Ensin taustaa: minä 51, hän 50, yhdessä 32 vuotta, joista 27 naimisissa, lapset jo omissa asunnoissa. Ei ”klassisia” suuria ongelmia (syrjähyppyjä, päihteitä, työttömyyttä...)
Sitten tämä järjetön tapaus: Poika oli muuttamassa isompaan asuntoon. Vaimoni kertoi luvanneensa pojalle avustaa muutossa. Oletin, että lupaus auttaa muutossa koski myös minua. Tulin pari päivää ennen muuttoa kotiin (illalla nälkäisenä, hullujen päivien kautta) ja kerroin vaimolleni saaneeni pojan morsiamelta uuden osoitteen ja sanoin katsovani kartasta paikan, niin ei muuttopäivänä kulu aikaa. Vaimo yllätyksekseni närkästyi ja kysyi, onko joku puhunut siitä, että *minä* lähden avustamaan muutossa; hän on puhunut vain omasta puolestaan. Sanoin ilman muuta olettaneeni, että lupaus koski molempia, eikä pojan morsian ainakaan ihmetellyt, että minä puhuin muuttoon osallistumisesta. Vaimo kuitenkin jatkoi paasaamista (”ei pidä tehdä sellaisia oletuksia, minä puhuin vain omasta puolestani”) niin kauan, että jätin teenkeiton kesken ja painuin ulos, valitettavasti ilman rahaa, joten en saanut syötyä. Tuli kuitenkin matkaan puhelin, jolla pojalta varmistin, että hänkin oli ymmärtänyt minun osallistuvan muuttoon. Tulin tunnin kuluttua takaisin, jatkoin keskeytynyttä teenkeittoa ja kerroin vaimolleni puhuneeni pojan kanssa. Hän suuttui uudelleen: ”mitä sinä menet häiritsemään toisia, pitää odottaa että he pyytävät apua”. Sanoin, ettei sellaista avunpyyntöä olisi koskaan tullut, koska nuoripari oli jo siinä uskossa, että vaimoni lupaus koskee molempia. Vaimo jatkoi paasaamista ja minä aloin hermostua. Pyysin häntä lopettamaan selvän asian jauhamisen. Sitten jo korotin ääntäni ja sanoin, että ole nyt jo hiljaa. Vaimo vain jatkoi ja minusta näytti siltä, että toinenkin teenkeittoyritys epäonnistuu (ruokailusta jo 10 tuntia ja kahvitauostakin 8), ja sitten pinna paloi. Sanoin, että ”pitääkö sinua lyödä, että sinut saa lopettamaan”?
Siinä se oli. Olin uhannut väkivallalla, mikä kai täyttää rikoksen tunnusmerkistön. En kuitenkaan tunne itseäni rikolliseksi. Ensiksikin, en tarkoittanut että aion lyödä, vaan oikea tulkinta on, että ”millä sinut saa lopettamaan, kun ei lyödäkään voi ja mikään muu ei auta?” Ja toiseksi, mitä minä voin tehdä, kun sama kuvio toistuu aina ja jatkuvasti? Minä ymmärrän tämän tilanteen vain sitä kautta, että vaimoni on työssä naisvaltaisessa työpaikassa, jossa työ on tarkasti säädeltyä, huomiota saa vain silloin kuin joku asia menee ja esimiehen (oik. esinaisen) mielestä väärin, ja tämän käsitykset henkilöjohtamisesta ovat hiuksianostattavia. En voi ymmärtää vaimoni käytöstä muuten kuin että hän turhautuu töissään, ei voi sanoa esimiehelleen vastaan ja kehittää sitten kotona riitoja mitättömistä asioista. Ja hän todella vie pikkuasiat tolkuttoman riidan asteelle, nähtävästi saadakseen purettua riitelemispaineitaan (en ole psykologi, joten selitysyritykseni ovat pelkkää spekulaatiota).
Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti. Vaikka vapaamuotoinen keskustelukin on tervetullutta, erityisesti arvostan vastauksia seuraaviin kysymyksiin:
1. Miten pystyn itse oikeasti *tuntemaan*, että väkivaltaan viittaaminen missä tahansa muodossa tai tilanteessa on väärin? Joskus olen kiroillut vaimolleni ja aidosti katunut ja pyytänyt anteeksi jälkikäteen. Mutta kun tilanne meni niin pitkälle, että uhkasin väkivallalla, tiedän tämän vääräksi vain järki- mutta en tunnetasolla. Pystyn tuntemaan vain, että minut on ajettu tilanteeseen, jossa mikään järkevä vaihtoehto ei enää toimi.
