edelleen.. Miehen tehtyä ratkaisunsa eroamisesta ja sen jälkeisestä vastuun pakoilusta. Enää ei nähdä kuin vilaukselta lastenhoidon merkeissä elikkä tuun duunista ja hän menee edelleen. Känny piippaa jatkuvasti ns. kotona ollessa ja takki lähtee naulakosta. En tyhmä ole minäkään vaikka surussani pyörinkin. En kaipaa selkään taputtelijoita tässä vaiheessa: 'ota niskasta kii ja nouse' on pahinta mitä tällä haavaa voi masentuneelle sanoa. Todettu juuri 2 pvää sitten vaikea masennus,sain valita joko sairaala tai lääkitys ja käynnit avolla. Tottakai otin jälkimmäisen koska lapset on mulle tärkeimmät. Kuukausi tuli kuin kaupan hyllyltä,sen ottaminen vastaan ja pakko myöntäminen itselleen on vaikeita:olen tunnollinen ja syyllisyyden tunne tässä ihan kamala. Ens viikolla asuntotoimistoon ja hakemaan lausuntoja ettei tarvitse enää odotella. Ajatus omasta kodista ja täältä tavaroiden haaliminen mukaan raastaa ihan kamalasti mutta tehtävä se on.Kuitenkin melkein 20 v yhdessä kaikkea hankittu.
Kaikin puolin suuri muutos,olen kai jossain välinpitämättömässä tilassa juuri nyt. Sydän kaipaa rakkautta,kroppa unta&läheisyyttä mieli rauhaa. Varmaan kaikille tuttua jotka tän on kokeneet. Uuteen suhteeseen ei ole voimavaroja eikä kiinnostusta. Elän päivän kerrallaan muuhun en kykene.
Kaikin puolin suuri muutos,olen kai jossain välinpitämättömässä tilassa juuri nyt. Sydän kaipaa rakkautta,kroppa unta&läheisyyttä mieli rauhaa. Varmaan kaikille tuttua jotka tän on kokeneet. Uuteen suhteeseen ei ole voimavaroja eikä kiinnostusta. Elän päivän kerrallaan muuhun en kykene.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ensin tulee torjunta; tämä ei voi olla totta! Sitten tulevat ne muut tunteet; kieltämistä, katkeruutta vihaa.. jossain vaiheessa välinpitämättömyyttä..
Pitkän suhteen lopettaminen on aina raskas vaihe elämässä. Ole rohkea ja pyydä apua lasten hoidossa joltain ulkopuoliselta. Kaipuu ihmisen läheisyyteen on normaalia, mutta viisasta voimistua ensin itse. Eipähän ole seuraavassa suhteessa edellisen suhteen murheet..
Masentuneelle ei todellakaan kannata mennä sanomaan, että ryhdistäydy tai muuta vastaavaa; reaktio voi olla juuri päin vastainen.
Puhu jollekkin suoraan, mistä kokisit olevan juuri nyt sinulle hyötyä ja apua. Puolisosi anna mennä; hän ei uskalla kohdata vajaavaista itseään.
Voimia.
Voi Katti, kuulostaa todella rankalta edelleen sun tilanne. Mutta tosi hienoa että olet hakenut ulkopuolista apua! Kunhan lääkitys ja terapia(?) alkaa tehota niin mieli on paljon valoisampi. Ensin ehkä vain hetkittäin, mutta sitten vähitellen huomaat että yhä useammin onkin ihan hyvä olo.
