Oli taas viikko. Olen viimeisen vuoden aikana ollut salaa ihastunut kahteen työpaikan naiseen. Toinen alkoi hiljattain kulkemaan aamubussissa jonkun miehen kanssa, ja sainkin kuulla, että hän seurustelee nykyään. Siinä meni pääkaupunkiseudun viimeinen sinkku.
Toisen naisen sinkkuudesta en ollut varma - olen olettanut, että hän on varattu, mutta en ole ollut ihan varma, ja jossain vaiheessa oli viitteitä siitä, että hän saattaisi olla vapaakin. Tänään kuitenkin töistä lähtiessäni olin vielä hyvällä tuulella, ja sitten näin hänet sattumalta niinikään lähtemässä töistä - ja nousemassa jonkun miehen autoon. Huoh. No, molemmat olisivatkin olleet ihan liian hyviä, fiksuja ja kauniita naisia minulle. Parempi keskittyä vain itseäni parikymmentä vuotta vanhempiin, ketjussa tupakoiviin, siilitukkaisiin, työttömiin ja minua tuplasti lihavampiin mielenterveyspotilaisiin.
Pakko keksiä viikonlopulle jotain järkevää tekemistä kotona nyhjöttämisen (=lukemisen ja elokuvien katselun) ja lenkkeilyn lisäksi, mutta juuri nyt ei edes tule mieleen mitään muuta kuin itsensä lohduttamista ruoalla, josta sitten rankaista itseään vielä pidemmällä lenkillä tai hölkällä. Onko kellään toteuttamiskelpoisia ideoita? (Eräät kirjoittajat voivat sitten jättää ne itsemurhakehotukset väliin).
Toisen naisen sinkkuudesta en ollut varma - olen olettanut, että hän on varattu, mutta en ole ollut ihan varma, ja jossain vaiheessa oli viitteitä siitä, että hän saattaisi olla vapaakin. Tänään kuitenkin töistä lähtiessäni olin vielä hyvällä tuulella, ja sitten näin hänet sattumalta niinikään lähtemässä töistä - ja nousemassa jonkun miehen autoon. Huoh. No, molemmat olisivatkin olleet ihan liian hyviä, fiksuja ja kauniita naisia minulle. Parempi keskittyä vain itseäni parikymmentä vuotta vanhempiin, ketjussa tupakoiviin, siilitukkaisiin, työttömiin ja minua tuplasti lihavampiin mielenterveyspotilaisiin.
Pakko keksiä viikonlopulle jotain järkevää tekemistä kotona nyhjöttämisen (=lukemisen ja elokuvien katselun) ja lenkkeilyn lisäksi, mutta juuri nyt ei edes tule mieleen mitään muuta kuin itsensä lohduttamista ruoalla, josta sitten rankaista itseään vielä pidemmällä lenkillä tai hölkällä. Onko kellään toteuttamiskelpoisia ideoita? (Eräät kirjoittajat voivat sitten jättää ne itsemurhakehotukset väliin).
Vastaukset 18
Vanhimmat
Aapeli.comiin metsästämään biljardin kasipallon nuorten puolelle teinipillua.
Kunnon kännit toimii aina :) Onko sulla muuten paljon kavereita siellä pk-seudulla? Niiden kanssa kun keksii tekemistä aina niin paljon helpommin.
Oon 26v. nainen, seurasin sun blogia silloin kun sitä kirjoittelit ja lueskelen juttujas välillä täällä suomi24:ssä. Sun mielipiteitä lukee aina mielellään, oot fiksu. :)
En minä noista känneistä tiedä. Kalsarikännit eivät enää nykyisin tunnu yhtä hyvältä idealta kuin ennen. Ja join viikolla seurassa. Täytyy kyllä myöntää, että ihan hirveästi ei ole täältä löytynyt sellaisia kavereita, joiden kanssa voisi "noin vain" mennä. Oikeastaan vain yksi on muutaman työkaverin lisäksi sellainen, jolle voisi tuosta noin vain, ilman syytä, ehdottaa vaikka kaljalle menemistä, ja hänkin oli estynyt tällä kertaa.