2. Millä saan vaimoni ymmärtämään, että minä en ole yksin syyllinen? Tämä on tietysti tärkeää minulle itselleni, mutta vielä tärkeämpää se on hänelle. Nimittäin, jos hän ymmärtää, että uhkaus johtui siitä, että hän purkaa kotonaan työpaikkansa tolkuttoman tulehtuneita ihmissuhteita, niin hän voi luottaa siihen, että normaalioloissa minäkin käyttäydyn normaalisti (tai korkeintaan lähden ovesta ulos, jos tunnen että tilanne on kiristymässä riidaksi).
3. Mistä löytyy sellainen parisuhdeterapeutti, joka uskaltaa sanoa päin naamaa, että tuossa sinä teit virheen? Muutama vuosi sitten ilmoitin vaimolleni, etten kestä tällaista ja haluan eron. Hän ehdotti terapeutilla käyntiä, mutta löytämämme terapeutti puhui vain yleisellä ja teoreettisella tasolla (”nyt te katsotte toisianne vastaan, teidän pitää oppia katsomaan samaan suuntaan”). Tai kun terapeutti vihjaisi jotain siihen suuntaan, että hän voisi ymmärtää minun käyttäytymistäni riitatilanteissa, niin vaimoni mielestä ”naispuolinen terapeutti asettuu ilman muuta miehen puolelle”. (Yksi tällainen esimerkki liittyi siihen, että ennen terapeutilla käyntiä tilanne oli ajautunut niin pitkälle, että riitojen selvittelyssä minä kirjoitin oman näkemykseni; silloin ei tule huudettua eikä kiroiltua eikä intettyä että ”sinähän sanoit silloin noin - enpäs sanonut”. Tämä näkemysten kirjoittaminen oli sellainen asia, jota vaimoni piti aivan kauheana, mutta terapeutti kysyi, että eikö se ole pikemminkin hyvä asia. Otin tämän esimerkkinä sen vuoksi, että normaalisti en suinkaan ole väkivaltainen, pikemminkin päinvastoin, ja mieluummin kirjoitan tai lähden ovesta kuin rupean riitelemään.)
Kiitos etukäteen viesteistä.
Sitten tämä järjetön tapaus: Poika oli muuttamassa isompaan asuntoon. Vaimoni kertoi luvanneensa pojalle avustaa muutossa. Oletin, että lupaus auttaa muutossa koski myös minua. Tulin pari päivää ennen muuttoa kotiin (illalla nälkäisenä, hullujen päivien kautta) ja kerroin vaimolleni saaneeni pojan morsiamelta uuden osoitteen ja sanoin katsovani kartasta paikan, niin ei muuttopäivänä kulu aikaa. Vaimo yllätyksekseni närkästyi ja kysyi, onko joku puhunut siitä, että *minä* lähden avustamaan muutossa; hän on puhunut vain omasta puolestaan. Sanoin ilman muuta olettaneeni, että lupaus koski molempia, eikä pojan morsian ainakaan ihmetellyt, että minä puhuin muuttoon osallistumisesta. Vaimo kuitenkin jatkoi paasaamista (”ei pidä tehdä sellaisia oletuksia, minä puhuin vain omasta puolestani”) niin kauan, että jätin teenkeiton kesken ja painuin ulos, valitettavasti ilman rahaa, joten en saanut syötyä. Tuli kuitenkin matkaan puhelin, jolla pojalta varmistin, että hänkin oli ymmärtänyt minun osallistuvan muuttoon. Tulin tunnin kuluttua takaisin, jatkoin keskeytynyttä teenkeittoa ja kerroin vaimolleni puhuneeni pojan kanssa. Hän suuttui uudelleen: ”mitä sinä menet häiritsemään toisia, pitää odottaa että he pyytävät apua”. Sanoin, ettei sellaista avunpyyntöä olisi koskaan tullut, koska nuoripari oli jo siinä uskossa, että vaimoni lupaus koskee molempia. Vaimo jatkoi paasaamista ja minä aloin hermostua. Pyysin häntä lopettamaan selvän asian jauhamisen. Sitten jo korotin ääntäni ja sanoin, että ole nyt jo hiljaa. Vaimo vain jatkoi ja minusta näytti siltä, että toinenkin teenkeittoyritys epäonnistuu (ruokailusta jo 10 tuntia ja kahvitauostakin 8), ja sitten pinna paloi. Sanoin, että ”pitääkö sinua lyödä, että sinut saa lopettamaan”?