Ei tuossa tilanteessa toki muuta voikaan kuin elää päivän kerrallaan, se on juuri se mitä sinun nyt pitää tehdä. Kai sinulla on nyt myös sairaslomaa? Älä siitä ainakaan syyllisyyttä ota, olet varmasti sen tarpeessa enemmän kuin koskaan ennen, ei sitä sinulle turhan päiten myönnettäisi. Ja kun sairastat nyt kunnolla, niin sitten ei jää tuo ero niin pahasti mieleen jäytämään. Saat olla myöhemmin ylpeä itsestäsi että olet onnistunut käymään suruprosessin oikein kunnolla läpi, siihen ei kaikki pystykään. Sen jälkeen luultavasti tunnet itsesikin ihan uudella tavalla, paljon paremmin. Ja siitä on myös se etu että sitten ymmärrät niin paljon paremmin muita jotka joutuvat samaan tilanteeseen. Lisäksi tuon koettelemuksen jälkeen todella tunnet että elämä on elämisen arvoista, kävipä mitä vain. Tai ainakin itselleni kävi näin vaikean eron jälkeen. Nykyisin olen onnellinen että olen saanut tuntea niinkin syviä epätoivon tunteita, nyt tiedän että selviän mistä vain.
Uutta miestä ei kannata ajatellakaan ennen kuin olet kunnolla parantunut tästä kolauksesta, anna ajan kulua ihan rauhassa. Ja ne tavarat on kuitenkin vain tavaroita, älä niistä huolehdi. Tosin yritä pitää puolesi jaossa kuitenkin, ihan käytännön elämän helpottamiseksi. Kun ne on kerran jaettu voit laittaa vaikka ullakolle piiloon ne joista tulee paha mieli.
Parasta olisi että pääsisit mahdollisimman pian eroon miehestäsi, eikö hänella ole muuta paikkaa kuin hengailla kotonasi? MItä vähemmän näet häntä, sen parempi tuossa tilanteessa. Toivottavasti saatte lasten kanssa uuden kodin pian.
Jaksamista sinulle, ja iso halaus.
olet ollut kultainen kun tunnistit minut taas:). hain suosittelemasi kirjan ja mulle se oli liikaa. Tästä kaikesta on vasta alle kk aikaa,mä aloin itkemään ekoilla sivuilla enkä ole sitä sen jälkeen avannut.
Olen sairaslomalla ja lääkityksellä en muuten selviäisi enkä halua romahtaa lasten seurassa. Itkut itken yksin heidän nukkuessaan. Eilen mies oli kotona kun itkin,tajusi kai tilanteeni ekan kerran.
Ei lohduttanut mitään sanomalla että on hänelläkin vaikeata. Mä vaan näytän sen koska en muutenkaan osaa pitää tunteita näkyvistä.
Olo on turta tällä hetkellä mutta ilta tekee tuloaan..
Ymmärrän kyllä että se kirja ottaa koville, itsekin itkin ihan hullun lailla sitä lukiessa vaikka erosta oli jo pari kuukautta, eikä tosiaan mikään avioero lapsia-tapaus edes kyseessä. Mutta jotenkin se kaikki itkeminen myös helpotti, en oikein osaa selittää miten. Itselläni oli jokin aika eron jälkeen tosi ahdistunut ja huono olo, en pystynyt itkemään vaikka olisi tehnyt mieli. Tuo kirja sai ne tunteet jotenkin taas esiin, ja itkeminen teki tosi hyvää. JOten ehkä voit harkita sen lukemista sitten jos jossain vaiheessa tuntuu että menet ihan lukkoon ja tunteettomaksi etkä pääse eteenpäin. Uskon siihen että kaikkien niiden pahojen tunteiden kohtaaminen ja itkeminen on hyväksi tuossa tilanteessa. Kun ne on käsitellyt mielessään tarpeeksi monta kertaa ja itkenyt tarpeeksi monta kyyneltä, niin olo helpottaa, eikä ero ja kaipaus enää pyöri mielessä. Siinä mielessä ajattelen että on positiivista että se kirja herättää juuri niitä ikäviä tunteita pintaan, sillä niistä juuri pääsee eroon kun on kokenut ne kyllästymiseen asti tosi monta kertaa. Mutta jos sinulla on niitä nyt jo muutekin ihan liikaa, niin säästä se lukukokemus myöhemmäksi.
