Ollaan seurusteltu 4 vuotta. Mieheni on aina ollut erikoinen. Erakkotyyppi eikä niin välitä muusta maailmasta. Minunkin kanssani jahkaili sitoutumisen suhteen ainakin puoli vuotta ja loput vuodet on mennyt siinä että "en tiedä rakastanko" jne. Silti hän huomioi minua paljon, vie treffeille ja yrittää ilahduttaa. Sitten se pimeä puoli. Saa minut usein tuntemaan että en osaa ajatella ja toimia oikein. Hän tietää miten pitäisi elää ja minun tulee vaan ottaa oppia. Olen ulospäinsuuntautuva ja nauravainen, helposti asioista kiinnostuva ja innostuva persoona ja minusta tuntuu että joudun tukahduttamaan näitä piirteitä itsessäni. Häntä harvemmin kiinnostaa juttuni ja usein keskeyttääkin minut tuhahtamalla, sanomalla tiettyyn tylsistyneeseen sävyyn "joo joo!" "ei kiinnosta!" tms. Kaikki minua ilahduttavat asiat jotka haluaisin jakaa hänen kanssaan ja mitkä eivät häntä erityisesti kiinnosta, joudun pitämään omana tietonani. Jos vahingossa erehdyn ruveta kertomaan, minut keskeytetään aina enemmän tai vähemmän tylysti. Ei voitu edes kotieläintarhalla tässä taannoin käydä rauhassa vaan se piti suunnilleen juosta läpi. Mä kun olisin halunnut vähän pitempää ihastella niitä otuksia. Mutta perässä oli mentävä. Neljä vuotta muuten siinäkin meni että sinne päästiin koska se oli vaan minua kiinnostava paikka.
Perheeni on minulle hurjan tärkeä. Puolitoista vuotias siskontyttöni minulle todella rakas. Miesystävääni ei kiinnosta viettää aikaa perheeni kanssa. Jos erehdyn alkaan kertomaan hänelle siskontytöstäni, hän sanoo hyvin nopeasti että "ei kiinnosta mitkään xxxx". Jos on sattunut olemaan samassa tilassa tämän lapsen kanssa, hän välttelee tarkoituksella katsekontaktia ja ihan mitä tahansa kontaktia. Se sattuu suoraan sydämeeni.
Olen yrittänyt puhua hänen kanssaan ja saada ymmärtämään että minun mukana tulee myös minulle tärkeät asiat ja haluaisin jakaa hänen kanssaan asioita, mutta aika tylysti on tullut argumentteja tyyliin "en sun vuokses asioita tee" ja "en ole missään vaiheessa hakenut itselleni uutta perhettä" ja että "en ole kieltänyt puhumasta mutta minua ei kiinnosta".
Otin aiheen pitkästä aikaa esille viime viikolla ja sain nuo argumentit, sekä "en ole koskaan ollut perhe ihminen enkä tule olemaan" aijoo.. ja että "en tule muuttumaan. Jos ei kelpaa, hanki parempi, ehkä meidän on sitten parempi erota".
Suht hiljaista oli loppuviikon meidän kommunikaatio (onneksi ei asuta yhdessä) Tänään sitten ilmestyi yhtäkkiä luokseni ja teki ruokaa ja toi leffoja. Halusi ilahduttaa kun olen flunssassa ja ehkä on kerennyt miettiä että taisin pahoittaa mieleni pahasti. Minäkin olin kerennyt miettiä. Mietin että minkälaiseen elämään haluan sitoutua. Tätini on elänyt vanhuuspäiviin asti miehen kanssa joka tavallaan eristi hänet kaikesta muusta. En halua sellaista. Haluan että perhe kasvaa ja että on rakkautta, välittämistä ja naurua. Muuallakin kun omassa kotona. Ja miten hän suhtautuisi mahdolliseen jälkikasvuumme? Onko hän sitä mieltä että lapsen kanssa ei tarvitse peuhata eikä liiemmin sille puhua? Hän kuulemma inhoaa hössöttämistä.
