Outoa on se, että jotkut perustelevat osa-alueilla itselleen tai muille, miksi joku olisi hyvä puoliso itselleen. Joku työ tai yksittäinen ominaisuus ei kerro kuitenkaan toisesta tai yhteensopivuudesta mitään. Yhteensopivuus on juuri se olennaisin asia. Jotkut koittavat koko ikänsä haluta jonkun tietyn ammattialan edustajaa, vaikka viihtyisikin jonkun toisen seurassa paremmin ja lähellä olo olisi helppoa sen toisen kanssa.
Yksittäiset onnistuneetkaan treffit ei oikeasti ole mitään. Jos joku on kokenut treffailija, niin sille voi olla luontevaa jutustella smalltalkia jossain raflassa, mutta ei välttämättä elo olekkaan yhtä juhlaa. Selviytyminenkään ei ole mikään kriteeri. Vaikka olisikin edustustehtäviä ja näyttäisi elämä olevan ylellistä, voikin oikeasti olla vain roolinsa vanki, jonka täytyy olla ikihymy kasvoilla, koska se sopii hyvin vaikkapa yrittäjän puolisolle.
Sitten taas... Kun tuntee ilahtuvansa siitä, että toinen hymyilee kivasti takaisin ja vaihdetaan katseita... Ei tartte edes sanoa mitään ja viihtyy, niin se on korvaamatonta. Ei tartte olla jotain roolia, jotta olisi riittävän arvokas, vaan se arvo tulee siitä että on juuri sellainen luonne. Riittää, kun saa toista kutittaa navasta tai pussata vähän ja jutella vaikeistakin asioista tietäen, ettei asiat leviä maailmalle. Jollei sitä henkilöä sitten lasketa koko maailmaksi... Maailmalle joku, jollekin koko maailma...
Minkä arvoinen on silloin sen toisen duuni tai jokin yksittäinen piirre, jollei siedä ihmistä silmissään parin vuoden jälkeen? Tai jos on liitossa roolissa, ettei voi toiselle kertoa syvimpiä tuntojaan, koska hän tekisi niistä pilaa? Mikä tekee elämästä helppoa? Kun on oma itsensä esittämättä muuta, on aika kevyt olla ja elää. Jos sitten siihen joku rakastuu ja pitää outoa omituista minää juuri oikeana, aitona, niin tietää samalla ettei ihan heti toista samanlaista löydä. Sillä on eroa että mihin puoliso tykästyy. Onko toinen korvattavissa. Oon useammankin kerran kuullut sen, että oikeastaan joku pettää siten, että avautuu salaisimmista tunnoistaan jollekulle toiselle kuin puolisolleen, koska heiltä puuttuu tietty tunneäly.
Tunneälykin on yksi ainoa ominaisuus eikä sekään ole kaikki. Ben Furman ymmärtää varmaan tunteita, muttei häneenkään ihastu kuin juuri jotkut tietyt naiset. Sitten kuulee näitä, jotka ovat onnettomia parisuhteessaan ja juoko mies tai hakkaako... Aivan sama. Kuitenkin kuuluu jotain selityksiä, että kun sillä on työkin, ettei ole sentään katuojassa ja hakkaa joo, mutta ei lyö niin kamalan usein, vain kännissä... Kun se kokonaisuus on se juttu, eikä yksittäinen piirre, jolla selittää yhdessäoloa. Menneet luovat illuusion siitä, että vieläkin voisi olla mukavaa.
Yksittäiset onnistuneetkaan treffit ei oikeasti ole mitään. Jos joku on kokenut treffailija, niin sille voi olla luontevaa jutustella smalltalkia jossain raflassa, mutta ei välttämättä elo olekkaan yhtä juhlaa. Selviytyminenkään ei ole mikään kriteeri. Vaikka olisikin edustustehtäviä ja näyttäisi elämä olevan ylellistä, voikin oikeasti olla vain roolinsa vanki, jonka täytyy olla ikihymy kasvoilla, koska se sopii hyvin vaikkapa yrittäjän puolisolle.
Sitten taas... Kun tuntee ilahtuvansa siitä, että toinen hymyilee kivasti takaisin ja vaihdetaan katseita... Ei tartte edes sanoa mitään ja viihtyy, niin se on korvaamatonta. Ei tartte olla jotain roolia, jotta olisi riittävän arvokas, vaan se arvo tulee siitä että on juuri sellainen luonne. Riittää, kun saa toista kutittaa navasta tai pussata vähän ja jutella vaikeistakin asioista tietäen, ettei asiat leviä maailmalle. Jollei sitä henkilöä sitten lasketa koko maailmaksi... Maailmalle joku, jollekin koko maailma...
Minkä arvoinen on silloin sen toisen duuni tai jokin yksittäinen piirre, jollei siedä ihmistä silmissään parin vuoden jälkeen? Tai jos on liitossa roolissa, ettei voi toiselle kertoa syvimpiä tuntojaan, koska hän tekisi niistä pilaa? Mikä tekee elämästä helppoa? Kun on oma itsensä esittämättä muuta, on aika kevyt olla ja elää. Jos sitten siihen joku rakastuu ja pitää outoa omituista minää juuri oikeana, aitona, niin tietää samalla ettei ihan heti toista samanlaista löydä. Sillä on eroa että mihin puoliso tykästyy. Onko toinen korvattavissa. Oon useammankin kerran kuullut sen, että oikeastaan joku pettää siten, että avautuu salaisimmista tunnoistaan jollekulle toiselle kuin puolisolleen, koska heiltä puuttuu tietty tunneäly.
Tunneälykin on yksi ainoa ominaisuus eikä sekään ole kaikki. Ben Furman ymmärtää varmaan tunteita, muttei häneenkään ihastu kuin juuri jotkut tietyt naiset. Sitten kuulee näitä, jotka ovat onnettomia parisuhteessaan ja juoko mies tai hakkaako... Aivan sama. Kuitenkin kuuluu jotain selityksiä, että kun sillä on työkin, ettei ole sentään katuojassa ja hakkaa joo, mutta ei lyö niin kamalan usein, vain kännissä... Kun se kokonaisuus on se juttu, eikä yksittäinen piirre, jolla selittää yhdessäoloa. Menneet luovat illuusion siitä, että vieläkin voisi olla mukavaa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Se että joutuu olemaan varuillaan toisen takia esim. alkoholi ja väkivalta ei todellakaan ole oikein. Toisen ihmisen kuuluisi olla turva ja tuki. Jos se ei sitä ole, niin miten ihmeessä sitä voi luottaa mihinkään tai edes tietää mitä todellinen turva on. Sillä ei ole mitään merkitystä kuinka mukava ja hyvä se toinen on suurimman osan ajasta, jos joudut elämään uhan alla että sinua voidaan vaikka lyödä, käyttää henkistä väkivaltaa tai vastaavaa.
Joo, jatkuva uhan alla eläminen ei oo elämää ollenkaan vaan jotain henkistä vankeutta.