Nyt käsisydämellä palstalaiset, eronneet tai eroa vasta harkitsevat, kuka tunnistaa itsensä: liittoa jatketaan pää painuksissa ja vaikka hammasta purren, vaikka ero olisi ollut mielessä kenties vuosikaudet? Ei uskalleta hypätä pois tutulta ja turvalliselta ladulta, vaikka puolison kanssa ei olisi ollut mitään yhteistä juteltavaa kunnolla aikoihin, saati sitten yhteistä tekemistä tai vapaa-aikaa.. koti on vain risteyspaikka jossa pestään pyykit, hoidetaan vuorollaan lapset ja arkiaskareet, käydään nukkumassa töiden ja harrastusten ohella. Katseet ei kohtaa, kädet eivät kosketa toisiaan.. keskinäinen kommunikaatio on heikkoa ja äänensävyt kaikkea muuta, kuin lämmin. Elämän sisältö haetaan työstä ja harrastuksista. Ei välttämättä isommin riidelläkään ja välit ovat viileän asialliset. Yhteistä huumoria tai naurua talossa kuuluu tuskin koskaan, pilke silmäkulmasta on kadonnut. Makuukamarin puolella tapahtuu hyvin harvoin ja hyvin vähän..
Tekisi mieli painaa ovi kiinni takanaan, eikä palata koskaan MUTKUN sitä ja tätä ja tota. Talo, mökki, koirat, se farmarivolvo, vene, ystävät, sukulaiset.. Ja tietenkin klassisesti vielä ne lapset. Vedotaan marttyyrin viitta harteilla maailman vanhimpaan ja huonoimpaan tekosyyhyn "en mä voi erota lasten takia"! Melko aikuismaisen kypsää vierittää noin suuri taakka lasten harteille.. todellakin.
Sitten on tämä SITKUN-kansa! Sitkun... asuntolaina on maksettu, saan parempaa palkkaa, uuden työn, Maija menee kouluun, Mikko pääsee koulusta, Mervi ripiltä, laihdun 10 kiloa, joulu on ohi, Mikon syntymäpäivän jälkeen. Eräs pappi sanoi hyvin eräässä tv-ohjelmassa omasta erostaan, että siitä kun ei mitään mitalia saa että kuolinvuoteellaan voi todeta "sinnittelinpäs vaikka hammasta purren mutta enpäs eronnut!".
Itsekin olen yksi näistä pelkureista, haluaisin tehdä tuon hypyn tuntemattomaan mutta puntit tutisee ja pelottaa. Tiedän että pärjäisin, mutta jokin pidättelee.. toiseen on vuosien saatossa niin tottunut. Mutta onko liittoa mitään järkeä jatkaa VAIN vanhasta tottumuksesta? Kun ei oikein muutakaan osaa/tiedä.. Jotain tunteita toista kohtaan toki on, enemmän kuitenkin toverillista kiintymystä kuin sitä kaikenkestävää, lujaa rakkautta. Olen melko varma että emme ole aviopari enää 10 vuoden kuluttua, meillä ei ole mitään yhteistä kun lapset ovat lähteneet. Tämä jäiden polttelu tuntuu vain kallisarvoisen elämän ja ajan hukkaamiselta.. ENTÄ JOS ELÄMÄ ONKIN TÄSSÄ JA NYT?
Tekisi mieli painaa ovi kiinni takanaan, eikä palata koskaan MUTKUN sitä ja tätä ja tota. Talo, mökki, koirat, se farmarivolvo, vene, ystävät, sukulaiset.. Ja tietenkin klassisesti vielä ne lapset. Vedotaan marttyyrin viitta harteilla maailman vanhimpaan ja huonoimpaan tekosyyhyn "en mä voi erota lasten takia"! Melko aikuismaisen kypsää vierittää noin suuri taakka lasten harteille.. todellakin.
Sitten on tämä SITKUN-kansa! Sitkun... asuntolaina on maksettu, saan parempaa palkkaa, uuden työn, Maija menee kouluun, Mikko pääsee koulusta, Mervi ripiltä, laihdun 10 kiloa, joulu on ohi, Mikon syntymäpäivän jälkeen. Eräs pappi sanoi hyvin eräässä tv-ohjelmassa omasta erostaan, että siitä kun ei mitään mitalia saa että kuolinvuoteellaan voi todeta "sinnittelinpäs vaikka hammasta purren mutta enpäs eronnut!".
Itsekin olen yksi näistä pelkureista, haluaisin tehdä tuon hypyn tuntemattomaan mutta puntit tutisee ja pelottaa. Tiedän että pärjäisin, mutta jokin pidättelee.. toiseen on vuosien saatossa niin tottunut. Mutta onko liittoa mitään järkeä jatkaa VAIN vanhasta tottumuksesta? Kun ei oikein muutakaan osaa/tiedä.. Jotain tunteita toista kohtaan toki on, enemmän kuitenkin toverillista kiintymystä kuin sitä kaikenkestävää, lujaa rakkautta. Olen melko varma että emme ole aviopari enää 10 vuoden kuluttua, meillä ei ole mitään yhteistä kun lapset ovat lähteneet. Tämä jäiden polttelu tuntuu vain kallisarvoisen elämän ja ajan hukkaamiselta.. ENTÄ JOS ELÄMÄ ONKIN TÄSSÄ JA NYT?