Ilahduin tietysti tämän päiväisestä eleestä ja olisin halunnut viettää mukavan illan. Silti mieltäni kaivoi tämä asia joka on aiheuttanut riitaa nämä neljä vuotta. Haluan että tässä päästään johonkin lopputulemaan. En halua tehdä kompromissia näin tärkeän asian kanssa. Erotella minun ja hänen elämä muusta elämästäni. Hän hermostui kun näki että olen allapäin ja kiukkusi että halusi tulla tänne ilahduttamaan minua mutta että näyttäisi olevan ihan sama onko hän täällä. Tunteeni repivät minua eri suuntiin mutta halusin selvittää asiaa ja yritin kertoa kuinka suren sitä että en voi jakaa minulle iloa tuottavia asioita ja kuinka minun täytyy eritellä meidät ja perheeni. Sanoin myös että puolitoista vuotias siskontyttöni tuskin edes tietää kuka hän on. (mikä on siis ihan totta) Hänen ainut palautteensa mietteistäni oli että olen päästäni sekaisin.
Eli taas tuli se tunne että minä en osaa ajatella oikein ja minussa se vika taas. Itketti ja siirryin toiseen huoneeseen. Hän rupesi jossain vaiheessa keräämään kamppeitaan ja lähti mitään sanomatta jättäen minut itkemään.
Vaadinko kohtuuttomia? Pitäisikö minun hyväksyä se että hän haluaa viettää aikaa vain minun kanssani ja minun tulee unohtaa se ajatus että voitaisiin viettää perheeni kanssa joskus aikaa kuten sisarusteni miehet tekee. Ja että hän reagoisi normaalisti minulle rakkaaseen lapseeen. Mikä on normaalia? Ei kai tuo voi olla normaalia? Miten hän voi olla niin hyvä minulle omalla pienellä reviirillään ja silti saada minut tuntemaan kun joutuisin luopumaan minulle rakkaista asioista.
Mitä ihmettä teen?!
Perheeni on minulle hurjan tärkeä. Puolitoista vuotias siskontyttöni minulle todella rakas. Miesystävääni ei kiinnosta viettää aikaa perheeni kanssa. Jos erehdyn alkaan kertomaan hänelle siskontytöstäni, hän sanoo hyvin nopeasti että "ei kiinnosta mitkään xxxx". Jos on sattunut olemaan samassa tilassa tämän lapsen kanssa, hän välttelee tarkoituksella katsekontaktia ja ihan mitä tahansa kontaktia. Se sattuu suoraan sydämeeni.
Olen yrittänyt puhua hänen kanssaan ja saada ymmärtämään että minun mukana tulee myös minulle tärkeät asiat ja haluaisin jakaa hänen kanssaan asioita, mutta aika tylysti on tullut argumentteja tyyliin "en sun vuokses asioita tee" ja "en ole missään vaiheessa hakenut itselleni uutta perhettä" ja että "en ole kieltänyt puhumasta mutta minua ei kiinnosta".
Otin aiheen pitkästä aikaa esille viime viikolla ja sain nuo argumentit, sekä "en ole koskaan ollut perhe ihminen enkä tule olemaan" aijoo.. ja että "en tule muuttumaan. Jos ei kelpaa, hanki parempi, ehkä meidän on sitten parempi erota".
Suht hiljaista oli loppuviikon meidän kommunikaatio (onneksi ei asuta yhdessä) Tänään sitten ilmestyi yhtäkkiä luokseni ja teki ruokaa ja toi leffoja. Halusi ilahduttaa kun olen flunssassa ja ehkä on kerennyt miettiä että taisin pahoittaa mieleni pahasti. Minäkin olin kerennyt miettiä. Mietin että minkälaiseen elämään haluan sitoutua. Tätini on elänyt vanhuuspäiviin asti miehen kanssa joka tavallaan eristi hänet kaikesta muusta. En halua sellaista. Haluan että perhe kasvaa ja että on rakkautta, välittämistä ja naurua. Muuallakin kun omassa kotona. Ja miten hän suhtautuisi mahdolliseen jälkikasvuumme? Onko hän sitä mieltä että lapsen kanssa ei tarvitse peuhata eikä liiemmin sille puhua? Hän kuulemma inhoaa hössöttämistä.
