Mun tilanne on seuraavanlainen. Olen asunut jonkin aikaa omillani. Olen nuori opiskelija tyttö. Olen käynyt salaa jo vuosia psykologin luona kertomatta vanhemmilleni. Syy tähän on ollut mielenterveyteni, joka alkoi omasta mielestäni reistailemaan lukion loppupuolella. Pyysin tuolloin isääni ja äitiäni, että voisivatko he auttaa minua, koska tunsin todella tarvetta puhua ongelmistani jollekin ulkopuoliselle. Puoli vuotta kuuntelin kaikenlaisia lupauksia, mutta he eivät varsinaisesti tehneet mitään. Huusin tekeväni itsemurhan ja itkin pari kuukautta kirjaimellisesti noin joka toinen ilta. He eivät reagoineet asiaan. Minulla on myös sisarus ja minulle selvisi, että vanhempani olivat kuunnelleet hänen "neuvojansa". Sisarukseni mielestä minä olin huomion kipeä teini ja tämä olisi ohimenevää. Tämän kuullessani hakeuduin itse salaman nopeasti psykologille, sillä olin harkinnut tosissani itsemurhaa ja kukaan ei ottanut minua todesta. Ulospäin minulla on perheeni ja sukulaisteni mielestä varmasti kaikki tarvittava. Oma vuokraasunto, opiskelupaikka, muutama ystävä jne... TUNNEN KUITENKIN VÄLIT VANHEMPIIN OLEVAN ERITTÄIN KYLMÄT JA MUODOLLISET! EN OLE IKINÄ VOINUT KERTOA HEILLE MITÄÄN ILMAN ETTÄ HE OLISIVAT JUORUNNEET ASIAN SISARUKSELLENI TAI ETTÄ HE OLISIVAT OIKEASTI VÄLITTÄNEET ASIOISTANI! En ole saanut minkäänlaista aitoa reaktiota ongelmiini - iloon/suruun. En myöskään mitään myötätuntoa tai halausta. Isäni on kaikenlisäksi pettänyt äitiäni, mutta he jatkavat lasikuplassaan eteenpäin.
Ongelmanani on/oli koulukiusaaminen ala-asteella ja yli-kriittiset vanhemmat. Sain pienenä kuulla kiusaamisestani, että älä välitä vain, mutta viime aikoina aikuistuessani (muutto pois kotoa) tämä on vain jotenkin noussut päähäni enkä pääse siitä eroon. Vanhempani pitivät kiusaamista typeränä lasten lällättelynä, mutta itse tunnen että se on jättänyt minuun suuremmat arvet. He kieltävät asian. He odottavat minun opiskelevan täydellisesti ja kritisoivat kaikkia asioita. Ainakin itse näen asian niin. He odottavat minun silti tulevan jokaikinen viikonloppu kotiin ja lähettelevät kaikkia turhia tekstiviestejä minulle. "Tein patapaistia, tuodaanko asunnolle?" "Ostettiin liikaa maitoa, tuodaanko osa sulle?" Tähän tyyliin asioita. Äitini ei osaa kirjaimellisesti mitään muuta kuin laittaa ruokaa ja isäni antaa rahaa!
Perheeni on todellakin erittäin muodollinen ja kliseinen perhe! Olemme niin täydellisiä kaikkien mielestä ulospäin. Mutta itse en jaksaisi tätä enää. Haluaisin purkaa asiat vanhemmillenii ja kertoa minkälaisen kierteen he ovat saaneet minulle aikaiseksi. OLENKO TÄYSIN "SAIRAS" JOS KERRON PSYKOLOGISTA JA ONGELMISTANI KAIKEN TÄMÄN JÄLKEEN? JOKIN ASIA ON VAIN VIIME AIKANA KILAHTANUT PÄÄHÄNI, ETTÄ MINUN TEKISI VIHDOIN JA VIIMEIN MIELI PURKAA ASIAT! EN TODELLA HALUAISI OLLA TEKEMISISSÄ ENÄÄ VANHEMPIENI KANSSA JUURI HEIDÄN ESITTÄMISEN TAKIA. MEILLÄ EI OLE MUUTA YHTEISTÄ KUIN VERI! Käyn kotona vain muodollisuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään puhuttavaa! Paitsi, mitä ruokaa tehdään ja tarviitko rahaa?