Vastaukset 45
Vanhimmat
missäpä muualla se elämä on ko tässä ja nyt toiset elää jäitä poltellen ja toiset tekee hypyn tuntemattomaan
itse tein hypyn tuntemattomaan puoli vuotta sitte ja pelotti niin perkeleesti
lähinnä oli syynä miehen vallaton viinan käyttö mutta se oli vain yksi syistä
tein monta vuotta eroa ja suunnittelin lopuksi totesin koskaan ei ole oikea aika erota
miten tässä käy
nyt puoli vuotta erosta paperit viralliset ihana asunto ystäviä ollut koko eron ajan ovat jaksaneet kuunnella yhä kulkevat mukana
yllätys oli ettei minua olekkaan tuomittu ei oman eikä ex miehen sukujen kautta
aivan samalla lailla tulevat juttelemaan ja käyvät kylässä ko ennenkin esim suhteeni omaan isääni on nyt parempi ko koskaan ennen
joten hyvin kävi
jatkan matkaa tytön kanssa iloisena harrastellen kaikenlaista tytön käydessä samaa koulua ko ennen ja itse töitä tehden
tässäpä yksi tarina näin käsi sydämmellä
Aivan, se hyppy tuntemattomaan pelottaa niin perskeleesti. Omasta lähdöstä on jo parikytä vuotta mutta muistan vieläkin sen kaiken, sumussa kulkemisen päivästä toiseen, alakulon, syyllisyyden. Mutta se sisäinen ääni ei jättänyt rauhaan, päivästä toiseen sinnittelin, tietäen etten enään rakasta tuota toista ihmistä. Teki joka päivä pahaa, kulutan valheellisuudellani kaikkien elämää tässä, edessä voisi olla vaikka mitä minulle kun vain uskaltaisin.
Ja se lopullinen päätös kesti kypsyä 7 vuotta. Joskus kutsunkin olleeni 7 vuotta keskitysleirissä. Mutta päätin, tapahtui nyt mitä tahansa, sanoi kuka tahansa mitä vain niin tämä hoidetaan nyt pois. En muista muusta elämästäni siltä ajalta mitään. Päivästä toiseen vain hoidin käytännön asiat pois.
Kaikesta huolimatta , se oli elämäni paras ja tärkein päätös. Se ihana levollisuus ja rauhallisuus tuli myöhemmin, tein oikein.
Nyt olen löytänyt miehen joka kamppailee samojen asioiden kanssa. Haluaa erota mutta pelottaa miten käy. Yritän tukea ja valaa häneen uskoa. Vaikeaa silti katsoa vierestä kuinka vaikeaa se kaikki on. Vielä kun hänen vaimonsa tyytyisi vallitsevaan liittoon eikä halua erosta edes keskustella. Voi kumpa ihmiset ymmärtäisivät että on turhaa toista yrittää väkisin pitää liitossa jos ajatukset ovat jo muualla. Tuhlaa vain omaakin elämäänsä. Eihän se helppoa ole totuutta myöntää, silti rikki siinä enempi menee kun taistelee vastaan ja muru muruselta rikkoo jotain sisältänsä. Kyllä se elämä kantaa kun vain uskaltaa.
tosiaan parikymmentä vuotta, ennenkuin löytyi uusi kumppani? Lisäksi uusi kumppani on toisen naisen epävarma aviomies ja kenties heidän lapsiensa isä, jonka avio/perhe-elämää yritetään kaataa. Anteeksi vain mutta minusta ei tuollainen oikein kuulosta hyvältä.
Yrität tukea ja valaa häneen uskoa, siis mihin? Että saat hänet itsellesi?
On mielestäni aivan oikein, että miehen aviovaimo yrittää pelastaa liittonsa, en ymmärrä, että joku muu ulkopuolinen sitten "tukee miestä", he varmaankin osaavat hoitaa ongelmansa itse.
Kyllä se ero tulee, kun menet sanoon sen muijalle et sinä panet hänen miestään, takuulla lentää pihalle ja suoraan sun syliisi..
Itse olen harkinnut eroa vakavissani muutamia vuosia. Kaikki on periaatteessa silti hyvin. Vaimoni on ihan hyvä ihminen, ennkaikkea hyvä äiti lapsilleni. En voi valittaa. Näin nelikymppisenä tuskin löytää enää elämänsä rakkautta kuitenkaan, joten olen nätisti tässä hyvässä kaverisuhteessa, jossa talous sekä arjen pyöritys toimii todella kiitettävästi. Hellyyttä saan lapsilta sekä lemmikeiltä. Harrastukset sekä työ antavat lasten ohella sisältöä elämään. Elämänkumppani on yksi ystävistäni, jolta saa seksiä joskus harvoin. Olen myös kokenut suurta ihastumista ja syrjähyppyjäkin pari kappaletta. Enkä kadu.
En ole kuitenkaan valmis eroamaan, tarvitsen rahaa ja hyvää asuntoa, harrastusmahdollisuuksia ja kaikkea sitä maallista - sekä myös lapsia. Rakastan lapsiani yli kaiken ja olen valmis tekemään mitä tahansa heidän eteensä. En kestäisi sitä, että joutuisin lasteni elämästä ulkopuoliseksi. Lapset eivät ole ainoa syy miksi en eroa, mutta oleellinen. Kyse on omasta hyvinvoinnistani- en ole marttyyri missään mielessä.