Siinä se oli. Olin uhannut väkivallalla, mikä kai täyttää rikoksen tunnusmerkistön. En kuitenkaan tunne itseäni rikolliseksi. Ensiksikin, en tarkoittanut että aion lyödä, vaan oikea tulkinta on, että ”millä sinut saa lopettamaan, kun ei lyödäkään voi ja mikään muu ei auta?” Ja toiseksi, mitä minä voin tehdä, kun sama kuvio toistuu aina ja jatkuvasti? Minä ymmärrän tämän tilanteen vain sitä kautta, että vaimoni on työssä naisvaltaisessa työpaikassa, jossa työ on tarkasti säädeltyä, huomiota saa vain silloin kuin joku asia menee ja esimiehen (oik. esinaisen) mielestä väärin, ja tämän käsitykset henkilöjohtamisesta ovat hiuksianostattavia. En voi ymmärtää vaimoni käytöstä muuten kuin että hän turhautuu töissään, ei voi sanoa esimiehelleen vastaan ja kehittää sitten kotona riitoja mitättömistä asioista. Ja hän todella vie pikkuasiat tolkuttoman riidan asteelle, nähtävästi saadakseen purettua riitelemispaineitaan (en ole psykologi, joten selitysyritykseni ovat pelkkää spekulaatiota).
Kiitos jos jaksoit lukea tänne asti. Vaikka vapaamuotoinen keskustelukin on tervetullutta, erityisesti arvostan vastauksia seuraaviin kysymyksiin:
1. Miten pystyn itse oikeasti *tuntemaan*, että väkivaltaan viittaaminen missä tahansa muodossa tai tilanteessa on väärin? Joskus olen kiroillut vaimolleni ja aidosti katunut ja pyytänyt anteeksi jälkikäteen. Mutta kun tilanne meni niin pitkälle, että uhkasin väkivallalla, tiedän tämän vääräksi vain järki- mutta en tunnetasolla. Pystyn tuntemaan vain, että minut on ajettu tilanteeseen, jossa mikään järkevä vaihtoehto ei enää toimi.
2. Millä saan vaimoni ymmärtämään, että minä en ole yksin syyllinen? Tämä on tietysti tärkeää minulle itselleni, mutta vielä tärkeämpää se on hänelle. Nimittäin, jos hän ymmärtää, että uhkaus johtui siitä, että hän purkaa kotonaan työpaikkansa tolkuttoman tulehtuneita ihmissuhteita, niin hän voi luottaa siihen, että normaalioloissa minäkin käyttäydyn normaalisti (tai korkeintaan lähden ovesta ulos, jos tunnen että tilanne on kiristymässä riidaksi).
3. Mistä löytyy sellainen parisuhdeterapeutti, joka uskaltaa sanoa päin naamaa, että tuossa sinä teit virheen? Muutama vuosi sitten ilmoitin vaimolleni, etten kestä tällaista ja haluan eron. Hän ehdotti terapeutilla käyntiä, mutta löytämämme terapeutti puhui vain yleisellä ja teoreettisella tasolla (”nyt te katsotte toisianne vastaan, teidän pitää oppia katsomaan samaan suuntaan”). Tai kun terapeutti vihjaisi jotain siihen suuntaan, että hän voisi ymmärtää minun käyttäytymistäni riitatilanteissa, niin vaimoni mielestä ”naispuolinen terapeutti asettuu ilman muuta miehen puolelle”. (Yksi tällainen esimerkki liittyi siihen, että ennen terapeutilla käyntiä tilanne oli ajautunut niin pitkälle, että riitojen selvittelyssä minä kirjoitin oman näkemykseni; silloin ei tule huudettua eikä kiroiltua eikä intettyä että ”sinähän sanoit silloin noin - enpäs sanonut”. Tämä näkemysten kirjoittaminen oli sellainen asia, jota vaimoni piti aivan kauheana, mutta terapeutti kysyi, että eikö se ole pikemminkin hyvä asia. Otin tämän esimerkkinä sen vuoksi, että normaalisti en suinkaan ole väkivaltainen, pikemminkin päinvastoin, ja mieluummin kirjoitan tai lähden ovesta kuin rupean riitelemään.)
Kiitos etukäteen viesteistä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Omituista käytöstä vaimoltasi, tosin hän selvästi ei halunnut sinua mukaan. Itse olisin ehkä tuossa tilanteessa toiminut samoin. Mielestäni epäloogisuuteen perustuva kiusaaminen ja toisen henkinen mitätöinti on väkivaltaa, johon auttaa joskus vain fyysisellä väkivallalla uhkaaminen. Ihmiset nyt vaan on niin paskoja.
Kiitos kommentistasi, mutta se ei ollut sitä mitä etsin. Olen aidosti järkyttynyt, että tilanne on mennyt tällaiseksi. Eikä vaimoni missään tapauksessa ole p...; uskon vakaasti, että hänen omituinen käytöksensä johtuu työpaikan onnettomasta tilanteesta.
Oiskohan vaihdevuosista kysymys... meinaan, että vaimosi on siinä iässä... omasta kokemuksesta
tiedän, tulee turhaan sanottua ja hermostuu vaikka mistä!! Tietenkin työpaikan ilmapiiri vaikuttaa myöskin!