MITÄ TEEN?
SAANKO PÄÄTTÄÄ SITEET VANHEMPIINI JA ONKO SE JÄRKEVÄÄ?
Ongelmanani on/oli koulukiusaaminen ala-asteella ja yli-kriittiset vanhemmat. Sain pienenä kuulla kiusaamisestani, että älä välitä vain, mutta viime aikoina aikuistuessani (muutto pois kotoa) tämä on vain jotenkin noussut päähäni enkä pääse siitä eroon. Vanhempani pitivät kiusaamista typeränä lasten lällättelynä, mutta itse tunnen että se on jättänyt minuun suuremmat arvet. He kieltävät asian. He odottavat minun opiskelevan täydellisesti ja kritisoivat kaikkia asioita. Ainakin itse näen asian niin. He odottavat minun silti tulevan jokaikinen viikonloppu kotiin ja lähettelevät kaikkia turhia tekstiviestejä minulle. "Tein patapaistia, tuodaanko asunnolle?" "Ostettiin liikaa maitoa, tuodaanko osa sulle?" Tähän tyyliin asioita. Äitini ei osaa kirjaimellisesti mitään muuta kuin laittaa ruokaa ja isäni antaa rahaa!
Perheeni on todellakin erittäin muodollinen ja kliseinen perhe! Olemme niin täydellisiä kaikkien mielestä ulospäin. Mutta itse en jaksaisi tätä enää. Haluaisin purkaa asiat vanhemmillenii ja kertoa minkälaisen kierteen he ovat saaneet minulle aikaiseksi. OLENKO TÄYSIN "SAIRAS" JOS KERRON PSYKOLOGISTA JA ONGELMISTANI KAIKEN TÄMÄN JÄLKEEN? JOKIN ASIA ON VAIN VIIME AIKANA KILAHTANUT PÄÄHÄNI, ETTÄ MINUN TEKISI VIHDOIN JA VIIMEIN MIELI PURKAA ASIAT! EN TODELLA HALUAISI OLLA TEKEMISISSÄ ENÄÄ VANHEMPIENI KANSSA JUURI HEIDÄN ESITTÄMISEN TAKIA. MEILLÄ EI OLE MUUTA YHTEISTÄ KUIN VERI! Käyn kotona vain muodollisuuden vuoksi. Meillä ei ole mitään puhuttavaa! Paitsi, mitä ruokaa tehdään ja tarviitko rahaa?
MITÄ TEEN?
SAANKO PÄÄTTÄÄ SITEET VANHEMPIINI JA ONKO SE JÄRKEVÄÄ?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Harkitsin vakavasti itsemurhaa..
Vanhempani käyttivät psykologilla. Käynnit loppuivat siihen kun vanhempani huomasivat psykologin olevan puolellani... Tyhmä kun puhuin käyntien asioista vanhemmilleni !!!!
Muutin kotoa heti kun se oli laillisesti mahdollista. ( päivää ennenkuin täytin 18 )
Välimme olivat poikki monta vuotta. Ja olisivat varmasti vieläkin ilman sinnikästä ystävääni...
Sain lapsen ja ystäväni puhui minut puolelleen. Otin yhteyttä vanhempiini. - Asuivat n: 10km päässä.
He eivät kuitenkaan reagoineet lapsenlapseensa. Tietysti olin tervetullut - he halusivat nähdä minut !
Isän kuoleman jälkeen olimme hetken äitini kanssa läheisiä, mutta ...
Siteiden katkaiseminen ei ole koskaan hyvä asia. Se, että vedotaan " he ovat vanhempiasi" ei ole hyvä syy jatkaa väkinäistä sidettä...
Sinähän tässä elät.
