Aprillia
Sain muotokuvan valmiiksi torstaiaamuna kello yhdeksän. Olin vääntäytynyt vaivoin irti vuoteesta ja seisoin maalaustelineen edessä. Tutkin, ajattelin ja raavin rintaani. Oli toisinaan hyvin vaikea lopettaa maalaamista. Maalaus tuntuu joskus kutsuvan luokseen, jatkamaan sen elämää, muodonmuutosta tai selittämätöntä prosessia kasvaa. Olin kuitenkin mielessäni jo luovuttanut, sillä aamun valon leikkiessä maalin pinnalla olin varma, että hän ei tarvitse enempää kerroksia päälleen, vaan olisi jo kaikilta osin virheiltään korjattu. Virheet olivat peitetty, haudattu uusien vetojen alle kunnes ne olivat kadonneet.
Etsin avokeittiöstä puhtaan kahvikupin ja suristelin itselleni kahvit. Sitten istahdin tuoliin vastapäätä taulua ja kävin sen huolellisesti lävitse. Kului hetki ja olin sen sisällä. Se lakkasi olemasta taulu, ja muuttui kolmannen ulottuvuuden kautta neljänneksi. Sen jälkeen se tuntui elävän. Naisen silmät syttyivät eloon ja hänen poskiensa vaalea hehku syttyi loistoon. Hän korjasi asentoaan tuolilla ja piteli kahvikuppia kahdella kädellä kuin linnunpesää elämälle. Kahvi höyrysi, tahrainen kauluspaita oli täynnä sormin pyyhittyä maalia: preussia, alizarineja, sinoperia ja umraa, poltettua okraa. Jalat olivat alastomat ja niiden polvet yhdessä, niin kuin oli opetettu. Varpaat olivat jostain syystä irti lattiasta, aivan kuin ne pakenisivat kylmää.
Katselin raukeita kasvoja. Olin tyytyväinen niihin. Ne kuvastivat sekä ikää, tietoa että kykyä tuntea asioita ympärillään, asioita joita ei nähnyt eikä kuullut, saati tuntenut. Hiukset olivat vedetty niin kireälle taakse että hänen kallonsa muoto näkyi pienintä piirtoa myöten. Huulet olivat kiinni. Niitä oli maalattu niin että ne eivät näyttäisi maalatuilta, vaan rusottaisivat vaaleanpunaisina kuin ruusut tarhassa tuoksuineen. Olin ensin maalannut hänelle korvakorut, sitten riipuksen, mutta pyyhkinyt lopulta kaiken pois, jopa sormukset hänen sormistaan. Halusin tehdä hänestä mahdollisimman alastoman ja aidon, antaa hänelle rauhan ja tyyneyden, ehkä jonkinlaisen onnen, kuin levon raskaan suhteen jälkeen. Hän katsoi minua silmiin, ja vaikka silmät olivatkin lähes mustat ja kiiltävät, niin ne katsoivat liikkumattomana näkyjä edessään, niiden katsetta tutkivaa näkyjen ihmistä ja tämän sisintä.
Kun olin juonut kahvini ja jatkanut liikahtamatta maalauksen arvostelua, niin ymmärsin jollain tasolla rakastavani häntä. Itserakkauteen tarvitaan jakautuminen, muuten ei voi käsittää rakkautta mahdolliseksi. Käsi ei voi kätellä itseään, rakkaus ei voi rakastaa itseään. Olin hetken sitä mieltä, että itserakkaus oli mahdotonta. Täytyi olla kuva jota rakastaa, muuten ajatus oli mieletön. Ensimmäistä kertaa pidin itsestäni, viihdyin hänen seurassaan.
Parvekkeen kaaripariovet olivat olleet auki koko yön sekä ilmanvaihdon että ahdistuksen vuoksi. Olen aina rakastanut niiden läpikuultavia valkoisia verhoja, joita pelkään jatkuvasti likaavani maalisilla käsillä. Parvekkeelta avautuu näkymä kadulle, joka päivisin on hyvin vilkas, öisin kuin Gaudin linjoja mutkittelevine katuineen ja risteyksestä nousevine rukoushuoneineen - yöhön sulavia mutkia ja jumalten viivasuoria pylväitä, portaita ja asuntojen hääriviä ikkunoita, kunnes valot yksi toisensa jälkeen sammuivat ja vain omani jäi palamaan. Poltin savukkeen ja pudotin filtterin tyhjään viinipulloon. Hän tulisi huomenna. Olisi pestävä hampaat. Olisi avattava hiukset ja riisuuduttava puhtaaksi voidakseen pukea.
(kirjoitus on asettumista tuolille)
(vanha roomalainen tuolileikki)
Sain muotokuvan valmiiksi torstaiaamuna kello yhdeksän. Olin vääntäytynyt vaivoin irti vuoteesta ja seisoin maalaustelineen edessä. Tutkin, ajattelin ja raavin rintaani. Oli toisinaan hyvin vaikea lopettaa maalaamista. Maalaus tuntuu joskus kutsuvan luokseen, jatkamaan sen elämää, muodonmuutosta tai selittämätöntä prosessia kasvaa. Olin kuitenkin mielessäni jo luovuttanut, sillä aamun valon leikkiessä maalin pinnalla olin varma, että hän ei tarvitse enempää kerroksia päälleen, vaan olisi jo kaikilta osin virheiltään korjattu. Virheet olivat peitetty, haudattu uusien vetojen alle kunnes ne olivat kadonneet.