Kaikenkaikkiaan elän hyvin tyydyttävää elämää. Romanttinen rakkaus kuitenkin puuttuu, enkä sitä enää edes hae. Kaikesta muusta saa hyvän ja onnellisen elämän. Romantiikka on nuorten juttuja, ei sitä enää valmiista kodista lähdetä noin vaan. Varsinkin kun vaimokin on ystävällinen, fiksu ja tosi taitava kotihommissa ja tuo palkkapussin kotiin joka kuukausi. Ei mitään valittamista. Ei rakkausleikkien takia voi lähteä viemään lapsia eroporsesseihin ja rahattomaan elämään. Niiden aika on sitten myöhemmin, vaikka ei tällä iällä enää lähdetä perheitä perustamaan, ehkä leikkimään jonnekkin thaimaahan tai muuta kivaa. En ole puolisolleni uskollinen enkä luotettava, hän ei sitä ansaitse. Olen kuitenkin ystävällinen ja hyvä työkaveri vaimolleni, ihan niinkuin muillekin ystävilleni. Teen oman osuuteni kotona ja töissä. Harrastan ja nautin perheestäni sekä hyvästä vapaa ajasta ystävien ja lasten parissa. Näin oma elämäni on suht siedettävää ja onnellistakin.
Aivan kuin minun suustani koko kirjoituksesi AP! Aivan kaikista pahimpia ovat ne hetket seksin jälkeen, kun itku kuristaa kurkkua, oksettaa ja tuntuu että henki salpautuu siihen huutavaan tyhjyyteen kun ei vaan TUNNE enää syvällä sydämessään mitään toista kohtaan. Eikä oikein tiedä, käytinkö minä häntä hyväkseni fyysisten tarpeideni tyydyttämiseen vai hän minua..
Syvällä sisimmässään kuitenkin tietäen, että tunteettoman liiton jatkaminen on väärin niin itseään kuin toistakin kohtaan. Kai hänkin ansaitsisi parempaa? Rinnalleen rakastavan ja aidosti tuntevan ihmisen? Ihmisen, jota minä en enää ole - tunteita joita minä en voi tarjota.
Pitäisi vaan olla rehellinen itselleen ja lyödä faktat tiskiin, eropaperit postiin. Mikä siinä on sitten niin vaikeaa?? Kai minussa on samaa jänishousun vikaa kuin sinussakin alkuperäinen kirjoittaja.. Tunnustan, että olen itsekin tainnut paeta saman selityksen verhon taakse jo liian kauan - lasten vuoksi emme voi erota. Jos olisi kerrankin itselleen rehellinen, niin voisi myöntää että on vain itse liian heikko. Liian heikko ottamaan oman elämänsä ohjakset käsiinsä. Ja näin päivät valuvat käsistä kuin hiekka sormien välistä... ja mitä jää käteen?!?
Edellisen "Onnellisen" kuvailemaan valheelliseen kaksoiselämään tai vapaaseen suhteeseenkaan ei oikein kantti riitä.. Ei olisi minusta elämään itseni kanssa sitäkään elämää.
Olen kahden lapsen äiti, eroa miettinyt vakavissani vuoden päivät - enkä ainakaan vielä uskaltanut ottaa sitä ratkaisevaa askelta. Tyytyisin elämään kuten "Onnellinen näinkin" kirjoittaa, mutta mieheni ei tyydy. Hän haluaa palata takaisin alkuaikojen rakastumisen tunteisiin ja huumaan - minun kanssani. Itse en usko siihen enää pystyväni, ei sitä huumaa saa takaisin - eikä kai ole tarkoituskaan, onhan elämäntilannekin ihan toinen kuin silloin, ilman lapsia ja arjen haasteita.
En haluaisi hypätä tuntemattomaan, koska en haluaisi että lasten täytyy muuttaa kodistaan (emme kumpikaan pystyisi yksin jäämään nykyiseen taloon asumaan). Ehkä se kertoo turmeltuneista arvoista, en tiedä. Itselleni se kertoo vain siitä, etten halua lasten joutuvan luopumaan mistään aikuisten vuoksi. Itse olisin valmis eroon puolisostani, voisin asua pienemmässä asunnossa (pääsisin jopa paljon helpommalla) ja ajaa pienemmällä autolla, lomailla harvemmin ja ostaa vähemmän kaikkea turhaa, jos vaihtokaupassa saisin vapauden ja tilaa elää ja hengittää. Silti roikun suhteessa jossa voin huonosti, koska toistaiseksi olemme onnistuneet pitämään lapset kiistojen ulottumattomissa.
Lähtisinkö, jos voittaisin lotossa ja voisin lunastaa kodin itselleni? Kyllä. Lähtisinkö, jos tapaisin uuden ihmisen jonka kanssa haluaisin jatkaa elämääni? Luultavasti. Lähtisinkö, jos lapset eivät olisi enää pieniä? Kyllä. Voin todeta ap:n tapaan: "olen varma että emme ole aviopari enää 10 vuoden kuluttua, meillä ei ole mitään yhteistä kun lapset ovat lähteneet. Tämä jäiden polttelu tuntuu vain kallisarvoisen elämän ja ajan hukkaamiselta.. ENTÄ JOS ELÄMÄ ONKIN TÄSSÄ JA NYT? " Ja silti pelkään ottaa sen viimeisen askeleen...
Eikö siinä ole jo tarpeeksi syytä olla liitossaan..nuo lapset ja turvallisuus..
Miksi lähteä tuntemattomaan tulevaisuuteen yksin yrittämään ainakaan tämän ikäisenä (50v).