Kyllä me äidin kanssa olemme väleissä ja voimme jutella kuulumisia, mutta mielestäni edelleen ( nyt olen jo 30v.) he olivat suhteessani väärässä.... Ehkä he eivät tienneet muuta ??? Tietysti he rakastivat minua ja halusivat vain parasta !!!
Kun olet aikuinen on hyvä tehdä omia päätöksiä. Ota kissa pöydälle ja koeta nähdä heidät ilman auktoriteettia. Hekin ovat ihmisiä.
Koeta puhua asiasta heidän kanssaan. Jos se ei onnistu niin voit tehdä mitä parhaaksi näet.
Joskus se voi olla pieni hetki erossa.
saat valita oman asuinpaikkasi kun olet täyttänyt 16.
Meillä ala-asteen aikana on ollut samanlaiset vanhemmat: minunkaan vanhemmat eivät reagoineet koulukiusatun lapsen huonoon oma- ja itsetuntoon, vaan täsmälleen kuin sinulla. Samoin oli ylikriittisyyden kanssa. Kaikissa opinnoissa minunkin olisi kuulunut olla perfektionisti. Nyt opintojen jälkeen he eivät ole kuitenkaan luottaneet oppimääriini, voin sanoa.
Olen paljastanut äidilleni hänen narsismistaan ja huonosta kasvattajaroolistaan, mutta hän on väittänyt olevansa kiitettävä huoltaja. Tämän pohjalta kehotan sinun välttämään kertomasta kokemuksistasi ja psykologista.
Lopeta vanhempiesi luona käynti kokonaan. Älä vastaa puheluihin. Tee tarvittaessa lähestymiskielto. He aiheuttavat henkistä pahoinpitelyä.
Rikoslaissa 1995 on henkisestä pahoinpitelystä: "Joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaatoisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Yritys on rangaistava."
näin ulkopuolisena. Itselläni oli vastaavantyyppinen tilanne, kuin mitä kerroit, paitsi vanhemmat tiesivät terapiastani heti alusta saakka. Aloin terapian aikana ottaa etäisyyttä vanhempiin, eli en vastannut puhelimeen kuin kerran viikossa, lopetin puhelut lyhyeen, en käynyt jne. Noin vuosi terapian loputtua alkoi tuntua ihan kivalta jopa soitella vanhemmille päin, olen jo päässyt niin irti menneisyydestä, että vanhemmat eivät enää saa aikaan menneisyyden hulvahtamista nykypäivään sekoittamaan aikuiselämääni. Varmaankin jonkinlainen irtautuminen vanhemmista on tarpeen, että löydät oman nykyitsesi, mutta mieti vaikka terapeutin kanssa, että millainen irtiotto sopii juuri sinulle tässä nykytilanteessasi.
Eikö tämä ongelmasi ole juuri tärkeä keskustella ammattiauttajasi kanssa?
Hän voi ehkä ohjata sinut näkemään tilannetta joltakin toiselta kantilta, mitä et itse huoma.
Sinun tulee jatkaa terapeutilla käymistä ja saada tukea häneltä siihen, että osaat ajatella mikä sinulle itsellesi on tarpeellista ja tärkeää.
Monta kertaa on niin, että vanhemmat eivät ollenkaan ymmärrä lapsensa näkemyksiä. Mielestään he ovat aina oikeassa ja lapsen parasta ajattelevia.
Siksi monesti mietin, miksi näistä keskinäisistä erimielisyyksistä edes pitäisi puhua, Vanhemmat vain linnoittautuvat entistä tiiviimmin.
Ainoa keino on pidentää välimatkaa ja ruveta elämään omaa elämää.
Olethan jo venyttänyt välimatkaa, jos et ole puhunut mitään psykologista kotona. Oletko kertonut sen terapeutillesi? Mitä mieltä hän on.
Olet pettynyt vanhempiisi ja se on ikävä juttu se, mutta uskotko heidän yht'äkkiä muuttuvan ja ymmärtävän asiasi nyt paremmin kuin joskus vuosia sitten? Kokeile! Älä kuitenkaan ole vihainen kertoessasi asiaasi, koska vihainen ihminen herättää vain torjuntaa- jopa omaa lasta kohtaan. Tai kirjoita :) Joskus se voi olla kaikkein paras ratkaisu kertoa asiansa ilman tunnepurkauksia.