En sinuna huolestuisi, asioilla on taipumus järjestyä. Myös minun mieheni (nyt 46, itse olen 40) hermostui pari vuotta sitten jatkuvaan riitelyyni, ja kerran pahan riidan päätteeksi toteutti uhkauksensa, jolle olin lähinnä naureskellut eli otti minut polvilleen poikittain, veti housut kinttuihin ja antoi perinteiseen malliin nahkavyöllä selkään Olin äärettömän loukkaantunut ja nolo ja murjotin pitkään, mutta lopulta myönsin, että sain juuri ansioni mukaan. Sen jälkeen sovimme asian, enkä ole kantanut kaunaa. Viime talvena oli taas kerran pitkä ja kireä riitelyvaihe, joka ratkesi siihe, että löysin taas itseni mieheni polvilta housut kintuissa. Vaikka molemmilla kerroilla sovinto sinetöitiin vällyjen välissä, en kuulu niihin, joita piiskaus kiihottaa, mutta jotenkin se, että mieheni otti niin määrätietoisesti ohjat käsiinsä, eikä antanut minun jatkaa lapsellista riitelyä, tuntui ihmeen helpottavalta, ja ilma puhdistui kertaheitolla.
yksi juttu selväksi: uhkaus mikä uhkaus, mutta tuossa tilanteessa ilmiselvä napautus. eihän tuo ole lähelläkään väkivaltaa. niinhän se menee, että ensin huomautetaan, sitten varoitetaan ja jos ei vieläkään mene perille niin sitten toimitaan. kaikille fanaatikoille tiedoksi, että en tarkoita toiminnalla kuitenkaan vaimon hutkimista. sanat saa sinkoilla vaikka kuinka pahasti, jos vastapuolena on itsepäinen riidanlietsoja, joka ei suostu ottamaan mitään puhetta vastaan.
vaimosi provosoi sinua näemmä oikein urakalla. podet ihmeellistä morkkista asiasta, jota et edes aloittanut. eihän kukaan voi tajuta asioita, joita ei ääneen sanota. luulen että vaimoasi kaduttaa yhtä lailla. miksi lähdet riitatilanteesta ulos? sitä vaimosi saattaa odottaakin, että pääsee tilanteen herraksi. näytät alistuvasi, jos poistut. et voi noin vain häippästä sanomatta minne menet ja mitä aiot. oma avomieheni teki joskus saman lailla, eikä riidellyt sanallisesti riitaa loppuun. ensinnäkin olin nyrpeä, että hän jätti minut yksikseni kiehumaan ja toisekseen sydäntä kalvoi huoli, että ei kai hän vaan tee mitään harkitsematonta siellä ulkona. jos jotain vakavaa tapahtuisi, niin katuisin kammottavasti, koska jäimme riitoihin. joten inhosin ja rakastin häntä samaan aikaan, ja itseäni soimasin heikkoudestani, kun en pystynyt olemaan ihmisiksi hänelle ja tavallaan ajoin hänet itse ulos. raivosin hänen palattuaan kahta kauheammin, koska eka riita oli läpikäymättä, sitten hän aiheutti minulle sydämen tykytystä suotta häippäsemällä ulos.
mikset seuraavalla kerralla pistäisi sellaisia jauhoja hänelle suuhun, että tajuaa oman epäloogisuutensa! riitele kunnolla hänen kanssaan, huuda jos sinulle huudetaan, karju se miltä tuntuu ja käytä sellaista kieltä mitä sylki suuhun tuo. lyöminen tulkitaan aina heikkoudeksi: mies on naista vahvempi, joten helppoakos miehen olisi pienempäänsä huitaista. olet hänen lähin omainen, ja samalla lähin kaatopaikka.
voit olla varma, että työpaikan ilmapiiri vaikuttaa häneen. olin itse muutaman kuukauden sellaisessa paikassa töissä, jossa KAIKKI olivat naisia: minua nuoremmat oli ylimielisiä, vanhemmat oli katkeroituneita ja työhönsä kyllästyneitä, kukaan ei koskaan vitsaillut tai heittänyt huulta, kuppikunnat ei huolinu minua sisäpiiriinsä ja opin pian olemaan näkymätön, mauton ja hajuton, useimmat kyttäsivät toisten tekemisiä ja virheitä ja lounastauolla puitiin jokaista selän takana, kun taas naamatusten oltiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kiitosta ei sanottu mutta virheet ja kömmähdykset oiottiin epäystävälliseen sävyyn. laitoin yhtenä päivänä huulikiiltoa, niin eikös se tulkittu "vähän liioitelluksi työpaikalle". mietin aina, että tulisipa edes yksi mies tänne töihin, niin ilmapiiri muuttuisi täysin. lupsakammaksi.