Ilahduin tietysti tämän päiväisestä eleestä ja olisin halunnut viettää mukavan illan. Silti mieltäni kaivoi tämä asia joka on aiheuttanut riitaa nämä neljä vuotta. Haluan että tässä päästään johonkin lopputulemaan. En halua tehdä kompromissia näin tärkeän asian kanssa. Erotella minun ja hänen elämä muusta elämästäni. Hän hermostui kun näki että olen allapäin ja kiukkusi että halusi tulla tänne ilahduttamaan minua mutta että näyttäisi olevan ihan sama onko hän täällä. Tunteeni repivät minua eri suuntiin mutta halusin selvittää asiaa ja yritin kertoa kuinka suren sitä että en voi jakaa minulle iloa tuottavia asioita ja kuinka minun täytyy eritellä meidät ja perheeni. Sanoin myös että puolitoista vuotias siskontyttöni tuskin edes tietää kuka hän on. (mikä on siis ihan totta) Hänen ainut palautteensa mietteistäni oli että olen päästäni sekaisin.
Eli taas tuli se tunne että minä en osaa ajatella oikein ja minussa se vika taas. Itketti ja siirryin toiseen huoneeseen. Hän rupesi jossain vaiheessa keräämään kamppeitaan ja lähti mitään sanomatta jättäen minut itkemään.
Vaadinko kohtuuttomia? Pitäisikö minun hyväksyä se että hän haluaa viettää aikaa vain minun kanssani ja minun tulee unohtaa se ajatus että voitaisiin viettää perheeni kanssa joskus aikaa kuten sisarusteni miehet tekee. Ja että hän reagoisi normaalisti minulle rakkaaseen lapseeen. Mikä on normaalia? Ei kai tuo voi olla normaalia? Miten hän voi olla niin hyvä minulle omalla pienellä reviirillään ja silti saada minut tuntemaan kun joutuisin luopumaan minulle rakkaista asioista.
Mitä ihmettä teen?!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Eroa vielä kuin voit. En sano, että tarvitset paremman miehen, mutta sellaisen jonka kanssa sinulla on yhteistä.
Minulla on nyt lapsi samantyylisen miehen kanssa ja arki on yhtä helvettiä ja riitelyä näiden möläytyksien johdosta. Kun niitä sattuu tuntemattomien kuin tuttavienkin läsnäollessa. Ulkonäköhän se vei mennessään.
En enää ajattele että hän on elämäni mies. Haluaisin mieluummin elää lapseni kanssa. Mutta ei se ole niin yksinkertaista.
Kiitos kun jaoit tämän asian kanssani. Rakastan häntä vielä, mutta olen ruvennut epäilemään pystynkö koskaan olemaan täysin onnellinen jos hän ei pysty hyväksymään perhettäni ja minulle rakkaita asioita. Ajan kanssa se varmaankin tappaa osan persoonaani ja myös tunteitani häntä kohtaan. Olen itseasiassa muutaman kerran jo tehnyt lähtöä, mutta hän ei ole päästänyt minua. Halunnut että annan hänelle aikaa. Niinä hetkinä en ole enää pystynyt tuntemaan häntä kohtaan kovinkaan paljoa rakkautta, mutta olen ollut sitä mieltä että en halua luovuttaa, sillä mielestäni parisuhde ansaitsee mahdollisuuksia myös alamäkien jälkeen.