Vanhempasi eivät vaikuta keskivertovanhempia kurjemmilta, vaikka oletkin herkkä ja tiedostanut perheesi ongelmat paremmin kuin kukaan perheessäsi. Vanhempasi ovat myös hyvin epävarmoja sinun suhteesi ja sen takia pyytävät sisaresi apua, koska eivät todennäköisesti yhtään tiedä mitä pitäisi tehdä. Älä kuitenkaan usko etteivätkö he sinusta välittäisi, vaan ovat ulosannissaan erilaisia kuin sinä olet. Se asia sinun kannattaa opetella joku päivä hyväksymään ja sietämään. Muuten saat kantaa vihaasi heitä kohtaan aina ja viha, jos mikä, kuluttaa elämän energiaa.
Näen, että osa tunteistasi on myös kasvamista ja itsenäistymistä. Olet saanut paljon aikaiseksi suhteessa siihen millaiseksi koet lapsuutesi ja nuoruutesi. Vaikutat tarmokkaalta ihmiseltä, joka haluaa asioiden olevan järjestyksessä ja selvät. Siksi kai raivo myös ajaa sinua eteenpäin ratkomaan ongelmia, joten ole ylpeä itsestäsi. Et jää jossittelemaan.
Jos olisin sijassasi keskustelisin terapeuttisi/psykologisi kanssa, mikä on sinun oman hyvinvointisi kannalta järkevää ja onko juuri nyt aika käydä vaikeat asiat läpi vanhempiesi kanssa. Se nimittäin voi väsyttää sinua vain lisää ja kasvattaa epätoivon tunnetta.
Ota oma elämäsi haluusi, jos suinkin mahdollista! Kuinka lähellä asut lapsuuskotiasi? Ota etäisyyttä, mutta älä katkaise välejä. Voit elää omaa elämääsi ja pitää yhteyttä vanhempiisi silloin, kun jaksat tai haluat. Jos saat pahan mielen heistä jatkuvasti, sinun ei ole pakko pitää tiiviisti yhteyttä. Älä tunne syyllisyyttä, heidän sitä pitäisi tuntea, kun eivät ole auttaneet lastaan esim. koulukiusaamisen yhteydessä. Sinun ei tarvitse vastata jokaiseen viestiin tai puhelinsoittoon. Voit myös sanoa suoraan, ettet tarvitse ylijäämämaitoja tms.
Moni joutuu käymään terapiassa vaikean äiti/isä/sisarussuhteen takia. Sinun vanhempasi taitavat olla sellaisia, etten sanoisi heille terapiasta. En ainakaan vielä. Jos joskus olet päässyt irti / kauemmas vanhemmistasi, silloin voi asiallisesti puhua vaikeista ajoista.
Olet reipas, kun asut omillasi. Onnea ja tasapainoa elämääsi!
sinun äitiisi mielihyvin! Kylmän viileät välit ovat paljon paremmat kuin jatkuva ilkeily ja pahanpuhuminen selän takana. Minun äitini oli narsisti. En puhunut hänelle viiteentoista vuoteen, hänen kuolemaansa saakka, enkä sure häntä. Isä oli onneksi rakas.
Kirjoitat hyvin. Vaikka ulkopuolisen silmissä perheesi ei kovin kamalalta vaikuttaisikaan, sinä tunnet kärsiväsi. Kirjoita vanhemmillesi, miltä sinusta tuntuu. Kirjoita pienet muistelmat. Ala kirjoittaa sitä joka tapauksessa, vaikket päättäisi sitä heille näyttääkään. Mutta voi olla, että kertomuksesi saisi aikaan suuren muutoksen. tai sitten ei. Ehkä he ymmärtäisivät väärin. Vaikea sanoa. Sinä olet paras asiantuntija oman elämäsi ongelmissa. Minusta on hienoa, että tässäkin olet esittänyt asiasi maltillisesti, sortumatta nimittelyyn ja haukkumiseen. Samalla tavalla voit ehkä korjata tilanteen ilmaisemalla tunteesi ja ajatuksesi vanhemmillesi, ja sisaruksellesikin, jota kohtaan sinulla tuntuu olevan kaunaa tai vastenmielisyyttä.