en tiedä onko vaimollasi todella hyvää/hyviä ystäviä paljoa, mutta jos ei ole, niin silloin sinä olet se puuttuva ystävä, joka saa niskaansa kireyden ja tiukkapipoisuuden aiheuttaman vyöryn. oma äitini (vaimosi ikäinen) pohtii tällä hetkellä elämänsä saavutuksia, (lapset kans muuttanu kotoa) ja työnsä tärkeyttä, ja aika ajoin ei tahdo löytää enää mielenkiintoa työhönsä, kun hän luulee, ettei sitä arvosteta tarpeeksi. tämä tarkoittaa mielestäni sitä, että kukaan ei ole tarpeeksi usein sanonut hänelle selkokielellä, kuinka hän on tärkeä ja tarvittu. ehkä vaimosi haluaa olla tärkeässä asemassa poikanne muutossa, saada huikaisevia kiitoksia itselleen, että tuntisi olevansa hyvä ja loistava äiti. yleensä isät ja miehet hoitavat muutot ja niin ollen saavat kunnian siitä. voihan olla, että äärimmäisenä keinona vaimosi käyttää lapsianne vähän väärällä tavalla välikappaleena, että saa huomiota osakseen. ja sitten vielä puhelusi pojan kanssa: naisen näkökulmasta veljeilit vaimoa vastaan juuri silloin, kun hän oli saanut liittolaisen. tajuatko: lapset on lojaaleja vanhemmilleen, ja pojaltanne vaimosi saa äitinä sellaista kunnioitusta, jota työpaikalla ja mahdollisesti kotona ei enää tunne saavansa. sillä tavalla hän edelleen tuntee olevansa hyvä, etevä, korvaamaton jne. luultavasti kunnioitat vaimoasi, mutta se tahtoo kaikilta jäädä liian usein kertomatta ja näyttämättä. naiset tarvitsee jatkuvaa kehumista pienistä asioista, ei mitään ylitsevuotavaa, mutta sellaista piristävää huomionosoitusta. olette olleet jo niin kauan naimisissa, ettei tunteita enää varmaan peitellä hymyn taakse niinkuin suhteen alussa, vaan kaikki näytetään. vaimollasi on jatkuva paha mieli jostain. eräs aiempi kirjoittaja sanoi vaihdevuosista osuvasti, niilläkin voi olla osuutta asiaan. en osaa sitä kommentoida, kun en ole vielä kokenut niitä.
1. kysymyksesi jo viittaa, että pidät melkein pahoja sanoja väkivaltana. kiroilu on normaalia ja kaikille tuttua. henkinen väkivalta on asia erikseen, se liittyy kuukausien, jopa vuosien piinaan. ei muutamiin satunnaisiin ärräpäihin.
2. saat vaimosi ymmärtämään sillä, että sanot juuri noin hänelle, mitä tänne kirjoitit. sano, että et osaa aina pukea tunteitasi sanoiksi juuri tietyllä hetkellä, ja että kehosi meinaa toimia silloin nopeammin kuin ajatuksesi. kerro, että vaimosi on sinulle kaikkein tärkein maailmassa etkä TIETENKÄÄN käyttäisi kättä häneen oikeasti, mutta että hätäännyit tilanteessa uhkailemaan, kun tunsit että sinua painostetaan syyttä. koita kertoa aina miltä sinusta tuntuu ja kysy sitten aina miltä vaimostasi tuntuu.
kerro hänelle, että haluat kuulla KAIKEN mikä hänen mieltään kalvaa. että hän kertoisi pohjamutia myöten, mistä paha olo johtuu. silloin hänen ei tarvitsisi pelätä, että huolien purku johtaa riitaan ja siihen, että häivyt ovesta ulos. silloinhan hän ei saa mitään purettua ja paha olo vaan paisuu ja jää odottamaan seuraavaa kertaa, jolloin kaikki on kahta kauheampaa. ja mikä tärkeintä: ole hänen puolellaan kaikessa, nyökyttele ja ymmärrä ja myötäile.
3. tuohon ei minulla ole kertakaikkiaan vastausta, mulla ei ole hajuakaan kunnon terapeuteista. luottaisin enemmin teihin kahteen toistenne tukijoina kuin kehenkään ulkopuoliseen. eikö kaikki ole kuitenkin ihmisten jääräpäisyydestä kiinni?! jos ihmiset tekisivät enemmän myönnytyksiä niin eikö silloin olisi paljon mutkattomampaa. kaikkien omat periaatteet tuntuu olevan niin tiukassa, ettei missään voi antaa periksi. tää oli yleistys, ei sinulle suoraan.