katsomaan Escherin töitä Amos Andersonin taidemuseoon. Rakastan hänen töitään, mutta aina niitä katsoessani rupean miettimään miten hän oikein "keksi" nämä muodot, ja miten pikkutarkasti mittailemalla hän ne teki ja silloin tulee oikein tuskastunut olo. Rupean ajattelemaan että olikohan hän jotenkin omituinen persoonallisuus. Ehkäpä jotenkin neuroottinen tai pakkomielteinen, pilkunnussija, eristäytynyt, pohdiskelija, hullu? Vai ihan "tavallinen"?
En ole kyllä vieläkään hänestä mitään lukenut, mutta nämä ajatukset aina välähtävät mielessäni kun katselen näitä kuvia.
Valitettavasti (?) olen jo käynyt siinä näyttelyssä! Tykkäsin siitä kyllä kovasti, mutta ihan en kymppiä maksaisi toisesta kerrasta näin lyhyen ajan sisään. On tietysti mielenkiintoista, että sitä ajattelee - itselläkin kun käy mielessä - nerokkaiden töiden tekijän olevan jossain mielessä hullu, mutta sitten Helsingin kauppatoria esittävät ihmetöherrykset, joista museon ylemmissä kerroksissa äitinsä kanssa kierrellyt pikkutyttökin totesi, että tekisin paremman sekunnissa. Minä en muuten ymmärrä sitten maalaustaidetta, siitä tämä ehkä hieman pilkalliseltakin vaikuttava mielipide, mutta Escherin työt näyttävät maallikon silmiin vaatineen paljon enemmän taitoa ja miettimistä kuin muutama epäselvä läikkä.
M. C. Escheristä kuulee usein sanottavan, ettei hän ole varsinaisesti "taiteilija", koska huolimatta hänen teoksiensa teknisestä ja illusorisesta virtuositeetista niissä ei nähdä syvempää tunteisiin vetoamista. Jonkinasteinen tunnereaktio syntyy vain paradoksin havaitsemisesta (esimerkiksi veden virratessa ylöspäin), mutta tällöinkin - mikäli pysytellään sinänsä hieman älyttömässä mutta taiteen diskurssissa yhä elinvoimaisessa järki/tunne-jaottelussa - katsojaa stimuloidaan pääasiassa aivoista, sydämen jäädessä kylmäksi.
Se että asia menee näin on kuitenkin vain historiallinen konstruktio. Taiteen voi ja se tuleekin määritellä myös muuten kuin tunteiden kautta, koska muutenhan meidät Asperger-ATM-olmit suljetaan kokonaan taideinstituutioiden ja myös maallikon taide-elämysten ulkopuolelle. Myös järkiperäisyys, logiikka, nihilismi ym. pitäisi hyväksyä entistä laajemmin taiteeksi. Tällä hetkellä esimerkiksi Bret Easton Ellis on ansainnut paikkansa taidekirjallisuudessa, mutta niksi on siinä, että häntä tulkitaan ironisesti ja yhteiskuntakriittisesti. Tietenkin nykymaailmassa taiteen keskeisimpiä funktioita on paeta määrittelyidensä rajoja, mutta syystä tai toisesta juuri sellainen taide, joka menisi ATM-väkeen parhaiten, on kaikkein helpoimmin torpattavissa. Hyvä esimerkki on "Ilman naista" -sarjakuva, jota huolimatta sen kiltteydestä ja korrektiudesta on syytetty "vastenmielisestä maailmankuvasta". (Pidempi esitys Panulta täällä: http://plaza.fi/ajassa/kolinaa-panuhuoneesta/vastenmielinen-maailmankuva )
Päätän lyhyen taideluentoni johtopäätöksellä, että taustalla on vaskistisen pahuuden salaliitto, jolla ATM:n elämää pyritään kurjistamaan taas yhdessä asiassa lisää. Määrittelemällä meitä miellyttävät asiat hanakasti ei-taiteeksi makumme voidaan kyseenalaistaa ja osallistumistamme taiteen kentälle rajoittaa, jolloin kokemusmaailmamme myös näiltä osin jää helposti rajalliseksi, ellemme itse aktiivisesti osallistu diskurssin määrittelyyn omista ehdoistamme ja luo omaa alakulttuuriamme.
