Olen 21-vuotias nuori nainen, ja tilanteeni on se että en ole koskaan seurustellut. Kokemus on tasan nolla, edes mitään huolettomampaa deittailua ei ole takana. Kyse ei ole siitä, etteikö mahdollisuuksia olisi ollut, kyllä noita kiinnostuneita eteen on osunut, mutta itse taas en ole ollut tippaakaan kiinnostunut heistä. Olen omasta mielestäni perusmukava ja ihan kivan näköinenkin.
Olen asiaa mielessäni pyöritellyt, ja tullut siihen tulokseen että suuri syy, ellei jopa kaikkein suurin, täytyy olla siinä että minä en vaan kiinnostu niistä miehistä joita tielleni osuu. Joskus saatan kadulla nähdä henkilön josta ajattelen että siinäpä hyvännäköinen tapaus, tuollainen kun kohdalle osuisi niin voisin haluta tutustua tarkemmin. Ongelmanani taitaa olla myös se, että katson ehkä liikaa ulkonäköä. Mutta voiko itseään pakottaa kiinnostumaan toisesta ihmisestä? Minusta ei. En pysty kuvittelemaan että seurustelisin jonkun kanssa vaan seurustelun vuoksi, vaikkei henkilö sytyttäisi oikeasti. En minä todellakaan vähättele tai aliarvioi muita ihmisiä, ja usein tunnen oloni jollain tavalla itsekkääksi koska tunnun omaavan niin korkeat vaatimukset... mutta en minä sitä ilkeyttäni tee, en vaan mahda mitään sille jos en kiinnostu tietynlaisista miehistä! toivoisin vaan että löytäisin jonkun joka oikeasti kolahtaisi.
Osittain uskon myös, että kaiken tämän takana voi olla myös jonkunlainen pelko vastakkaista sukupuolta kohtaan. En osaa sitä sen tarkemmin määritellä, mutta ehkä olen ihmisenä hiukan sellainen että pelkään päästää muita lähelleni.
Nyt olen alkanut tuntea aika paljon paineita omasta kokemattomuudestani... ja tunnen olevani jotenkin epäonnistunut tai kummallinen. Pelkään myös mitä muut ajattelevat minunlaisistani tapauksista. En kamalasti mainosta kenellekään kokemattomuuttani, koska hyvin monelle tällainen saattaa olla suuri ihmetyksen aihe. Tavallaan se on sellainen itsellenikin. Mitä mieltä olette?
Olen asiaa mielessäni pyöritellyt, ja tullut siihen tulokseen että suuri syy, ellei jopa kaikkein suurin, täytyy olla siinä että minä en vaan kiinnostu niistä miehistä joita tielleni osuu. Joskus saatan kadulla nähdä henkilön josta ajattelen että siinäpä hyvännäköinen tapaus, tuollainen kun kohdalle osuisi niin voisin haluta tutustua tarkemmin. Ongelmanani taitaa olla myös se, että katson ehkä liikaa ulkonäköä. Mutta voiko itseään pakottaa kiinnostumaan toisesta ihmisestä? Minusta ei. En pysty kuvittelemaan että seurustelisin jonkun kanssa vaan seurustelun vuoksi, vaikkei henkilö sytyttäisi oikeasti. En minä todellakaan vähättele tai aliarvioi muita ihmisiä, ja usein tunnen oloni jollain tavalla itsekkääksi koska tunnun omaavan niin korkeat vaatimukset... mutta en minä sitä ilkeyttäni tee, en vaan mahda mitään sille jos en kiinnostu tietynlaisista miehistä! toivoisin vaan että löytäisin jonkun joka oikeasti kolahtaisi.
Osittain uskon myös, että kaiken tämän takana voi olla myös jonkunlainen pelko vastakkaista sukupuolta kohtaan. En osaa sitä sen tarkemmin määritellä, mutta ehkä olen ihmisenä hiukan sellainen että pelkään päästää muita lähelleni.
Nyt olen alkanut tuntea aika paljon paineita omasta kokemattomuudestani... ja tunnen olevani jotenkin epäonnistunut tai kummallinen. Pelkään myös mitä muut ajattelevat minunlaisistani tapauksista. En kamalasti mainosta kenellekään kokemattomuuttani, koska hyvin monelle tällainen saattaa olla suuri ihmetyksen aihe. Tavallaan se on sellainen itsellenikin. Mitä mieltä olette?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ihmettelen, pidätkö sitä jotenkin pakkona, että tuossa vaiheessa pitäisi olla seurustelua jo takana. Onhan tietysi useimmat parikymppiset olleet seurustelusuhteessa, mutta itse ainakin ajan puutteen ja muunkin vuoksi olen enemmänkin yhden illan juttujen tasolla... Niist'kään ei kyllä aina hyvää seuraa. Mutta siis takaisin asiaan, eli pakko ei ole saada itseään ihastumaan keneenkään saati sitten aloittaa seurustelusuhdetta sellaisen ihmisen kanssa, joka ei kiinnosta. Se nappaa sitten kun nappaa.