Älä tee mitään lopullista nyt. Käyt selvästi edelleen asioita läpi ja tämä vaihe on huono tehdä mitään pysyvää. Olen elänyt syvästi osallisena lähtökohdiltaan samanlaisissa tilanteissa. A poltti kylmästi sillat kaikkiin entisiin ystäviin, siis YSTÄVIIN jotka olivat tukena. B meinasi tehdä samoin, mutta se estettiin, koska hän ei ollut hyvässä vaiheessa prosessissaan tehdä sitä. Nykyään hän on kiitollinen ettei häntä jätetty yksin, vaikkakin se oli silloin hänen oma toiveensa, ja kaikki on nyt hyvin.
Mieti tarkkaan. JA tee itse ratkaisusi, vastausta et saa täältä, äläkä etsi sitä, me emme todella tunne sinua ja tilannetasi.
Keskitä energiasi opiskeluun ja uraan sillä perusteella että voit karistaa pölyt jaloista ja etsiytyä duuniin jonnekin hevonnevadaan. Tai lähde ainakin vaihto-opiskelijaksi.
Pieni välimatka tekee terää kun ei ole sitten ketään niskassa huohottamassa. Tekee pollallekin eetvarttia pieni irtiotto. Ei turhanpäiväiset murheet purista kun saat uusia haasteita vastaan. Älä kuitenkaan mene liian erilaiseen kulttuuriin ellet nimenomaan halua sinne. Ettei tule liian voimakas kulttuurishokki ja sitten prakaat tien päällä.
Etsi käsiisi Madventures-tiimin travelleri opaskirja.
Minua kiusattiin ala ja ylä asteella. Yläasteella halusin vaihtaa koulua että saisin rauhan ja voisin keskittyä siihen opiskeluun, vanhempani eivät uskoneet minua eivätkä antaneet vaihtaa koulua josta oli paljon haittaa. Olin koulusta pois niin paljon kuin mahdollista ja numerot oli surkeita.
Siskoni kertoi vanhemmilleni yrittäneensä tappaa itsensä, mutta vanhempamme eivät reagoineet mitenkään. Kyllä jos minulla olisi oma lapsi ja hän sanoisi yrittäneensä tappaa itsensä niin kyllä siihen reagoisin. Äitini on semmoinen että hänelle ei voi kertoa luottamuksella mitään tai koko suku tietää sen.
Olen kyllä päättänyt että omaa lastani en tule kasvattamaan äitini tavoilla.
Huh, Kuulostipa tutulta. Olen itse nyt jo 38-vuotias, mutta kannan edelleen koulukiusaamistani ja välinpitämättömiä vanhempia tuolta ajalta mukanani. Nyt vanhempana olen tajunut sen, että he ovat vain olleet shokissa ja tietämättömiä, pelkureita toimiakseen oikein ja niin kuin välittävien vanhempien kuuluisi tehdä..
Itse olen pitänyt heihin yhteyttä siitä huolimatta että tunnen katkeruutta menneistä. Joskus vieläkin tulee mieleen se 12-vuotias pieni tyttö joka oli liian herkkä ulkomaailman ärsykkeille ja sairastui käsien pesuneuroosin, minkä tosin ymmärsin vasta selvästi vanhempana. Oli todella kurjaa kun itse puski pahaa oloaan näin pintaan ja omat vanhemmat pitivät tätä vain kiusallisena, yrittivät peittää koko asian tai pahimmillaan nauroivat käytökselleni, mikä vain pelotti itseäni lisää.