Tiedän naisena (ja vielä ihan hyvännäköisenäkin.. ;) ), että yksin en ehkä tahtoisi olla ja tuleva miesystävä haluaisi vain seksiä ja jatkuvasti.. Nykyinen mieheni tyytyy kuitenkin kerta viikossa panoon ja se riittää, ainakin minulle... :D
Jos vähääkään on lukenut parisuhdeopuksia, tietää, että se rakkaus kyllä kuolee liitossa kuin liitossa... muu tulee tärkeämmäksi ja jos sitä muuta yhteistä kuin se alkuajan kiihkeä seksi ei ole, niin lapset ja omaisuus se pitää sen liiton kasassa !
Eikä ainakaan minun mielestäni kuitenkaan ihan mitättömiä juttuja kuitenkaan!!??
Ihan sama mitenpäin sitä pyörittelet, ydinperhe ON lapsille ylivoimaisesti paras vaihtoehto. Jos avioelämä soljuu omalla painolla eteenpäin eikä kotona tapella, huudeta, riidellä, lyödä tai juopotella, kaikki muu on ihan täyttä haihattelua.
"Jotain tunteita toista kohtaan toki on, enemmän kuitenkin toverillista kiintymystä "
Mitäpä sitä turhia miettimään. Vaihtoon vaan, viis lapsista kyllä ne pärjää.
"Olen melko varma että emme ole aviopari enää 10 vuoden kuluttua, meillä ei ole mitään yhteistä kun lapset ovat lähteneet. "
No se on sen ajan juttu sitten.
Ja p...skanmarjat! Ei meilläkään vanhemmat toisiaan seinille heitelleet, mutta se kylmäkiskoisuus toisiaan kohtaan teki hallaa meillä lapsillekin. Ahisti, kun rivien välistä oli niin helppo aistia että kumpikaan eivät lainkaan arvostaneet toisiaan, pätkän vertaa. Ei ne riidelleetkään, mutta kyllä me lapset vaistottiin että ei asiat hyvinkään olleet. Meille oli helpotus kun vihdoin ymmärsivät erota. Eri osoitteissa painostava ilmapiiri häipyi ja molemmista löytyi ne hyvät puolet, jotka oli olleet piilossa pinnan alla vuosikausia. Molemmat vapautuivat silmin nähden siinä ajan mittaan ja hymykin löytyi taas kasvoille. Kummasti löytyi taas aikaa ja energiaa meille lapsillekin. Kumpikaan ei hylännyt meitä, vaan vapaasti ihan yhtä paljon saimme olla molempien luona kuten halusimme.
Että se siis ydinperheonnesta.. olen itse ainakin moneen kertaan kiittänyt vanhempiani että erosivat. Ja niin, eron myötä sain vuosien kuluessa myös itselleni rakkaat sisarpuolet, joiden kanssa olemme erittäin läheisiä. Ilman ydinperheemme eroa tuskin heitäkään olisi elämässäni.. Ei se ydinperhe aina ole se ainoa onni ja autuus.
Se o iha fifty-sixty.. toisille on vaan se maallinen pääoma tärkeempää kuin henkinen pääoma. Väliäkö sillä sitten vaikka lasten kasvuympäristö ja tunneilmasto ydinperheessä kuin jäämereltä, kunhan vaan on se komee omakotitalo ja farmarit pihassa... Tää on niin tätä tämä arvomaailma tänä päivänä!
sitte sukkelat vanhemmat, ei minunkaan porukat toisiaan niin kauheesti rakastaneet, eikä se meitä häirinnyt, mutta minua ja velipoikaa ne rakasti ylikaikan ja meillä oli turvallinen lapsuus, ei meitä niiden välit kiinostanut ,kunhan välittivät ja meidän tarpeet tyydytettiin, teini-iässä kaverit kiinosti enempi kun omat porukat.
Yhdessä ne vieläkin on kaksi vanhaa ja rakastavat meitä ja meidän lapsia.
Kyllä meille lapsille on aina rakkautta riittänyt, vaikka toisiaan eivät vanhemmat kotona lääppineetkään ja hyvä niin! Riitojakaan ei ollut, eikä me lapset koskaan oo haluttu mitään toisiaan kähmiviä vanhuksia siihen vielä toisiansa nuolemaan!Höh!
Taitaa tuolla aikaisemmalla erolapsella olla ihan muut syyt kaunaisuuteensa. Käsitteleppä niitä! Haet vain tekosyytä ongelmiisi tuollaisilla naurettavilla syillä! Vanhemmat on vanhempia, eikä mitään kuolaansa vaihtelevia teinejä!
Raastavat riidat ja viina ovat sitten syyt erikseen!
Eipä tuu mieleen yhtään kotia lapsuudesta, jossa ne vanhemmat olis kovinkaan rakastuneita olleet :D
Yhdessä riideltiin paljon, laitettiin vaan ovi kii,ku menin kylään.Toisessa oli isä usein kännissä ja sitä häpes siellä kaikki...yhdessä kaverini perheessä ei isä käynyt kuin kääntymässä.
Joo..tuskinpa sitä rakkautta paljon muille näytetään,oli sitä tahi ei..
Jos penskat aikuisena vanhempiaan tuollaisesta syyttää, niin vikaa on silloin jossain muussa..
Mitenkähän ne lapset selviävätkään, jotka ei oo sitä toista vanhempaa koskaan nähneetkään.. ;D
Aivan lapsellisista syistä erolapset siinä itkee aivan turhasta!
Vanhempien välit on aina vanhempien välejä..ei kuulu kenellekkään muulle ne!