Tuohon kokemattomuus asiaan sellaista, että ehkä siitä ei ensin tarvitse puhua, mutta jos mies on hyvinkin kuuntelevainen ja haluaa olla kanssasi muutenkin kuin pelkän seksin takia, niin hänelle kannattaa puhua asiasta, jos se sinua itseäsikin vaivaa, kuten oletan viestin pohjalta. Muuten käy niin, että jännität vielä enemmän, koska mies ei tiedä, ja sitten voi mennä hieman pieleen, juuri sen jännittämisen takia. Puhuminen ja tutustuminen johtaa paljon parempiin tuloksiin kuin yhden illan hommat. Ihan kokemuksen äänellä sanottuna. Toivottavasti jotain saat irti, vaikka aika itsestäänselviä asioita luettelinkin.
että odotat sitä ainoa oikeaa aviomiestä ja kasvat sinä aikana aikuiseksi, itsenäiseksi naiseksi, joka ei toisten mielipiteitä kysele.
Joudut ehkä sopeutumaan tuohon, saattaa käydä ettei nappaa myöhemminkään, valinnanvara pienenee joka vuosi. Olet nuori ja ajattelet asiota, ehkä kykenet muuttumaan ja onko sekään välttämätöntä, kukin elää itselleen parhaalla tavalla.
Täällä on 21-vuotias kundi, joka ei ole koskaan seurustellut. Aloitteita en ole tehnyt ja kaikille yrittäneille olen antanut pakit. Ongelmani on, että vastaan ei ole tullut tyttöä, joka saisi minut tuntemaan jotain suurempaa. En halua seurustella seurustelemisen ilosta, vaan haluan löytää tytön, joka saisi minut hullaantumaan. Olen kuitenkin alkanut epäilemään, että en koskaan löydä etsimääni. Mikä erottaa yhden toisesta? Kaikki tuntuu harmaalta massalta. En tiedä olenko vain huonosti ihastuvaa tyyppiä vai tunnevammainen.
Ole vaan oma itsesi ja seuraa tunteitasi. On nimenomaan oikein, ettei yritä alkaa seurustella tavan vuoksi, vaan ainoastaan, kun se toinen ihminen aidosti kiinnostaa. Tykkäät pitää välimatkaa ihmisiin, eikä siinäkään ole mitään väärää tai tuomittavaa. Et vaikuta edes itsekkäältä, paremminkin pohdiskelijalta, koska mietit tällaisia juttuja.
samaa. Ihmettelen aina, kun kuulen jotain juttuja siitä kuinka X on eronnut ja sitten parin viikon päästä on joku uusi mimmi kainalossa. Voivatko ihmiset muka jatkuvasti tavata heti jonkun "todella kolahtavan"? Olen samanikäinen mies ja olen vasta kerran ollut ihastunut. Siinäkin tapauksessa mahdollisuudet olisivat todennäköisesti olleet aika heikot, mutta kaduttaa vieläkin etten edes yrittänyt. Minulla tämä homma menee niin, että näen esimerkiksi usein kauniita naisia, mutta kiinnostun erittäin, erittäin harvoista. Enkä myöskään halua alkaa seurustelemaan vain sen itsensä vuoksi: varmaan ihan perseestä se touhu on, jos ei oikeasti syty toisesta (kokonaisvaltaisesti).
Voihan se olla, että me olemme jotain tunnevammaisia, en tiedä.
Olen samanikäinen naispuolinen henkilö, jolla ei ole seurustelukokemusta takana. Jokusen kerran olen saanut pakit ja pari kertaa olen joutunut ne antamaan. Viimeisen tapauksen jälkeen olin varmaankin pari vuotta sellaisessa tilanteessa, että kukaan ei herättänyt mitään tuntemuksia, korkeintaan toverillisia. Oli tavallaan hienoa ja helppoa, kun ei tarvinnut räytyä toivottoman ihastuksen kourissa eikä siis välittää mistään. Sai vain elää rauhassa omaa elämäänsä ja keskittyä tärkeämpiin asioihin.