Laitoin hänelle viestin jossa kysyin miksi minulle rakkaat asiat on hänelle niin vaikeita sietää, miksi en saa jakaa itseäni kokonaan hänen kanssaan, eikö hän edelleenkään koe rakkautta minua kohtaan. Kerroin että en pysty tähän. En halua elää vanhaksi miettien olisiko joku voinut pitää minua ja kaikkea minussa rakkauden arvoisena.
Hän ei ole vastannut mitään... Kaipa hän haluaa että rupean tuntemaan syyllisyyttä. Ja minä tunnenkin. Se on kamalaa. Tunnen aina että minä olen se harmien aiheuttaja :(
Miksi sinä et voisi lähteä? ... Voi olla että itsekin tilanteessasi, perinteitä kunnioittaen kokisin sen kovin vaikeana jos elämä olisi "siedettävää"
Tuota... Tuli vain mieleen, mutta on erittäin vaikea sanoa mitään varmasti näin. Voisiko miehesi olla aspergerilainen? Oletko kuullut Aspergerin oireyhtymästä? Minulla itselläni on diagnoosi ja sen puitteista ymmärrän miehesi käytöstä osittain. En halua puolustella häntä millään lailla ja ymmärrän tunteesi, mutta tavallaan ymmärrän myös miestä, mikäli hänellä olisi oireyhtymä...
Tunneilmaisut tuntuivat minustakin hämmentäviltä ennen omaa diagnoosiani. Minä en itse ole kovin hyvin yhteydessä tunnepuoleeni ja kuvittelin muiden olevan samanlaisia. Siispä muiden ihmisten vihanpurkaukset yms. tuntuivat minusta hyvin pelottavilta ja käsittämättömiltä.
Vieraat paikat ja ihmiset... Minäkään en pidä lapsista. Syynä on lasten kovaäänisyys ja arvaamattomuus. Usein oireyhtymään liittyy aistiyliherkkyyksiä ja lasten mekastus saattaa kuulostaa sietämättömältä (siis TODELLA). Lisäksi lapset saattavat koskettaa aivan yllättäen, eikä se tunnu mukavalta. He tuntuvat joskus järjettömiltä otuksilta.. Ja vieraissa paikoissa ei vain ole turvallinen olo. Sinä olet menohaluinen ja hyvin päinvastainen...
Älä pelästy, moni aikuinen kulkee ilman diagnoosia ja on ulkomaailman silmissä aivan normaali. Silti diagnosoimattomaksi jääminen saattaa tuhota paljon hyviä asioita. Isäni, jolla myös on AS, ensimmäinen avioliitto äitini kanssa hajosi käytännössä oireyhtymän vuoksi, ja miltei toinenkin. Äitipuoleni on ollut todella lujilla meidän kahden kanssa. Nykyisin minä ainakin olen hyväksynyt sen, että muut ovat erilaisia ja heidän tunteenpurkauksensa ovat erilaisia kuin minun, jotka liittyvät äärimmäiseen mielenterveyden järkkymiseen..
Jaksamista. En kehota sinua jäämään suhteeseen, ellette saa kommunikaatiota toimimaan. Puhu kuitenkin miehelle, jos epäilyksesi heräsivät. Saatat pelastaa paljon. Aspergerilaiset vaikuttavat joskus ilkeiltä ja pahansuovilta todella olematta sitä.
Kiitos viestistä. Jotakin häikkää tässä mielestäni on. Eräs päivä kuulin että hänen isänsä oli kärsinyt masennuksesta lasten ollessa pieniä. Hän ei siis ollut juurikaan ottanut kontaktia lapsiinsa. Tällä on ollut iso vaikutus mieheni sisareen joka on lähtenyt omatoimisesti purkamaan tuntojaan ja menneisyyttään. Kysyin varovasti mieheltäni että tiesikö hän tämän asian. Ei ollut tiennyt. Sanoin mahdollisimman hellästi että ehkä sillä asialla on ollut jotain merkitystä sen suhteen miten pystyt käsittelemään tunteita. Hän kun on myöntänyt että kokee olevansa jotenkin kylmempi ja hitaammin lämpiävä. Jätin asian siihen, en halunnut ruveta tyrkyttämään jotain itseanalysoinnin opasta.