Tähän ydinperheihannointiinhan me eronneet törmäämme tuon tuosta. Juuri luin perhesosiologi Juha Jämsän (VTM) artikkelia aiheesta ja siitä, kuinka "ihannemallista" poikkeavat perheet saava todistella pärjäämistään. Sitaatti:
"Yksi itsestään selvimmistä ydinperheajatteluun liittyvistä oletuksista on parisuhde perheen ytimenä. Yhä enemmän perheet rakentuvat jotenkin muuten, iso osa perheistä rakentuvat parisuhteen ympärille ainoastaan jossain vaiheessa historiaansa. Vanhemmuussuhteen jakaminen ilman parisuhdettra on joskus lapsen turvallisuuden kannalta parempi vaihtoehto kuin vanhemmuuden jakaminen parisuhteen myrskyissä."
Artikkeli toki viittaa mm. väkivaltaan, mutta esim. henkistä väkivaltaa ja -pahoinvointia ei mielestäni tulisi myöskään näissä tilanteissa väheksyä, kuten yleensä tehdään. Parisuhteessa henkisesti uupunut tai yksinäinen vanhempi harvoin on kovinkaan mallikasvattaja.. saati sitten kärsivällinen, hellä tai rakastava vanhempi.
Meillä ainakin kävi kuten Aino Kääriäinen VTT:ltä Lastensuojelun Keskusliiton Eroneuvo-projektissaan havannoi: "Toisaalta vanhemmat kertoivat myös vanhemmuutensa kirkastumisesta eron yhteydessä. Siitä, kuinka tärkeäksi vanhempana oleminen ja vastuu lapsista koettiin. Yhteisen vanhemmuuden löytyminen ja ilo lasten kasvatuksesta hämmästytti eronneita vanhempia. Vanhemmuus ei näyttäytynyt pelkästään huoltajuusjärjestelynä vaan enemmänkin vaativana kasvatustehtävänä, josta haluttiin selviytyä parhaalla mahdollisella tavalla yhdessä lapsen toisen vanhemman kanssa."
Tämä kävi toteen ainakin meillä, vasta eron jälkeen lapset saivat nauttia läsnäolevasta isästään. Ydinperheaikaan häntä ei juurikaan kiinnostanut yhteinen puuhastelu tai lasten kuunteleminen, mutta eron jälkeen hän on ollut huomattavasti omistautuneempi lapsilleen kuin koskaan ennen ja myöntänyt sen itsekin. Myös lapset ovat tämän huomanneet ja olleet muutoksesta ilahtuneita!! Vasta eron jälkeen he saivat ISÄN - sanan varsinaisessa merkityksessä.
Myös erolapsena olen täsmälleen samaa mieltä kun ed kirjoittaja. Lapset kyllä hyväksyy vanhempiensa ratkaisut ja sopeutuu niihin, yleensä ympäristön ja muiden sukulaisten onkin vaikeampi hyväksyä - vaikkei se heihin mitenkään vaikuttaisikaan.
Vaikka meilläkään astiat eivät lennelleet oli selvää että molemmilla oli omat harrastukset ja oma elämä tahollaan. Kotona oli aika välinpitämätön tunnelma, kommunikoitiin lappusilla lähinnä. Pahin mikä meidän perheessä olisi tapahtunut olisi että vanhemmat olisivat jatkaneet kulissiavioliittoa ja selitelleet myöhemmin "että teidän lasten takia me vaan jatkettiin, mutta nyttenhän te olette isoja joten nyt voidaan erota". Hienoa tosiaan, siitähän olisi nuorelle aikuiselle vasta syyllinen olo tullut... Sen lisäksi molemmat pääsivät nopeasti uuteen elämään kiinni nopeasti alle 40-kymppisinä. Voin kuvitella että uuden elämän aloittaminen vaikeutuu mitä kauemmin ollaan yhdessä. Vanhempieni välit ovat tänään ihan asialliset, eivät pidä yhteyttä toisiinsa juurikaan, mutta tunnelma on lämmin kun tapaavat joskus sukujuhlissa - toisella on uusi puoliso, toisella ei.
"Kyllä meille lapsille on aina rakkautta riittänyt..." jne. Siitähän nyt ei ollutkaan kysymys etteikö lapsille olisi riittänyt rakkautta, vaan siitä että parisuhdetta ei enää ollut ja aikuisen ihmisen halusta saada ja antaa rakkautta toisen aikuisen kanssa. Miksi niin tärkeästä osasta elämää pitäisi luopua kokonaan jos entinen parisuhde ei enää ole pelastettavissa? Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sillä rakkauden määrällä tai laadulla mitä jokainen vanhempi tuntee lapsiansa kohtaan.
Joo, en minäkään vuosikymmenten kuluttua olisi halunnut kuulla olevani syyllinen siihen etteivät vanhempani olleet onnellisia!! Että kestivät toisiaan vain meidän lasten takia vaikka olivat onnettomia..
Jaa.. että parempi sitten vaikka vain se yksi vanhempi...missäs sen rakkaus sitten on..?
Luuletko että automaattisesti on oottamassa joku, joka heti tulee siihen sitä rakkaudetonta yksinhuoltajaa rakastamaan?? Taidat elää jossain harhamaailmassa.. Toivot siis vanhemmillesi yksinäistä vanhuutta, taisit olla vain mustasukkainen vanhemmistasi. Halusit kaiken huomion vain itsellesi.