Jossain vaiheessa aloin jo ihmetellä, että kuinkas tässä nyt näin kävi, kun sitä ennen oli ollut melkein koko ajan edes jonkinlainen ihastus, mutta en viitsinyt turhaan huolestua. Ajattelin, että ehkä minulla olivat vaatimukset kasvaneet tai jotain. Oli niin vahvana se tietty "tunteettomuus", että ajattelin sen saattavan jopa kestää ikuisuuden. Eipä kestänyt. Minulle ei tullut mieleenikään, että olisin halunnut kokea taas ihastumisen tunteen, mutta niin vain kävi, kun sitä kaikkein vähiten odotin. Eipä sekään kyllä ole mihinkään johtanut. En silti häpeile myöntää julkisesti, ettei minulla ole kokemusta seurustelusta. Jos jotakuta se ihmetyttää, niin ei se ole minun ongelmani. Oikeastaan olen siitä vähän ylpeä, vaikken osaakaan sanoa, miksi.
Minusta ei siis kuitenkaan ole lainkaan itsekästä olla mieluummin sinkkuna kuin alkaa seurustella ilman todellisia tunteita. Et ole velvollinen uhrautumaan muitten ihmisten puolesta ja ryhtymään suhteeseen, joka ei sinua inspiroi, joten syyllisyyden tunteminen on turhaa. Saattaahan sinulla olla korkeat vaatimukset, mutta enemmän niistä on luultavasti ollut haittaa sinulle itsellesi kuin niille, jotka olet joutunut torjumaan. Jos ei kiinosta niin sitten ei kiinnosta - väkisin ei auta yrittää. Niitä kiinnostavia miehiä osuu joillain kohdalle todella harvoin, mutta pidän peukkuja, että sinäkin vielä sellaiseen törmäät.
Itse olen samanlainen siinä, että ihastun ja kiinnostun todella harvoin. 21-vuotiaana tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Suhde kesti nelisen vuotta. Tuon jälkeen, 30 ikään mennessä olen ollut rakastunut yhteen, kiinnostunut yhdestä ja ihastunut yhteen mieheen.
Minäkin näen (Suomessa tosin aika harvoin) komeita miehiä, mutta en pysty kiinnostumaan/ihastumaan pelkän ulkonäön perusteella. Tarvitaan jotain muutakin. Jokin säväys, tunne samanhenkisyydestä ja sukulaissieluisuudesta, sitä kuuluisaa kemiaa...
Älä ota paineita siitä, ettei joka jannu natsaa! Paskaa on paljon liikkeellä, parempi pysyä siitä erossa!
Mottoni on: parempi yksin kuin huonossa seurassa.
Itselläni oli 4 vuoden jakso, jolloin ei tullut vastaan ainuttakaan, ei ainuttakaan millään tavalla kiinnostavaa miestä. Ehdin jo tottua ja hyväksyä ajatuksen viettää koko loppuelämäni yksin, eikä se tuntunut lainkaan pahalta. Pikemminkin vapauttavalta helpotukselta. Nyt on taas tullut pari kiinnostavaa vastaan.
On oikein pitää tiettyjä vaatimuksia kumppanin suhteen. Niistä tinkiminen on rikos itseä kohtaan. Jos esimerkiksi et tunne vetoa läskejä kohtaan, niin teet väärin itseäsi kohtaan jos sellaisen kanssa alat säälistä tai muuten styylaamaan. Fyysinen vetovoima kuuluu rakkauteen ja sen puuttumiselle ei voi mitään, se ei ole pinnallisuutta. Vetoa vaan tuntee tai ei tunne. Eri asia ovat epärealistiset ja liian kovat vaatimukset. Esim. vain filmitähden näköinen, rikas, kuuluisa lihaskimppu kelpaa. Tai että mies olisi muuten juuri oikeanlainen ja muuten todella ihana ja just täydellinen juuri minulle, mutta ei ole tarpeeksi korkeasti koulutettu niin voivoi. Tai sen pukeutuminen ei ole tarpeeksi mageeta. Tai on liian iso perse. Tällaiset vaatimukset ovat pinnallisuutta ja niillä voi kulkea onnensa ohi.
Jep, mutta älä tosiaan ota paineita seurustelusta! Ei seurustelua seurustelun vuoksi on oikea asenne, joka on aina löytynyt minultakin! :) Olet vielä nuori, ehdit kyllä vielä tapaamaan miehiä, jotka kolahtavat sinuunkin.