En tiedä... ehkä tuo Aspergerkin voi kuulostaa mahdolliselta. Se on ainakin varmaa että moni muukin pitää hänen käytöstään ja tunteenpurkauksiaan käsittämättöminä ja epänormaaleina. Moni joka ei tunne häntä, saa varmasti aluksi käsityksen että siinä on mahottoman vihanen mies.
Kun mielestäni hän ei ole ilkeä ja pahansuopa laisinkaan. Ja silti hänen möläytyksensä joskus kuulostavalt siltä että jos vetäisin niistä jonku yhteenvedon niin kaikki olisivat sitä mieltä että elän henkisesti vahingollisessa parisuhteessa jossa mies ei arvosta mua pätkän vertaa. Siis ymmärrätkö... Tilanteet on jotenkin kamalan ristiriitaisia.
Mutta oli mitä oli... en usko että olen valmis elämään näin.
Kannattaa vinkata miehelle Aspergerista joka tapauksessa, vaikka hänet jättäisitkin. Se on aika iso asia ihmiselle. Oma itsetuntemus kasvaa huikaisevalla tavalla.
Voi kyllä olla, että sinunlaisellesi ihmiselle suhde voisi olla mahdoton. Todennäköisesti hän ei koskaan tule kiinnostumaan ulkomaailmasta sellaisessa mittakaavassa, että sinä voisit olla onnellinen. Ja möläytykset.. Aspergerilaiset ovat möläyttelijöitä, tai ainakin hyvin monet ovat. Asiat vain sanotaan ääneen, eikä sillä ole tekemistä arviostuksen kanssa, tai minkään.. Jotkut asiat vain ovat kylmiä faktoja ilman piilomerkityksiä. Ja aika moni varmasti katkeroituukin ajan myötä kun maailma painaa päälle.. Se vaikuttaa. Saattaa olla, että ylitulkitset, mutta ymmärrän hyvin, miten sellainen voi satuttaa.
Niin, aika usein ns. normaalit ajattelevat, että AS-henkilö "haluaa satuttaa", mutta näin ei ole..
Näin, parisuhdeneuvoja autistilta, olkaa hyvä.
Luin juuri Wikipediasta tietoa Aspergerista. Sen puolesta melkein kehottaisin häntä hakemaan diagnoosia. Jotkin kohdat siellä täsmää. Hän on omistautunut eräälle harrastukselle (yksilölaji) niin täysin että mikään muu ei merkkaa yhtä paljon. Minä olen päässyt siihen rinnalle joka tuntuu jo isolta asialta. Niin tärkeä juttu se sille on. Hän on mielestäni hyvin älykäs. Pääsi heittämällä yliopistoon ja on IT- alalla. Hän tykkää luennoida minulle ja muille itseään kiinnostavista asioista niin että en aina edes käsitä miten paljon hän jaksaa ja kykenee aiheesta puhumaan. Olen usein ollut aivan äimänä siitä kuinka tuntuu että hän ei oikeasti käsitä millä tunnetasolla olen ja hän saattaa töksäyttää jotain uskomattoman loukkaavaa joka kuulostaa kuitenkin samalla vaan kylmältä faktalta. Hän inhoaa puhua puhelimessa ja tekee sen joka kerta selväksi kun joutuu luurissa olemaan. Ja kun sanotaan että AS-henkilöt viettävät mieluiten aikaansa kerrallaan yhden, kuin useamman henkilön kanssa, hänhän on nimenomaan sanonut että vain minun kanssani vietetty aika merkitsee hänelle ja että kokee sosiaaliset tilanteet rasittavina kun täytyy niin paljon zempata että pystyy olemaan "mukana". Hän on ehdottoman rehellinen, luotettava, uskollinen ja hänellä on vahvat arvot ja moraali. Silti hän saattaa sanoa asioista jotka sattuu eikä selvästi kykene edes itse käsittämään sitä. Hän on käsittääkseni kokenut usein joutuvansa samanlaistamisen paineen alaiseksi.
