Mulla on yksi kaveri, joka on päässyt jotenkin puun vihreämmälle oksalle keikkumaan. Ollaan pitkältä ajalta tuttuja, ja Ennen voitiin puhua kaikenlaista, nyt jutut on tosi pinnallisia, puhutaan tavarasta ja omistamisesta, mitä on ja miltä mikäkin näyttää ja mitä mikäkin maksoi ja mikä on mitäkin merkkiä ja yhtäkkiä kaikki sellaiset asiat, mitä ennen oli kaikista mahdollisista asioista, mielipiteistä ja arvoista ja hauskoista asioista on unohtunut, saatetaan keskustella minun teepaitani merkistä vaikka tai mistä ostin jonkun tavaran! Tuntuu niin turhalta! Tuntuu, että kaverilla ei ole enää yhtään periaatetta elämässään mistään asiasta, kaikki pyörii jotenkin materialismin tai hänen kokemustensa ympärillä ja siinä mitä hänellä on ja mitä minulla ei ole.
Välillä harmittaa, voiko se, että jotenkin menee hyvin, tyhjätä pään tai täyttää sen kaikella pintapuolisemmalla. Ei niin että pitäisi olla jatkuvasti mitään syvällistä, mutta ennen voitiin nauraa hauskoille asioille yhdessä ja tehdä kaikkea mukavaa. Nyt hän ikäänkuin on minua ylempänä, jos kysyn jotakin asiaa, selittää kuin pikkulapselle ja jotenkin tulee tunne, että pitää mua tyhmänä. Ihmettelee minun elämääni, vaikka on aivan samanlaista elänyt, ikäänkuin mun pitäisi olla kateellinen ja ihailla hänen tilannetta. Itse olen valintani tehnyt ja pistänyt asiat omassa elämässä nyt sellaiseen järjestykseen, että se on erilainen eikä se minua harmita. Olen iloinen siitä, että hänellä menee hyvin, mutta tuo miten se heijastuu väleihin. Onko jollain muulla kokemusta, että niin kauan, kun ollaan suurinpiirtein samanlaisia, sujuu, mutta sitten meneekin aivan omituiseksi, kun toisella alkaa pyyhkiä erityisen hyvin? Mä en ole kovin ottanut itseeni tuota, koska mä en silti ole riippuvainen hänen elämästään enkä mielipiteistään. Olen koittanut miettiä myös sitä, että jos minä jotenkin aiheutan sen tai olenko kateellinen. Vähän olen, mutta koska mä olen valinnut elämääni omat asiani ja olen niihin tyytyväinen enkä vaihtaisi nyt, niin en oikein tunnista sitäkään. Enkä vaihtaisi elämääni hänen elämäänsä.
Mitä ajatuksia tää teissä herättää?
Välillä harmittaa, voiko se, että jotenkin menee hyvin, tyhjätä pään tai täyttää sen kaikella pintapuolisemmalla. Ei niin että pitäisi olla jatkuvasti mitään syvällistä, mutta ennen voitiin nauraa hauskoille asioille yhdessä ja tehdä kaikkea mukavaa. Nyt hän ikäänkuin on minua ylempänä, jos kysyn jotakin asiaa, selittää kuin pikkulapselle ja jotenkin tulee tunne, että pitää mua tyhmänä. Ihmettelee minun elämääni, vaikka on aivan samanlaista elänyt, ikäänkuin mun pitäisi olla kateellinen ja ihailla hänen tilannetta. Itse olen valintani tehnyt ja pistänyt asiat omassa elämässä nyt sellaiseen järjestykseen, että se on erilainen eikä se minua harmita. Olen iloinen siitä, että hänellä menee hyvin, mutta tuo miten se heijastuu väleihin. Onko jollain muulla kokemusta, että niin kauan, kun ollaan suurinpiirtein samanlaisia, sujuu, mutta sitten meneekin aivan omituiseksi, kun toisella alkaa pyyhkiä erityisen hyvin? Mä en ole kovin ottanut itseeni tuota, koska mä en silti ole riippuvainen hänen elämästään enkä mielipiteistään. Olen koittanut miettiä myös sitä, että jos minä jotenkin aiheutan sen tai olenko kateellinen. Vähän olen, mutta koska mä olen valinnut elämääni omat asiani ja olen niihin tyytyväinen enkä vaihtaisi nyt, niin en oikein tunnista sitäkään. Enkä vaihtaisi elämääni hänen elämäänsä.
Mitä ajatuksia tää teissä herättää?