Mites onhan sinulla joitain kavereita? Jos on, niin pyydäppä jotain/joitain vaikkapa keilaamaan ja menkää vaikka sen jälkeen johkin pubiin ottamaan yhdet tai parit. Tai mites sitten jokin jazzklubi? Menkää vaikka kuuntelemaan jonnekkin hyvää jazzia tai muuta hyvää musiikkia ja samalla siellä vaikka yhdet tai parit paukut. Lähde uimahallille kohottaa uimalla kuntoa. Innostaako tuo? Kokoa pienoismalleja, rupea kirjoittelee vaikka omaa romaania, jos halua ja ideoita löytyy. Käy jossakin hallimestassa kokeilemassa kiipeilyä! Ei olisi missään raviveikkauksia, missä voisit käydä lyömässä vetoa? :)
Baareilla ja toki jazzklubeillakin voit vielä kokeilla jos yksin löytäisit sieltä jotain hyvää juttuseuraa, tiedä vaikka löytäisit uusia kaverituttavuuksia tai jopa jonkun mielenkiintoisen muijan(mikä yleensä kyllä pieni mahdollisuus, mutta kaikki toki on mahdollista).
On joitain, mutta kuten totesin, ei heitä kovin montaa ole sellaista, jonka kanssa voisi noin vain mennä. Luulen, ettei kukaan heistä lähtisi keilaamaan. Periaatteessa pitäisin ihan keilaamisesta, olen kyllä kokeillut sitä joskus. Olen tietysti todella huono siinä, mutta se tuskin haittaisi.
Uimahalli-ideasta tykkäisin - mutta kun en osaa uida! Olen usein ajatellut, että se olisi muuten mukava liikuntamuoto, jota saattaisi ehkä harrastaa terveydenhoidon ja painonhallinnan lisäksi ihan liikunnan ilostakin. Aikuisillehan tietysti olisi uimakouluja, mutta epäilen hieman niiden toimivuutta omalla kohdallani, sillä olen kyllä nuorempana yrittänyt opetella, eikä se ole onnistunut.
Pienoismallit (niitä en ole koskaan tullut ajatelleeksikaan ennen kuin nyt) ja oma romaanikin ovat kivoja ideoita, ehkä vain hain tässä joitain tekosyitä siirtyä neljän seinän sisältä muualle.
Ihan vaan ajattelin kirjoittaa, että älä toki masennu siitä ettei sinulla juuri nyt tällä hetkellä ole naista. Se ihan oikeasti tulee silloin kun tulee, pakottamatta, väistämättä ja iskee päähän kuin tonnin leka.
Itse olen nyt 1,5 kuukautta maannut sairaalassa jalan amputaation seurauksena ja tulevaisuus täysin pimennossa. Olen eristetty pieneen huoneeseen jossa ei ole muita, koska mulla on sairaalabakteerialtistus. Tässä kattoa ja seiniä mittaillessa sitä huomaa kuinka asiat joita ennen murehti vaikuttavat nyt aika pieneltä koska koko elämä on ihan päälaellaan, miten tulen saamaan töitä, miten pärjään yksin kotona kun en voi vielä pitkään aikaan proteesia käyttää (menee n. vuosi että tulee täysin toimeen ilman minkäänlaisia apuvälineitä). Miten ihmiset suhtautuvat minuun jne.
Tottakai ihmisen kaipuu toisen luo on kova, mutta yritä ajatella asiaa toiselta kantilta. Sinulla on elämä, olet terve, työpaikka ja asunto.