toivonpa totisesti, että saat kotisi rauhoittumaan. lapsena (27v.) voin sanoa, että vanhempien riidat on surullista seurattavaa ja erot särkee sydämen. ette tiedä mitä kaikkea pystymme vierailuillamme rivien välistä tulkitsemaan. minä murehdin omassa kodissani vanhempieni murheita, aina ne heijastuvat lapsiinkin. anna kaikkesi.
heippa tällä erää
Erittäin suuri Kiitos pitkästä, syvällisestä ja oivaltavasta viestistäsi. Vielä kuitenkin elän toivossa, että joku ehdottaisi tähän tilanteeseen pätevää terapeuttia. Viime kokemuksesta huomasin, että on hyvä olla joku paikka, jonne asioiden selvittely keskitetään; saa kotona otettua ikäänkuin aikalisän ja sellainen riitelyn henki tuulettuu ulos. Kuitenkin taisi käydä niin, että viimeksi käyttämämme terapeutti toi vain tilapäisen lievityksen mutta ei pysyvää helpotusta.
Hei! Olen puolet sinua nuorempi, mutta yhden neuvon silti annan: kerro vaimollesi miltä sinusta tuntuu. Jos hän sitten ei välitä siitä, niin eipä mahda mitään.
Minulla ja miehelläni oli nimittäin tilanne, että minä kiukuttelin ja raivosin syystä tai syyttä melkoisen usein. Mieheni joko häipyi paikalta tai oli hiljaa, joka alkoi tympimään entistä enemmän, vihasin ja rakastin häntä yhtäaikaa. Kaipasin että hän laittaisi minut ruotuun. Laittaisi rajat...Noh, hän kerran purkautui, kertoi jopa itkeneensä yöllä kun tuntee takiani olevansa niin huono kun aina kiukuttelen.
Se sai minut tajuamaan oman vastuuni asiassa, aiemmin luulin ettei hän välitä.
En tiedä oliko tämä ihan sama asia, mutta suosittelen että kerrot hänelle suoraan miltä tuntuu, HUUDA ja RAIVOA, se saattaa auttaa. Mutta älä tosiaan lyö, enkä uskokaan että löisit, vaikutat sen verran fiksulta. Tsemppiä!
Neuvoa en sinua kylläkään osaa, mutta kerron, miltä tilanne parisuhteessanne vaikuttaa - sinun kuvauksesi pohjalta. Jos vaimosi haastaa riitaa kanssasi näennäisesti vähäisistä asioista, luulisin, että hänellä on jotain "hampaan kolossa". Itsekin olen ollut pitkässä liitossa (nyttemmin eronnut) ja tiedän, että liitossa kertyy selvittämättömiä asioita ja katkeruutta, varsinkin naisille, jotka nuorina yrittävät miellyttää miestä itsensä kustannuksella. Typerää kyllä: muistan itsekin ikäviä (ja selvittämättömiä) asioita jo ensimmäiseltä avioliittovuodelta.
Vaimollasi on ehkä tarve haastaa sinut kunnon "matsiin", jossa katsotaan, jääkö liitostanne muuta kuin savuavat rauniot. Ehkä hän ei ole myöntänyt edes itselleen, että avioero olisi kiinnostava vaihtoehto. Yleensä tuossa vaiheessa tulee helposti kolmansia pyöriä sotkemaan luutuneita kuvioita.
Enpä osaa sinua neuvoa. Ikävältä kuulostaa tilanne, kummankin osalta. Ei sillä riitelijälläkään helppoa ole.
Ei minulla sinulle oikein muuta ole,kuin tunnustaa yksi asia mikä meillä kerran tapahtui.
Huusin kerran miehelleni aivan tolkuttomasti,ja sanailuni oli kaikin puolin provosoivaa,tiesin leikkiväni tulella.Mieheni oli rauhallisempi,ja pyysi monta kertaa lopettamaan.En lopettanut.
Kävimme henkilökohtaisuuksiin asti molemmat,mikä oli lapsellista,mutta sen kerran riita oli niin iso,että konstit alkoivat loppua kesken.Sorruimme lapsellisuuksiin.Ja minä vielä enemmän.Enkä kuunnellut mieheni pyyntöjä rauhouttumisesta.
Niinpä hän nappasi kurkkuuni kiinni,ja kuristi niin,että happi loppui.Luulin tukehtuvani,kunnes hän irrotti.Tapauksesta tuli paljon jälkipyykkiä ja melkeinpä erokin.Mieheni vain kertoi minulle jälkeenpäin,että hänellä oli tunne,että hänet oli ajettu nurkkaan,eikä mikään auttanut enää.Oli pakko saada minut kuulemma hiljaiseksi,ja kun ei halunnut lyödä minua,otti kurkusta kiinni,koska oli siinä tilanteessa kuulemma kokenut sen ainoaksi keinoksi saada minut hiljaiseksi.