Yritäppäs nyt sitten itse elää sen tulevan kumppanisi kanssa ilman kriisejä...olkaapa rakastuneita lasten aikuusuuteen asti..! Siinäpä sulle haastetta! :D
Olet niin naivi ja varmaan aika nuori...ei sitä vanhemmiten enää niitä rakkauksia niin kaipaa, muuta kuin lapsiinsa ja lastenlapsiinsa...tulet sen joskus huomaamaan.
Tuskin kukaan tulee semmoisia väittämäänkään..
Aikuisena sen jo ymmärtää, että rakkaudet tulee ja menee..
Tulee se vaihe elämässä, ettei koko asia ole enään niin tärkeä...Vai miksi enenemässä määrin sinkkuus on tullut niin suosituksi?
Olisihan se ihanaa, kun olisi sellainen ihanne kumppani, jonka kanssa jaksaisi hautaan asti..mutta on kupla vaan koko höpötys.
Itse olen aikuisella iällä eronnut ja uutta sopivaa ei löytynyt. Nyt en enää kaipaakaan ketään häiritsemään omaa ihanaa rauhaani. Haluan asua yksin, mutta jos seuraa kaipaan menen sitä hakemaan, mutta vain hetkeksi! Kenenkään passariksi en halua!
Ukot ei vanhemmalla iällä hae kuin helppoa tyydyttäjää petipuuhiin ja "äiti" hahmoa, muuten sortuvat juopotteleen, ilman tuollaisia on parempi olla!
kiitollinen,että vanhempasi uhrautuivat sinun takiasi, kouluttivat sinut ja elättivät sun yhdessä, tuskin äitisi olisi yksinhuoltajana pystynyt antaa niin hyvää elintasoa kun he kaksin. Sehän kertoo siitä että sua rakastettiin ja susta välitettiin. Tuskin he ovat sua siitä syyllistäneet, se vaan oli heidän valintansa.
Luoja minua moiselta kyynisyydeltä varjelkoon!! Viittaan tässä mm. iloisen lesken kirjoitukseen, ettei muka vanhemmalla iällä voisi enää rakastua ja rakastaa (ja tarkoitan nyt vain vastakkaista sukupuolta, en lapsia, kissaa, koiraa tai naapurin kania).
Jos minä en voisi enää koskaan tuntea sillä tavalla, antaa ja saada rakkautta, minut joutaa ainakin sitten haudata vaikka elävältä!!
Ja yksinhuoltajan elintaso.. money, money, money!! Tätäkö tämä nykyaika on?! Kaikki arvot pyörivät vain ja ainoastaan rahan ympärillä?! Eroperheiden lapsilla (yleensä) on edelleen KAKSI vanhempaa, jotka vastaavat lapsen elatuksesta niin, että hän saa kaiken tarvitsemansa. Asia erikseen ne tapaukset, joissa toinen lähtee kokonaan käpälämäkeen eikä millään tavalla kanna vastuuta jälkeläisistään..
Aloitin hypyn tuntemattomaan. Viime viikolla löysin kivan vuokra-asunnon ihanalta seudulta ja jätin hakemuksen. Päätin, että nyt tämä viedään loppuun asti vaikka mikä olisi. Huomenna saan tietää saanko asunnon. Eroa olen miettinyt 16 vuotta, eli koko sen ajan kun olemme yhdessä olleet. Lasten takia liitto on vain jatkunut, siitä ensimmäisestä vahinkolapsesta alkaen... Näin jälkeenpäin ajatellen silloin menetin elämäni hallinnan ja asiat vain vyöryivät eteenpäin toinen toistaan seuraten ja minä ajelehdin siellä mukana.. Koko ajan mielipahaa ja masennusta, mies on vaikea persoona, itsekäs ja lapsellinen, hiukan ehkä narsistinen luonne. Kauhea huutamaan minulle ja lapsille, haukkumista ja arvostelua, koskaan en mitään osaa tehdä oikein. Osaa kyllä olla hauska ja mukava niin halutessaan ,mutta mieliala vaihtuu sekunnissa jos sanot väärän sanan... En vain jaksa enää, haluan olla vaihteeksi onnellinen ja elää rauhassa, tavallista mukavaa elämää lasten kanssa. En edes tunne itseäni, en tiedä millainen ihminen minusta kuoriutuu, kun olen niin nuoresta (18v.) miehen arvostelun ja haukkumisen alla sulkeutunut kuoreeni. Nyt odotan niin innolla uutta elämääni, vaikka pelottaakin myös ja uuvuttaa jo ajatuskin kaikesta mikä on edessä läpi käytävänä, miehen reaktio asiaan, muutto ja tavaroiden pakkaaminen, laina-asioiden selvittely, ehkä talon myynti, eron hoitaminen, elatusasiat... huh. Mutta kyllä tästä selvitään ja lopussa kiitos seisoo :) Tsemppiä vaan ja rohkeutta samaa suunnitteleville!
Itse saman kokeneena toivotan paljon voimavaroja sinulle. Minulle on käynyt kuten sinullekin. Eron jälkeen meni pari vuotta etsiskellen itseäni, kuka ja millainen oikein olen, mitä oikeasti haluan ja arvostan elämässä. Nämä kun olivat kaikki menneet minulta hukkaan tai sanotaanko ettei niitä ollut ehtinyt edes löytää kun minäkin miehen kanssa 18- vuotiaana menin yhteen. Lähteminen ei ollut todellakaan helppoa mutta jälkeenpäin voin sanoa että kyllä kannatti ottaa ohjat elämässä omiin kätösiin vaikka mies laittoikin hanttiin ja teki kiusaa monta vuotta eron jälkeen. Nyt onneksi on lopettanut kun löysi uuden naisen rinnallensa. Minä nautin rauhallisuudesta, ei tarvitse miettiä miten pukeudun ettei mies näe vaivaa, saan harrastaa liikuntaa, saan meikata, ei tarvitse selitellä etten kenenkään toisen miehen takia sitä tee vaan ihan itseni vuoksi.