Käsittämätöntä jos miehesi ei ole ollenkaan tajunnut miten rankka tilanne on sinulle. MItä ihmettä hänen päässään oikein liikkuu. No, ei sinun kannata välittää siitä saatko häneltä sympatiaa, nähdäkseni hän ei voi tuossa tilanteessa sinua enää mitenkään auttaa muuten kuin hoitamalla oman osuutensa käytännön asioista ja muuton pysymällä mahdollisimman kaukana sinusta. Kai sinulla on ystäviä joille pystyt puhumaan tunteistasi? Se helpottaa ihan uskomattoman paljon kun saa jollekin avautua siitä miltä tuntuu.
Halaus ja hiusten silitys sinulle, jaksa taas huomiseen, jookos.
sinne päin.
Tiedän että nämä kuulostavat tyhjänpäiväisiltä sanoilta juuri nyt, mutta voin luvata että kyllä sinä jonakin aamuna huomaat olevasi perin juurin kyllästynyt olemaan masentunut!
Itselläni kesti vakava masennus lähes 10 vuotta (en halua pelotella..) ja mitkään lääkkeet ja terapiat eivät auttaneet, vain aika.
Ja niin siinä vain kävi että eräänä aamuna tajusin olevani totaalisen kyllästynyt kulkemaan naama happamana kun toiset iloitsevat ja nauttivat elämästä.
Olin myös totaalisen kyllästynyt masennuksen aikana kertyneeseen 40 kilon ylipainooni ja totaalisen kyllästynyt kittaamaan viinaa ja pillereitä joka päivä.
Niin yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin, niin ainut lääke mikä tehosi, oli silkka päätös että tästä päivästä lähtien huolehdin itsestäni.
En enää odota että joku toinen sen tekee, ei kukaan tule pelastamaan, se on varmaa.
Sinun itsesi on se tehtävä.
Jollain tavalla siinä joutuu kovettamaan itsensä, mutta saa varoa ettei sentään kyynisty.
Sen tasapainon löytäminen oli minulle vaikeinta, olla vahva olematta kyyninen!
Siis 10 vuoden masennuksen kokeneena rohkenen sanoa sinulle, että sinun on itse löydettävä itsestäsi se elämänilo.
Mutta älä odota "paluuta entiseen", sillä masennuksen koettua et enää ikinä ole se sama ihminen mitä olit ennen masennusta, vaan sinun on rakennettava itsesi uudelleen!
taas. En ole saanut itseäni oikein koottua siihen ei mitkään kirjat ja oppaat tällä hetkellä auta. Istun muuttolaatikoiden seassa itkien ahdistusta ja pahaa oloa ulos ties monetta päivää taas..
Käyn juttelemassa pari kertaa viikossa mutta se auttaa vain hetkeksi.
Perjantaina muutan sitten lasten kanssa sain asunnon muutamassa päivässä. Tää pakkaaminen vain pitää haavat avoimena. Mies on paennut paikalta ritarillisesti...
Vanhin lapsista on mulle erittäin vihainen,mä olen vaikka mikä hälle. Yritän ymmärtää hänen ja kaikkien lasten tuskaa mutta olen niin loppu henkisesti. Olen kävellyt joka päivä kilometrejä en tiedä mutta ulos on päästävä. Musta tuntuu että happi loppuu koko ajan. Kai minäkin tavallaan haluan paeta tilannetta mutta en jätä lapsia yksin:kävelyt tapahtuu heti aamusta.
Duuni uhkaa mennä alta jo senkin vuoksi että olen yksinhuoltaja:jos lapset sairastaa=minä olen aina poissa.
perjantaina olisi vappu ja tarkoitus pitää hauskaa miten sen teen muuttolaatikoiden keskellä lapsille?? Hui hai...
No mutta teille muille toivottelen Hauskaa Vappua,ei sitten liikaa kuohuvia:)!
KattiN taas kerran