Olen huomannut,että miehille tulee tunne,että heidät ajetaan nurkkaan,juuri kuten sinäkin kerroit kokeneesi,uhattuasi vaimoasi väkivallalla.
En koskaan unohda tapahtunutta,ja se muutti jotakin.Itsessäni oli paljon vikaa,sillä käyttäydyin tosi typerästi.Tavallaan ymmärrän miestänikin,vaikka se ei oikeuttanutkaan käymään pilliini kiinni.Toimimme molemmat väärin.
Enää ei tulisi mieleenikään huutaa miehelleni sillä tavoin(eikä millään tavoin.Nalkuttava luonne en ole muutenkaan.Nykyään meillä puhutaan ja riidellään hiljaa,jos on tarvis),se oli viimeinen kerta.Ja noin yleisesti meistä,olemme varsin onnellinen pari,ja rakastamme toisiamme todella paljon.
Vastaukseni ei varmaan auttanut sinua niinkään,mutta tarina sinulle luettavaksi.
Toivon sinulle ja vaimollesi voimia jaksella,ja vaimollesi pidempää pinnaa.Tiedän,paineita on(meillä myös) ja tulee,suunnasta jos toisesta,mutta pinnaa voi silti opetella kasvattamaan ja sanomaan asiansa huutamatta.Toivottelen ihanaista alkavaa suvea teille molemmille.:)
Luettuani vielä jatkoa tarinaan tuli mieleen et eihän sitä tiedä jos se vaimosi on se tyranni siellä työpaikallakin..Mutta oikeesti, aseta aikaraja, ainakin itsellesi, jona teidän täytyy selvittää asioita ja kehittää parempaan. Sen jälkeen- tee päätös!
sinä olet liian arka. Et tietenkään tarkoittanut lyödä ja sillä selvä se asia. Toinen asia on että ehkä vaimosi ei tajua itsekään mitä jauhaa. Jos hänellä keittää yli silloin kun on hermostunut ja siksi käyttäytyy noin. Nykyinen mieheni on samanlainen. Hän puhuu julkeasti on ihan törkeä ja inttää omia ajatuksiaan kuulematta lainkaan mitä minä sanon. Sitten kun tilanne laukeaa hän tuskin edes muistaa puheitaan. Juuri eilen kysyin häneltä miksi hän syyttää minua noin. Ensin hän suhtautui kyynisesti ja hoki mistäs hän tietää etten tee niin. Lopulta hän tokenee ja hän sanoo hän pelkää niin. Hän pelkää niin kauheasti ja sitten se ajatus tulee ja sitten hän sanoo sen ääneen, eikä hän voi sille mitään. Että eikös ole hyvä, hän on oppinut sanomaan huutamatta. Nojoo, julkeaa se silti on.Ja aiheetonta. Jos vaimosi on hermostunut rakkaan poikansa muutosta tyttöystävänsä luo ja siksi tahtoo asettaa itsensä tärkeään asemaan eikä tajua sinun osallisuuttasi tällä kertaa niin et voi sille mitään sillä hetkellä. Myöhemmin voit sitten ilmaista että nuoret pyysivät sinutkin mukaan muuttoon. No...ei siinä sanat auta aina. Sanot vaimosi on 50, hänellä alkaa vaihdevuodetkin jotka voivat ajatuskyvyn laittaa ihan murkkutasolle. Tiedätkö millainen vaimosi on ollut murrosikäisenä? Itsekin olen 50. Huomaan myös että olen loukkaantuvaisempi ja ehken aina tajua kaikkia hyansseja, vaikka olenkin aina ollut todella viilipyttymäinen enkä ole kokenut mitään hurjia murkkuvaiheitakaan. Toisilla kuulemma vintti pimenee ihan tyystin siinä vaiheessa kun hormoonitoiminta muuttuu. Jos tilanne pahenee, toivon saat hänet hoitoon.Yksi asia jota itse aikaisemmin varoin oli juuri pahasti sanominen ja huutaminen. Toiset ihmiset vaan tarvitsevat sellaista kommunikaatiota ja siksi heille on annettava sitä. Eli sano voimakkaasti jos on tarvis, äläkä niin kauhiasti kadu sanojasi. Itse ainakin olen nykyisessä aviossani joutunut laittamaan kovan kovaa vasten, vaikka ennen en sanonut pahasti mistään enkä koskaan.Kokeile. Onko lopputulos selkeämpi kun sanot voimakkaasti ja selkeästi mitä haluat ja tarkoitat.