Monta kertaa nyt vanhempana on tehnyt mieli avata kaikki solmut ja penätä takaisin menetettyä mielenterveyttäni, mihin uskon heidän olleen vahvasti osasyyllisiä. Silti, en tiedä onko sitten syynä se, että oma ymmärrys itseäni ja muita kohtaan on kasvanut, kun en halua kiusata heitä enää koko asialla. Ja sitä paitsi välimme ovat tänä päivänä läheiset ja olemme ainakin isäni kanssa pystyneet jo puhumaan heikkouksiamme julki ihan ihminen ihmiselle. Joten, kai tämä suhde vanhempiini on vasta alussa. Tai näin ainakin uskottelen itselle. Tämä on kaiken alku ja lapsuuden loppu. Nyt vanhemmat näkee jo enemmän ihmisinä, kuin niinä jumalolentoina, mitä jokainen pieni lapsi haaveissaan näkee.
Sinulle voin vaan toivottaa Onnea ja lähettää vertaistukea täältä jostain. Tiedän kyllä mitä koet. Mutta ratkaisut asian suhteen sinun on valitettavasti tehtävä itse.
edellisen kirjoittajan kannattaa muistaa sekin kannattaa muistaa mahdollisuus, että vanhempia ei vain välttämättä kiinnosta koko asia! Tuskimpa kukaan vanhempi, NIIN pelkuri ja kyvytön on, että on kyvytön esim. ottamaa yhteyttä kouluun ja vaihdattamaan lapsensa koulua? Voi olla että vain sanovat oleenssa pelkureita ja liian shokissa, koska haluatvat pitää välit sinuun kunnossa, eli keksitty selitys sinulle. Kuten sanoit, näe vanhempasi vain ihmisinä älä jumalolentoina. Ihmiset valehtelevat usein enemmän tai vähemmän, yleensä enemmän. Kuten sanoit, vanhempasi aikoinaan peittivät asian ja pitivät sen kiusallisena, voisiko olla, että tuo annettu selitys olisi taas keino lakaista asia pois päiväjärjestyksestä ja päästä helpommalla.
Alkuperäisen viestin kirjoittajalle taas sanoisin, että toimi nyt kun voit vielä nuorena! Vahingot saa vielä minimoitua. Itse sain pitkän juomisen( ehkä alkoholisminkin), masennuksen ja viittä vaille syrjäytymisen jälkeen vasta kolmikymppisenä elämäni ns kuntoon työpaikkoja koulutusta ja parisuhdetta myöten. Seurustelin ekan kerran vasta 28-vuotiaana ja samalla sain ihka ekan duunipaikkani.
Kunnon ratkaisun toi vasta muutto kauas uuteen kaupunkiin ja aloittaminen alusta, ihan alusta!
Menneisyys toisine ihmisineen ei enää painanut, kun kukaan entisestäelämästä ei ole ympärillä. Tämä on yllätävän virkistävää. Vanhemmilleni soitan kerran ehkä kaksi kuussa ja puhumme esim säästä, kerran kesässä käyn mökillä yöpymässä ja käytännössä olemme jo vieraita ihmisiä' toisillemme-hyvä niin. En anna vanhemmille anteeksi heidän välipitämättömyyttään kiusaamista, masennusta kohtaan. Vanhemman tehtävä on huolehtia lapsestaan-kokonaisvaltaisesti.
Kerran kysyin miksette puuttuneet vaikka esim viiltelin itseäni vuosien ajan ja eristäydyin kotiin pois harrastuksista ym. Vastaus oli ettei muista vanhoja asioita, ja silloin oli niin paljon muutakin! Suomeksi sanottuna tämä tarkoittaa sitä, ettei asia ollut kovinkaan iso prioriteetti! Surullista mutta totta! Vanhempani muuten ovat myös todella muodollisia, tärkeintä on että julkisivu pysyy pystyssä! Kerroin viiltelystäni, eka reaktio oli kysymys: " ettehän ole vaan kertonut muille?"