Vastaukset 4
Vanhimmat
kuulostaa tosi "hyvältä" ystävältä, tuohonhan se joillakin kääntyy,kun saadaan rahaa tai valtaa... Muista sie vain olla onnellinen omasta elämästä, eihän ne tavarat mitään merkkaa loppupeleissä.
tsemppiä ja lumista kevään jatkoa
Jokainen meistä muuttuu ja kasvaa, kukaan ei pysy samanlaisena. Ystäväsi kanssa ette enää taida olla ihan samalla aaltopituudella. Mulla on kokemus ystävästä, jonka kanssa oltiin tosi läheisiä, oli paljon yhdistäviä tekijöitä, mutta sitten hänen elämänsä muuttui ja hän laittoi ystäväpiirinsä uusiksi. Minulle hän sanoi, että muutuin jotenkin omituiseksi ja hän alkoi suhtautua minuun varovasti (= ei pitänyt enää kovin tiiviisti yhteyttä). Kipuilen edelleen saman asian kanssa, sillä verrattuna entiseen tuntuu jotenkin tyhjältä tavata tai jutella pitkien taukojen jälkeen. Hän vakuuttaa ystävyyttään, mutta hiukan valheelliselta tuntuu, kun ei enää voi puhua samoista asioista kuin ennen eikä hän ole ottanut minua osaksi "uutta" elämäänsä. Tuntuu, että se vanha mutkaton yhteys on kadonnut. Ystävyyden kuolema tämä selvästi on, kunhan sen suostun myöntämään itselleni. Hän oli mulle tosi tärkeä ihminen.
Ystävyys voi saada yllättäviä käänteitä, kun tapahtuu tavallisuudesta poikkeavaa. Elämäntilanne muuttuu tms.
Ihminen voi myös muuttua erilaisten kokemustensa myötä, kasvaa ihmisenä, ja kokea itse, että se on hyvä asia, mutta ystävä voi kokea muuttumisen negatiivisena.
Minäkin olen kokenut ystävän etääntymisen. Olen sen myötä tajunnut, kuinka monimutkainen asia ystävyys voi olla. Asiat, joita pidin itsestäänselvinä, eivät ole ollenkaan sitä. Jos tällainen ystävyyden kuolema uhkaa, niin voisi ajatella, että puhuminen auttaisi. En osaa kuitenkaan omalla kohdallani sanoa, auttaisiko se, vai pahentaisi tilannetta entisestään. Pitäsikö vain tyytyä luopumaan ystävyydestä?
Mitä olet itse mieltä, voisitko ottaa esiin ystävyytenne kuolemisen, nostaa "kissan pöydälle"?
Kiitos :) oikein hyvä ajatus, toteutus vaikeampaa, jos toinen välttelee asian käsittelyä. Olennaista tässä on kai, että hänellä on meidän yhteisten asioiden tilalle tullut niin paljon uutta, ettei hänellä enää riitä energiaa näihin vanhoihin ympyröihin. Olen yrittänyt puhua, nostella sitä "kissaa" esiin ja kysellä, missä mennään, mutta hän ei ole kertaakaan vastannut kysymyksiin muuten kuin paljastamalla, että hänen mielestään minusta on tullut outo.
Joskus tielle tulee ihmisiä, joiden kanssa on tarkoituskin elää jokin tietty rajallinen elämänvaihe yhdessä ja sen päätyttyä jatkaa hyvillä mielin eri suuntiin. Tämä tapaus on paljon pitempi ja syvempi, paljon ollaan koettu erilaisia iloja ja suruja yhdessä. En osaa määritellä itselleni, mikä sen tarkoitus on ollut, mikä nyt olisi päättynyt.
Löysin hetki sitten täältä keskustelun, missä mietittiin, miten päästä eroon ihmisestä, jonka kanssa ei enää haluta olla ystäviä. Aika moni tekee niin, ettei sano suoraan, ettei enää kiinnosta, välttelee vaan ja ärsyyntyy ihan jokaisesta tekstarista tai meilistä. Kirpaisi aika syvältä lukea niitä viestejä, olenko minä se hankala josta on vaikea päästä eroon? Jos olisi kyse satunnaisemmasta kaverista, jota muistetaan silloin tällöin, niin olen toiminut minäkin. Mutta kun sydänystävästä, jonka on tuntenut yli 10v. Minusta olisi reilumpaa olla rehellinen ja suora, vaikka se voikin tuntua "tyhmältä" tai kirpaista. Sanoa, että "hei, mulla on nyt uusi elämä eikä mulla ole oikein enää sulle aikaa."