Wikipediassa sanotaan että AS-henkilö pitää mielipiteidensä ilmaisemisesta. ”Ulkopuolisen näkökulmasta” katsoen tavalliset ihmiset puhuvat usein arvoistaan, mutta käyttäytyvät AS-henkilöiden mielestä pikemminkin juuri niin kuin on sosiaalisesti soveliasta. Mieheni on nimenomaan sellainen, että ei niin kiinnosta kuuleeko muut ihmiset meidän riitoja, koska ensinäkään muu maailma ei merkitse ja toisekseen hän ei pysty käsittämään sosiaalisesti soveliaita käytöstapoja. Hän ei halua eikä katso tarvetta olla samanlaienn sosiaalisesti soveliaasti käyttäytyvä.
hmm... mutta tuskinpa saan häntä mihinkään diagnoosiin. Se voisi ehkä kokea loukkaavanakin sen että pohdin sille jotain diagnoosia tässä.
Mutta olisin niin kovasti halunnut että tämä toimii koska näen hänessä niitä uskomattoman hyviäkin asioita. En vaan ole koskaan pystynyt käsittämään sitä puolta mitä kutsuisin tunnevammaisuudeksi tai tunnekylmyydeksi. Sitä puolta mikä jostain syystä pystyy satuttamaan minua niin osuvasti. Enkä tiedä miten sellaisten asioiden kasnsa eläisi.
Olette siis olleet 4 vuotta yhdessä ja sama ongelma on hiertänyt koko ajan. Mies ei tule muuttumaan, hän on sen itsekin sinulle kertonut ja kirjoituksesi perusteella se on täysin ilmiselvää muutenkin. Kyse on perusluonteesta, olipa tarkka diagnoosi sitten Asperger tai mikä tahansa. Miehessä on varmasti paljon hyvää ja hän osaa olla halutessaan rakastettava. Älykkyyskin on vetoava ominaisuus. Mutta sinun tehtäväksesi jäävät nyt ja tulevaisuudessa kaikki kompromissit, sinun on myös huolehdittava siitä, että mies ei joudu pois varsin kapealta mukavuusalueeltaan. Silloin ongelmia ei tule ja elämänne voi soljua tasaisen harmonisesti.
Sinun todellakin kannattaa pohtia, onko sinusta siihen. Loppuelämä voi olla yllättävän pitkä aika.
Asia täytyy pohjustaa hyvin, jos siis puhut hänelle epäilystä... Asperger on erilaisuutta, erilainen tapa nähdä ja kokea maailma... Se ei missään nimessä ole mielisairaus tai mitään muuta sellaista.
Niin, muilla ihmisillä ei todellakaan ole väliä. Minä olen myös sellainen (minulla on siis diagnoosi), ettei muu maailma merkitse. Puolisoa häiritsee, jos puhun esim. liian härskisti keskellä yliopiston ravintolaa tai muuta vastaavaa paikkaa. Minä en aina ymmärrä... Emmehän me edes tunne niitä ihmisiä... Mutta yritän ymmärtää. Ja luennoiminen.. Se voi ehkä olla kuulijalle väsyttävää, mutta ainakaan minä en luennoi ihmisille, joihin en luota. Soveliaasti käyttäytyminen voi olla hankalaa, jos sellaista tiettyä häpeäntunnetta ei ole. Minä olen ainakin aika törppö ja puoliso joutuu kyllä kestämään kaikenlaista.
Mies voisi löytää jonkinlaista vertaistukea täältä, kannattaa vinkata hänelle: www.aspalsta.net
Ja sinä löydät varmasti itsellesi sopivammankin kumppanin, ellet jaksa enää tässä suhteessa. Meressä on kaloja.