Et ole hullu kun psykologille puhut asioista, sitähän varten ne ovat-kuunnellakseen. Mikä parasta heillä on vaitiolovelvollisuus. Kaikilla ihmisillä tulee tarve jossain vaiheessa puhua mieltä painavista asioista parempi ratkaisu ja toimivampi ratkaisu kuin juominen, sen verta voin sanoa!
Ratkaisusi ovat toki omiasia ja eikä kukaan niitä voi puolestasi tehdä. Mutta sanoisin, että älä usko vanhempiesi hyväntahtoisuuteen ja loputtomaan hyvyyteen; he ovat ihmisiä ja sellaisena mitä ovat. Keski-ikäinen ei pahemmin enää tapojaan muuta.
Kannatta pitää ehkä ns korrektit välit vanhempiin, eli sellaiset että voit saada sponssausta esim opiskeluiden aikana tiukan paikan tullen, mutta ota etäisyyttä ja kunnolla. Jos vanhempasi ovat olleet juoruilevia ja toimineet väärin, niin maksa kalavelat hyötymällä heistä ainakin rahallisesti! Irrota itsesi henkisesti vanhemmistasi, muuta heidät vieraaksi ihmisiksi, onnistuu ajan ja vaivan kanssa-näin he ja siskosi voivat tuottaa sinulle vähiten vahinkoa tulevaisuudessa. Äläkä unohda heidän entistä käytöstään ja tekoja kun puhuvat kauniisti jossain vaiheessa! Yrittävät vain naruttaa parhaassa tapauksessa.
Muuta kokonaan toiseen kaupunkiin ja mielellään isoon, koska siellä on isommat piirit ja mahdollisuus aloittaa alusta helpommin, menneisyyden perään ei kyselle samalla tavalla. Omat kokemukseni "peittyivät ja paranivat " vuosien mittaan.Jos muutkin toipuvat ja pääsevät yli asioista niin mikset sinäkin pääsisi? annat ajan kulua ja ota tietoisesti uudet ihmiset ympärille , niin mielenterveytesikin paranee helpommin.Älä puhu vanhemmisellesi mitään henkilökohtaista, vaan etäisiä asioita kuten vaikka uutiset tai sää. Menneisyyden kanssa on helpompi elää kun huomaa pärjäävänsä ja asiat "luistavat" ne ikävätkin kokemukset haihtuvat, joten laita energia elämän kuntoon laitoon äläkä muredi menneitä tai jää entiselle paikkakunnalle. Ja entiset ikävät kokemukset voivat olla hyödyllisiäkin; esim potkut tai avioero ei niiden jälkeen tunnu niin maailmanlopulta kuin muuten.
Edellinen vastaa siihen, ettei vanhempia kiinnosta. Kyllä heitä varmasti kiinnostaa. Tunteethan heilläkin on. Isäni jo yhtenä iltana pienessä pöhnässä tirautteli ja pyyteli anteeksi menneitä ja sitä, ettei hänestä ollut riittävää tukea minulle nuorempana. Joten luulen, että heilläkin on omatunto. Samoin kun itselläni vihdoin anteeksianto. Miksei sitten vain näksisi sitä hyvää mitä suhde tänä päivänä antaa. Katkeroituneena ei vaan voi elää.
Voi jos vaan olisin ollut yhtä urhea oikeuksieni suhteen kuin ap ja hakenut apua nuorempana. Pääsin peikoista yksin asiat päässäni työstäen. Mutta siihen vierähtikin se pari vuosikymmentä :) Mihin kaikkeen senkin ajan olisi voinut käyttää...
se katuminehan auttaa nyt myöhään todella paljon, maito on jo kaatunut! Ehkä isäsi nyt puhuu mukavia, mutta seuraapa hänen tekojaankin. Puhuminen kun on niin helppoa, varsinkin kännissä. Älä mene helposti lankaan, seuraa ja testaa onko katumus aitoa, voihan olla että vanhus vain esittää' katuvaa ja anteeksi pyytävää, kun on tajunnut mistä narusta vetää! Testaa hänet ja tarkkaile-kestääkö rooli? Mietippä asiaa näin, hän ei aikoinaan ollut kiinnostunut oikeuksista ja henkisestä hyvinvoinnistasi, mistä katumus ja ennen kaikkea miksi.