Saan tavata ystäviäni ja sukulaisiani mielin määrin, ennen nekin oli rajoitettuja, miehen mukaan kun niissä vaan puhuttiin muista miehistä ym. Vapaus, siitä maksoin taloudellisesti paljon, mutta KANNATTI.
Tuut tosiaan sinäkin huomaamaan, että iloinen leski puhuu ihan asiaa..
Surullista, mutta niin totta..Jos tuo "66" tarkoitti syntymävuottasi, niin lähellä on sullakin pettymyksen tunne...kaikki haaveet rakkauden saralla on vain menneitä haaveita.Olet jo "parasta ennen päivää" ohittanut aikoja sitten..
Kiittämättömät penskat siinä kitisee!
Ite eivät sen kummemmin liitoissaan tuu onnistumaan, vielä riesana tuo nykyajan "minä, minä ja mulle kaikki" ajatusmalli! Tulevia huonoja vanhempia!
kirjoitus.Ite ero perheestä.Enkä ikinä maailmassa olisi eroa omille lapsilleni toivonut,mutta niin vaan lasten isä pettämään lähti.Näin ollen perhe sai jäädä..Onhan tämä elämää lapset käy kuka mitäkin läpi,itse yritän sinnitellä tunteiden ja rahojen kanssa.Mies käy hakemassa lapset kun hänelle sopii ja kuitenkin kyttää minun tekemiset.Meillä oli arkisen "tylsä" avioliitto,mutta en itse edes sen muuta ajatellut olevankaan.Olin tyytyväinen siihen,että ei riidelty ja meillä oli asiat suht hyvin,mutta miehelleni se ei riittänyt.Erosta on muutama kuukausi,enkä tosiaankaan tiedä miten jaloilleni pääsen.Toista ihmistä en voi edes ajatella,saati toivoa että rakastuisin kehenkään enään.
paikkansa kyllä se markkina-arvo laskee jo neljänkympin jälkeen, saatikka jos olet melkeen kuuskymppinen,
Tarjontaa alkaa olla todella vähän ja viis-kuuskymppiset miehet hakee nuorempaa ja jos et ole oikeen kauniskaan ja hiukan pyöreähkö niin se on soronoo.
Kyllä sitä tässä iässä saa rauhassa rakastaa vain lapsiaan, lastenlapsiaan ja koiraa.
olipa ontuva tuo sun juttus...
Tuskin kovin hyvä isä sittenkään...
Toivottavasti tuleva, mukavampi vuodenaika sinua piristää!!
Toivon sinulle jaksamista ja tsemppiä!
Älä jää yksin murheinesi!
sitten ne 40 yh.äidit roikkuvat epätoivoisina ukkomiehissä, selitellen sen sopivan elämäntilanteeseensa. Eivät koko ukkoa huolisi(lue mies ei eroa vaimostaan). Nykyajan valintoja.
mutta eihän silti valiteta!? Nautitaan tästä loppuelämästä niillä resulsseilla, millä voidaan! :D
valiteta koira ja lapset ovat kiitollisia ,kun heitä rakastetaan ja niiltä saa ylenpaljon vastarakkautta :D
Tuskin tähän asiaan on olemassa yhtä totuutta vaikka kuinka siitä kinattaisiin. Se on hienoa, jos lasten ja koiran rakkaus teille riittää - eihän se väärinkään oo.
Toiset taas kaipaa perinteistä miehen ja naisen välisiä tunteita, keskustelua, henkistä yhteyttä ja fyysistäkin kontaktia aikuisten kesken.
Onnensa ja rakkautensa täyttymyksen löytää kukin tavallaan.. toinen marsun, toinen kissan tai hevosensa kautta, toinen vastakkaisen sukupuolen kainalosta (jotkut jopa saman sukupuolen kainalosta)!
sanottu kuin tehty, sanoppas mistä ruma hiukan pyöreä 59v nainen saa sen toisen sukupuolen rakkauden, tottakai kelpais mullekin,siksi pitää tyytyä kohtaloonsa, kun miehet hakee kaunista ja nuorta ja meille jää ne juopot retkut ja niitä en huoli.
Kannattaa lukea paljon ja etsiä tietoa, miten ero hoidetaan aikuismaisesti ja rakentavasti.
Ohessa katkelma eräästä artikkelista:
Hyvä ero on sellainen, joka aloittaa uuttaa eikä vain lopeta jotakin vanhaa. Kun erosta saa rakennuspuita minuudelleen ja elämälleen, voidaan puhua rakentavasta erosta. Vuosien kuluttua monet ihmiset pitävät eroaan hyvänä asiana, kiittävät rohkeuttaan ja kokevat olevansa onnellisempia kuin ennen eroa.
Rakentavassa erossa lapset voivat oppia vanhemmistaan hyviä asioita. Vanhemmat pitävät huolta itsestään, eivätkä suostu elämään onnettomassa parisuhteessa. Joskus lapset pääsevät tutustumaan vanhempiinsa aikuisina ihmisinä vasta sitten, kun toisen vanhemman läsnäolon aiheuttama jännitys on poissa. Ero saattaa nostaa selkeämmin esiin turvallisen aikuisuuden, kun kumpikin vanhempi vuorollaan vastaa kokonaan lapsesta. Avioliitossa vanhemmuuden vastuu on ehkä kaatunut toisen vanhemman niskoille.