Älä jää liikaa mässäilemään sillä ettei sinulla ole naista, se toki sattuu mutta elämällä on niin paljon muutakin tarjottavaa, minulla se rajoittuu ikkunaan jossa on kalterit enkä tiedä milloin koittaa vapaus.
Tsemppiä!
Viimeisten vuosien aikana olen kyllä oppinut pitämään sinkkuelämästä, enkä itse asiassa vaihtaisi sitä parisuhteelliseen elämään, ellen todella olisi rakastunut kumppaniini, mutta tämä viikonloppu vaan alkoi paitsi fyysisesti väsyneenä, myös maailmaan pettyneenä juuri siitä syystä, että kaikilla itseäni miellyttävillä naisilla on jo joku, ja että oikeastaan kaikilla tutuilla tuntuu olevan joku, joka taas johtaa ajatukset siihen, että jotenkin tässä tuhlaan elämääni. Nuoruuden rakkautta en voi enää mitenkään koskaan kokea, eikä tässä kovin kauaa enää olla nuoria aikuisiakaan. Toivoisin ehkä juuri siitä, että rakkaus iskisi edes kerran elämässäni "kuin tonnin leka" pienen muovisen, hiekkalaatikolta löytyneen leluvasaran sijasta.
Mutta kyllä tämä tästä, ja aina voisi käydä huonomminkin. En olisi ollenkaan varma, että kestäisin itse jalan amputoinnin (en muista, kirjoitinko siihen viralliseen osanottoketjuun, mutta olen siis myös pahoillani puolestasi), vaan voisi mennä mieli vielä paljon nykyistä matalammaksi.
Tässä iässä on kai enää turha odottaakaan enkelten kuoroa ja taivaiden aukeamista sen oikeantyyppisen ihmisen kanssa.
Ehdin olla tässä ennen tätä nykyistä suhdettani 7 vuotta sinkkuna ja tänä aikana opin niin paljon olemaan itsekseni että mua ei oikeastaan nappaa se että nähdään vain viikonloppuisin. Missään vaiheessa ei ole perhosia ollut vatsassa tai totaalista rakastumista.
Teini-iän rakastumisen fiilis on ihan tipotiessään ja on jäljellä vain fiilis että tässä on mukava ihminen jonka kanssa tulen hyvin toimeen, toisen kanssa on kiva olla ja katsoa yhdessä samaan suuntaan elämää eteenpäin, mutta ei tässä kolmekymppisenä enää tosiaankaan se leka enää iske. Se on ihan hömpötystä ja median luomaa harhaa.
Tämä on vain arkea joka vaihtuu alkuhuuman jälkeen loppuiän kumppanuudeksi jossa arki jaetaan. Not a big deal, yhtä hyvin sen arjen elää itsekseenkin.
"Se ihan oikeasti tulee silloin kun tulee, pakottamatta, väistämättä ja iskee päähän kuin tonnin leka."
Tämä ei toimi miesten kohdalla.
LB:n pitäisi vain lähteä vaikka väkisin baanalle iskemään kaikkea liikkuvaa. Sillä tavoin olisi ehkä pienet tsänssit vielä.
Naiset eivät koskaan ymmärrä tätä koska kun heihin se "tonnin leka" osuu niin he eivät ole tehneet mitään asialle. Se toinen osapuoli taas on kaivanut kaikki kivet ja kannot kunnes lopulta päätynyt pyytämään tätä naista ulos.
Naisesta se tuntuu "kohtalolta" ja "väistämättömältä", miehestä yhdeltä kohtaamiselta niiden tuhannen joukosta josta sai yhden puhelinnumeron.
Olen taipuvainen olemaan vähän samaa mieltä tämän kanssa. Minulla on kuitenkin edelleen se käsitys, että suhteita voi teoriassa syntyä muuallakin kuin baarissa - siihen kai viittaatkin tuolla puhelinnumeron saamisella? Jos jotakuta onnistaisi seuran löytäminen netitse - ja tiedän miehiä, joita on onnistanut - ei siinä mitään iskemismaneereita sinänsä tarvita, vaan siinä käy nähdäkseni jotenkin niin, että nainen ei yllättäen kyllästykään parin viestin jälkeen mieheen eikä kaikkoa valokuvankaan nähtyään, jolloin sitten tapailu vain jatkuu ja lopulta todetaan, että kai me sitten niin kuin ollaan yhdessä.