Ei voi enää muuta sanoa kuin että olen pahoillani puolestasi. Maailmankuvasi on varmasti vääristynyt omista ikävistä kokemuksista, mutta turha vetää tästä johtopäätöstä kuitenkaan muihin. Siksi neuvo nuoremmallesi paeta, muuttaa pois, lähtee ennenkaikkea itsestäsi..ei toisesta.
Toivon että näet vielä valoa kaikessa pimeydessä :)
Täytyy sanoa, minulla aivan samanlaisia tuntemuksia on ollut, ja on vieläkin. Kun kävin peruskoulua loppuun, valittelin jokainen päivä, kuinka halusinkaan pois SUomesta! vasta nyt myöhemmin olen ymmärtänyt, että en minä niin siitä kielestä enkä kulttuurista välittänyt, minä rakastan perhettäni silloin paljon enemmän, kun minun ei tarvitse nähdä heitä joka päivä!
Olen itsekin harkinnut itsemurhaa, oli aika, jolloin päässä ei pyöritynt muuta kuin milloin, missä ja miten sen tekisin.. Mutta sanon tämän! Kaikesta pääsee yli! Jos sinulla yhtenä päivänä haluaisit tehdä itsemurhaan, niin nukahda ja nuku vielä muutamapäivä, ja mieti kuinka maallisista asioista itsemurhatahtosi syy johtuu!
Sanon nyt, että minä olen kerran meinannut kirjoittaa tänne aivan samankaltaisen artikkelin, mutta tajusin sitä sitten jälkeenpäin lukiessani, että olin liioitellut paljon ja kirjoittaessa en halunnut mainita yhtään hyvää asiaa, mitä vanhempiini, taikka perheeseeni kuuluu.
Älä siis riko suhteitasi vanhempiisi, yllätyt, kun on päivä, jolloin tarvitset heitä enemmän. Ota mielummin vain etäisyyttä ja omaa aikaa. Sen nyt kaikki ymmärtää.
Puhu siitä psykiatrilla käymisen kertomisesta psykiatrisi kanssa.. Uskon, että jos et ns. "valehtele" vanhemmillesi jättämättä tärkeitä asioita elämästäsi kertomassa, niin silloin teidän välitkin saattaisi parantua. Kun, minkä kuvan sain kertomastasi, niin teidän perheessä näin ulkopuolisen silmin vaikuttaa, että asioita jätetään kertomatta, niitä suurennellaan, valehdellaan yms yms : isä ei kerro pettämisestään, sisko suurentelee ja valehtelee totuutta, äiti pitää suun muuten vain supussa, ja tytär ei kerro mitään elämästään! Perus suomalainen perhe; mistään ei voi koskaan puhua! Avaa siis suusi ja kerro heille murheistasi, mitä menetettävää sinulla muka olisi? mikä voisi olla itsemurhaa ja masennusta pahempi vaihtoehto? - minä en ainakaan keksi muuta kuin että he sinut tappaisivat, ja se on todella epätodennäköistä :)
ELi ei hätää, puhu psykologisi kanssa ja kysy häneltä neuvoja, miten voisit lähentyä perheesi kanssa? ehdota vanhemmilllesi asioidesi kertomista. ( muista aina kun sinua sorretaan, että sinä olet se aikuismainen, tasapainoinen ja selväjärkinen ihminen, ja että joku päivä sinä voit sitten heitä paeta, ja silloinpa he itkevät, kun eivät enää saa olla kanssasi)
kaiken jälkeen, vanhempasi rakastavat sinua, mutta ihmiset ovat erillaisia. mielestäni sinun kannattaa tehdä asenteenvaihdos ja päättää, että näet taivaalta ainoastaan ne vaaleanpunaiset pilvet, etkä välitä niistä tummista. :)
luota itseesi, elämässä ei tarvitse tehdä muuta kuin syntyä ja kuolla, loput päätät sinä itse!