Etsin avokeittiöstä puhtaan kahvikupin ja suristelin itselleni kahvit. Sitten istahdin tuoliin vastapäätä taulua ja kävin sen huolellisesti lävitse. Kului hetki ja olin sen sisällä. Se lakkasi olemasta taulu, ja muuttui kolmannen ulottuvuuden kautta neljänneksi. Sen jälkeen se tuntui elävän. Naisen silmät syttyivät eloon ja hänen poskiensa vaalea hehku syttyi loistoon. Hän korjasi asentoaan tuolilla ja piteli kahvikuppia kahdella kädellä kuin linnunpesää elämälle. Kahvi höyrysi, tahrainen kauluspaita oli täynnä sormin pyyhittyä maalia: preussia, alizarineja, sinoperia ja umraa, poltettua okraa. Jalat olivat alastomat ja niiden polvet yhdessä, niin kuin oli opetettu. Varpaat olivat jostain syystä irti lattiasta, aivan kuin ne pakenisivat kylmää.
Katselin raukeita kasvoja. Olin tyytyväinen niihin. Ne kuvastivat sekä ikää, tietoa että kykyä tuntea asioita ympärillään, asioita joita ei nähnyt eikä kuullut, saati tuntenut. Hiukset olivat vedetty niin kireälle taakse että hänen kallonsa muoto näkyi pienintä piirtoa myöten. Huulet olivat kiinni. Niitä oli maalattu niin että ne eivät näyttäisi maalatuilta, vaan rusottaisivat vaaleanpunaisina kuin ruusut tarhassa tuoksuineen. Olin ensin maalannut hänelle korvakorut, sitten riipuksen, mutta pyyhkinyt lopulta kaiken pois, jopa sormukset hänen sormistaan. Halusin tehdä hänestä mahdollisimman alastoman ja aidon, antaa hänelle rauhan ja tyyneyden, ehkä jonkinlaisen onnen, kuin levon raskaan suhteen jälkeen. Hän katsoi minua silmiin, ja vaikka silmät olivatkin lähes mustat ja kiiltävät, niin ne katsoivat liikkumattomana näkyjä edessään, niiden katsetta tutkivaa näkyjen ihmistä ja tämän sisintä.
Kun olin juonut kahvini ja jatkanut liikahtamatta maalauksen arvostelua, niin ymmärsin jollain tasolla rakastavani häntä. Itserakkauteen tarvitaan jakautuminen, muuten ei voi käsittää rakkautta mahdolliseksi. Käsi ei voi kätellä itseään, rakkaus ei voi rakastaa itseään. Olin hetken sitä mieltä, että itserakkaus oli mahdotonta. Täytyi olla kuva jota rakastaa, muuten ajatus oli mieletön. Ensimmäistä kertaa pidin itsestäni, viihdyin hänen seurassaan.
Parvekkeen kaaripariovet olivat olleet auki koko yön sekä ilmanvaihdon että ahdistuksen vuoksi. Olen aina rakastanut niiden läpikuultavia valkoisia verhoja, joita pelkään jatkuvasti likaavani maalisilla käsillä. Parvekkeelta avautuu näkymä kadulle, joka päivisin on hyvin vilkas, öisin kuin Gaudin linjoja mutkittelevine katuineen ja risteyksestä nousevine rukoushuoneineen - yöhön sulavia mutkia ja jumalten viivasuoria pylväitä, portaita ja asuntojen hääriviä ikkunoita, kunnes valot yksi toisensa jälkeen sammuivat ja vain omani jäi palamaan. Poltin savukkeen ja pudotin filtterin tyhjään viinipulloon. Hän tulisi huomenna. Olisi pestävä hampaat. Olisi avattava hiukset ja riisuuduttava puhtaaksi voidakseen pukea.
(kirjoitus on asettumista tuolille)
(vanha roomalainen tuolileikki)
Vastaukset 12
Vanhimmat
http://www.youtube.com/watch?v=snnwjoToN-8
(sikamagee)
ihana vaihteeks, ja toi musiikki sopi kun nenä päähän :)
Hyvää pääsiäistä (kun tästä häippäsen ip). Tuleeks tähän nyt joku vierotusoirehymiö :D
Mun pitäsi tehdä vaikka mitä. Yleensä se tarkoittaa sitä että en sitten loppujen lopuksi tee mitään. Antaa virran viedä, mitä tässä räpiköimään.
(tärpättihymiö huumorihuuruilla)
Joo. Hyvää päästätistä sullekin.
kuvittelen lorvivani, mikä tarkottaa hermeettistä säätämistä ja joka suuntaan repeilyä :)
Kuulostaa terveellisen oudolta
Elämä on :)
Eikö olekin?
Mä muuten olen tavannut tämän kaverin joka keksi vuosikymmenen sloganin. Kumma kun ihmiset sanojen takana ovat ihan tavallisia ja duuniaan tekeviä ihmisiä.
Ma ihailen.
.
tässä ei ollut niin kun minkäänlaista perspektiiviä
eikä prestiisiä
.
Mä luulin että perspektiiviksi riittäisi tuo partsi. Mutta eihän mikään mene koskaan niin kuin ajateltiin.
Mutta mikä tää prestiisi o?
.
= arvo, vaikutusvalta, maine
.
Joo ei tämä ollutkaan mikään Nobel-tilaisuus vaan herääminen yksinkertaiseen aamuun. En mä tiedä. Voivatko aamut olla yksinkertaisia, musta ne ovat kaikista monimutkaisimpia.
Arki on niin tylsää että siihen voi piirtää sormella.