Kiitos kaikille vastanneille. Ei tämä maailma mikään paha paikka voi olla, jos tuntemattomilta naisilta saa näin paljon empatiaa jopa aamuyön tunteina :) Yksi elämän suuria tragedioita näyttää olevan, että jos työpaikalla on pelkkiä naisia, niin empatia onkin sitten uhanalainen luonnonvara. Mutta johan Konrad Lorenz huomasi jo aikaa sitten, että kun pistää kaksi sutta samaan häkkiin, niin ne selvittävät keskinäisen hierarkiansa eikä kumpikaan loukkaannu, mutta kun pistää kaksi kyyhkystä samaan häkkiin, niin vahvempi nokkii heikomman kuoliaaksi, kun ei ymmärrä, koska toinen on saanut tarpeekseen.
Kerroin vaimolleni, että olen hakenut ongelmaan ratkaisua tämän foorumin kautta. Olin ensin odottanut, että hän on rauhassa syönyt töistä tultuaan ja lukenut lehdenkin, ja vielä pohjustin, että haluaisin keskustella, miten tätä elämää saataisiin mukavammaksi. Kysyin, haluaako hän lukea tämän nettikeskustelun sisällön, jonka olin printannut siististi paperille. Ei suostunut lukemaan. Päätti etukäteen, että minä olen esittänyt asiat vain omasta näkökulmastani, suuttui siitä, että olen keskustellut ulkopuolisten kanssa ja lähti itse useaksi tunniksi ulos.
Tämä menee täysin yli minun vaatimattoman ymmärrykseni. Vaimoni ei halua keskustella kanssani eikä varsinkaan lukea mitä olen toisten kanssa keskustellut. Hän toimii kuin ei missään tapauksessa haluaisi kuulla mitään siihen viittaavaakaan, että syytä voisi löytyä muualta kuin minusta. Kaikki keskustelu on tarpeetonta ja minä olen täysin rikkinäinen ihminen. Sitten kun sanon, etten halua olla tällaisessa suhteessa; haluan joko paremman suhteen tai eron, niin minä olen se, joka haluan rikkoa välit. Tämä ei tosiaankaan ole ensimmäinen kerta kun asioiden ollessa minun mielestäni hyvällä mallilla vaimoni kehittää mitättömästä asiasta riidan, jota pitää sitten yllä päivä- tai viikkotolkulla. En pysty tätä muuten ymmärtämään, kuin että hänellä on työpaikkansa takia niin paha olla, että hän tarvitsee minua virtuaalisyylliseksi, jonka piikkiin kaiken pahan voi kaataa.
Luin juuri kirjoituksesi,ja päätin vielä ottaa lyhyesti kantaa.Ymmärrän kyllä,että olet kyllästynyt vaimosi käytökseen,minäkin olisin,jos mieheni käyttäytyisi samoin minua kohtaan.Ei puhuisi,kiukuttelisi vain koko ajan,päivästä toiseen.En jaksasi.Olisi pakko löytyä syy,olisi se sitten minä itse,tai jokin muu,(sillä epäilisin koko ajan tuollaisesta käytöksestä,että syy olisi minussa,tavalla tai toisella)puhua asia halki,tyhjäksi,tai sitten,kuten sinäkin,harkita tosissaan eroa.Epätietoinen tilanne on pitkän päälle sietämätön.On epäreilua niskoitella koko ajan pahaa oloaan toiseen.Pitäisi opetella vain kanavoimaan kiukkunsa muualle,muulla tavalla,vaikka ihan vain yrittää puhumista.
Jos työasiat painaa,kannattaa hakea ammattiapua,eikä purkaa sitä siippaan.
Meillä on joskus erimielisyyksiä,kuten kaikilla,mutta meillä ei enää huudeta,eikä varsinkaan kiukutella kumpainenkaan.Jos jokin ärsyttää,tai vaivaa,se sanotaan,ja siitä puhutaan.
Joskus on vaikea aloittaa,ja voi mennä päiviäkin,ennekuin asiasta puhumisen pystyy aloittamaan(tietäen että siitä tulee vääntöä,joka taas vie energiaa,ja se taas vaatii asennoitumista),mutta sitä ennen,vaikka asia vaivaakin,ei silti kiukutella toiselle.
Toinen ihminen ei koskaan ole turhanpäiväisen tuittuilemisen arvoinen.Kannattaa yrittää opetella katsomaan kanssa ihmisiään toiselta kantilta.Motivaation löytäminen voi olla vaikeaa,muttei mahdotonta.Meillä onnistuttiin,tosin se tarvi ensin paljon.
Eipä lainkaan ihme tuo reaktiosi tilanteeseen, en näe pienessä uhoamisessa tässä tilanteessa mitään väärää. Rajahan on kuitenkin siinä toimitko vai etkö. Kuulostaa siltä että naisellasi muita asioita hampaan kolossa, muu ei selitä tuollaista typerää käytöstä -ja hyvän asian puolesta. Hyvä että lähdit rauhoittumaan, ja se että kina jatkui tuon retken jälkeen vain vahvistaa että on muita asioita päydälle nostettavana.