Rakentavassa erossa lapsi voi luottaa kumpaankin vanhempaansa, kunnioittaa heitä ja pitää molempia aika hyvinä ihmisinä. Hän uskaltaa puhua kaikista asioistaan molempien vanhempien kanssa vapaasti ilman, että täytyy jännittää, mitä toinen sanoo.
Lapselle hänen vanhempiensa keskinäinen suhde on yhtä tärkeää eron jälkeen kuin yhteisen perhe-elämänkin aikana. Lapsen oikeuksiin kuuluu, että toista vanhempaa ei arvostella eikä hänestä puhuta pahaa lapsen kuullen.
"Rakentava ero on rakkauden kukka. Siinä eroavat puolisot lahjoittavat toisilleen itsenäisyyden." Tutkija, terapeutti Mikko Makkonen.
Nuohan ne itse perheettömät sen tietävät, miten pitäisi toimia..joooo...
Oot tuo "hely 66" tuolla toisaalla ja just haet eroa ukostas ja punaiset silmälasit on taas puettu ylle!
Uskot erottuasi löytäväsi sen prinssisi ja onnee vaan! Toivotaan varmaan ihan kaikki vilpittömästi, että sen rakkauden löydät..!
Ja kiire sulla onkin..se vaan tulee vuosi vuodelta vähemmän tärkeäksi löytää se onni sieltä miehen munasta, valitettavasti..
Miesten viehtymys naisiin johtuu nimittäin vielä iän myötä siitä haarovälistä, ei muusta..joten jos ajattelit tuossa iässä miehen valloittaa älylläsi tai ulkonäölläsi, se on kuplaa...vittua ne vaan haluaa..
Varmaan tajuut, et jos vanhemmat on noin sivistyneitä, lapsista tulee fiksuja oli ne sitten avioliitossa tai ei.
Se nyt on kuitenkin ihan päivänselvää, että sitä rahaa lasten kouluttamiseen sun muuhun on ydinperheessä paljon enemmän (noin 3 kertaa tutkitusti) kuin surkeella yksinhuoltajalla sossun avujen kanssa..eli tuollaiset yksinäisten ukkeleiden terapoinnit on ihan perseestä!
Mut uskokoon ken tahtoo..
ja mutkun jälkeen huomaa, ettei niillä lopultakaan ole mitään merkitystä. Ja lapset ovat todella kaikista huonoin tekosyy pysyä yhdessä.
yhtään liittoo kasassa, jos liitot perustuis siihen, et MÄ oon koko ajan onnellinen MUN siipan kans..
Tulkaa tänne kommentoimaan vaan ne, jotka ootte kauan olleet liitoissanne, onko sitä rakkautta?
Te; muksut ja ne, joilla ei oo kokemusta pitkästä liitosta, olkaa hiljaa! Te vaan UNELMOITTE sellaisesta..ei oo konkreettista näyttöä teillä vielä mistään, luuloa vain.
Sulle..Amalia..
Lapset on se ainoa syy pysyä liitossa..Kummalla luulet olevan tietoo asiasta, minulla 4 lapsen isällä, vai sinulla,luulen että sinkulla?
Lapset AINOA syy pysyä liitossa?????????????? Mihin katosi puoliso??? Ei käy kyllä kateeksi sinuakaan, jos pelkästään lasten varaan liittonne rakennat! Entäs kun ne lähtee kotoo pois, mitä jää käteen?
Se asia on jo vaimon kanssa sovittu!
Tietenkin kumpikin lähtee elään sitä omaa itsekästä elämäänsä, kun nuorimmainenkin pian lähtee opiskelemaan! Ei se eroaminen tarkoita kuule sitä, että vihoissa oltaisiin! Ei suinkaan! Vaimo on jo nyt pistänyt seksin jäihin, niinkuin naiset tekeen avioliitoissaan tultuaan keski-ikään, joten mulla on jo ollut kauan vakipano työkaverista ja vaimo on tämän hyväksynyt.
Lapsilta ei kuitenkaan kotia oo haluttu särkee ja koska vaimo on edelleen hyvä kumppanini, miksi idyllisen perheen olisin hajoittanut? Elät varmaan jossain entisajoissa, jos tuomitset tällaisen, nykyään hyvinkin yleisen sopuliiton.. :)
Tottakai vaimostani huolehdin rahallisesti eron jälkeenkin, onhan hän ollut aina hyvä äiti ja kumppani...rakasta en häntä kuitenkaan enään ja tarpeet ne on miehilläkin! :D
No nyt kun asian noin muotoilit, niin ymmärrän PALJON paremmin! Jotenkin alkup. kirjoituksestasi sai vain sen käsityksen, että liittonne on kasattu ainoastaan lasten harteille ja oma elämä kuluu suunnilleen siinä sivussa "viimeistä ateriaa odotellessa". kaikki omat (ja puolison) tarpeet "lasten edun" nimissä unohtaen ja haudaten. Näitäkin omaan elämäänsä kyllästyneitä marttyyreita kun on nähty..
Nyt kun selitit vähän enemmän, niin tuohan kuulostaa varsin toimivalta järjestelyltä - varsinkin kaikki osapuolet on sen hyväksyneet ja kaikki ovat tyytyväisiä. ;)