En tosin tiedä, liittyykö näihin tapauksiin tonnin lekat.
baarirakkauteen, mutta kai se pitää paikkansa kun kuulemma suurin osa sieltä sellaisen löytää.
Kaikki mun seurustelusuhteet on alkaneet netistä, on juteltu aluksi ihan vaan niitä näitä (yhteys on otettu puolin ja toisin, ei ole ollut aina mies asialla).Siitä sitten aina yhä useammin ja useammin ja joskus aikoinaan kuvakin tuli postissa jälkikäteen, kun ei käytetty ahkeraan sähköpostia.
Elämäni suurimman rakkauden löysin soittamalla väärään numeroon, niinkuin joskus olen täällä kertonutkin.
Sekin väärä numero oli alunperin netistä, jttelin ihan aluksi exän kaverin kanssa (en silloin vielä tiennyt tästä kuviosta). Exän kaveri oli mielestään hauska ja teki källin, antoi muka numeronsa joka sattuikin olemaan exän numero ja rest is history.
Mä en pysty kuvittelemaan omalle kohdalle että seurustelu alkaisi baarista, tuhannen tuubassa.
Korkeasaareen apinoita katsomaan? Siellä on lämmin ja aina tulee hyvälle tuulelle niitä katellessa. Entä oletko ikinä käynyt Helsingin kiertoajelulla? Kun lähtee kaupungille turistin silmin, näkee paljon uutta :)
Onko Korkeasaari auki? Kävin vasta viime kesänä siellä, enkä varmaan ennen kesää jaksaisi uudestaan lähteä. Ne apinat olivat kyllä tarhan symppiksimpiä otuksia!
Kiertoajelua en ole kyllä tehnyt - siis tarkoitatko jotain ihan järjestettyä reissua?
Korkeasaari on auki läpi vuoden, joskin siellä on vähemmän nähtävää talvisin. Tuossa on linkki yhteen kiertoajelufirmaan, ainakin ulkomailla tuollaisilta on helppo löytää kanssamatkustajista illanistujaisseuraa jos sellaista haluaa.
http://www.helsinkiexpert.com/sightseeing_and_tours/sightseeing_tours
tämä viesti tulee kun viikoloppu jo kallistuu kohti loppua.
Kuitenkin itselläni oli aikaisemmin osittain sama tilanne. Lapset olivat äidillänsä ja mietin miten ajan kuluttaisi, pitäisi tehdä jotakin; arjen vastapainoksi . Elokuvissa käyntiä, hölkkää yms. Jotenkin vain tuntui että näitä asioita teki siksi että aika kuluisi, tämä ei tuntunut mielekkäältä eikä siitä saanut energiaa arkeen.
Kaveri kerran ehdotti kuntosalilla käyntiä. Tuli käytyä siellä tutustumassa ja aluksi kävin aikaa tappamassa. Se miksi käyn siellä edelleen on se että asetin tekemiselleni tavoitteen. Ensi jouluna pitäisi rautaa nousta x kiloa. Siihen pääsemiseksi noudatan ohjelmaa ja nyt virtaa riittää.
Minulla juju oli nimenomaan tavoitteellisessa toiminnassa eli jos käyt lenkillä älä käy sen takia että tapat aikaa vaan siksi että vuoden päästä osallistut vaikka katujuoksuihin.
Tai jos uiminen tuntuisi mukavalta niin tavoite olisi vaikka jouluna yhtäjaksoisesti uit 50 m josta puolet selkäuintia. Tähän pääsemiseksi menet vaikka uimakouluun.
Taiteen ja kulttuurin tavoitteen asettaminen on tietysti vähän haasteellisempaa, ehkä joku arvosanan saaminen kysisistä oppiaineista.