Ennen pääsiäistä kaveri päätti päivänsä avioero tulossa ilmeisesti niin kova paikka päätyi tälläseen ratkaisuun . Onko avioero miehille kovempi paikka kuin naisille. Itse koin avioeron noin 16 vuotta sitten en miettinyt itsemurhaa muitten tappamista kylläkin .Onko se puolison menettäminen vai maallisen omaisuuden kovenpi ?Itse selvisin mutta koville otti .
onko parempi kuolla
koitos
16900
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
eipä tuollaista kellekkään tahtoisi,mutta jokainen tekee oman ratkaisunsa.
kyllä se näyttää olevan,että erotilanteessa,jossa nainen lähtee miehet ovat aika haavoittuvia.
väittäisin jopa,että naiset selviävät erosta helpommin,kuin miehet,olkoonkin,että helppoa ei ole kellään.
Kannata kuolla. Erosta selviää ajan kanssa ja raha on rahaa. Ei se kiva ole menettää mutta vähemmälläkin pärjää ja jos töitä on niin saahan sitä uutta omaisuutta.
"Ennen pääsiäistä kaveri päätti päivänsä avioero tulossa ilmeisesti niin kova paikka päätyi tälläseen ratkaisuun "
häviäjä.
Luulenpa että jos tuollaiseen ratkaisuun päätyy, on jotain muitakin ongelmia ollut taustalla..
Yksin avioero nyt ei keltään henkeä ota! Höpsis!
Hoitamaton masennus JA ero voi yhdessä johtaa päiviensä päättämiseen..
Syyt avioeroon on voinut olla juuri ne muut henkilön ongelmat taustalla.
Olipa miten oli, mutta avioero voi todella laukaista tilanteen siten,
että ihminen ottaa itseltään hengen.
Ja sinulle sanoisin lisäksi, että älä viitsi vähätellä ihmisiä
käyttämällä ilmaisua kuten "Yks avioero".
Yks avioero voi tarkoittaa tieten vähättelyä,mutta tässähän käytettiin sanaa YKSIN avioero, joka tarkoitti tässä varmaan sitä, ettei PELKÄSTÄÄN avioero varmaankaan ole syy itsemurhaan! Tauno!
Eikö sullakaan ole muuta tekemistä, kuin "pulun nussinta", niin sanoakseni..Revi siitä, tollo!
Itsemurha on arkipäivää monelle...
Itse tiedän muuatamia,joilla avioero tai sen uhka on ollut se viimeinen pala,joka on johtanut itse tekoon.
Mielestäni itsemurhan mahdollisuutta ei pitäisi tyrmätä,jos henkilö siihen päätyy.Ainoa ongelma on jäljelle jääneet lapset,mikäli ovat nuoria.Exän tai työpaikan elämä tuskin siitä romahtaa.Uusia tulokkaita löytyy aina;)
Itselläni itsemurhan mahdollisuus kulkee aina mukana ei ahdistavana möykkynä,vaan mahdollisuutena päättää kaikki,kun näyttää siltä, että kaikki merkitykselliset kortit ovat menneet ohitse...Itsehän päätän,että mitkä asiat elämässäni ovat merkityksellisiä ja jos niihin ei ole mahdollisuuksia,niin päätös ei ole vaikea.
on rankempaa kuin mammonan menetys.
Ja vastauksena kysymykseen "onko parempi kuolla" ei voi todeta muuta kuin
että kukaan ei ainakaan minun tietääkseni ole palannut ketomaan miten oli.
Ei varmaan palaa kertomaan eiköhän se maallisen mammonan menetys tule selväksi täällä maan päällä . Se vaan on niin kova juttu kun koko elämäntyö valuu kerralla hukkaan . Sen ymmartää vain sellainen joka on sen kokenut .Tämä kaveri oli yrittäjä ja harvalle pienyrittäjälle riittää viisi työpäivää viikossa se on kaksitoista tuntia päivässä vähintään kuusi päivää viikossa ja tämä on monellekkin alakanttiin .Ja kun hankittu omaisuus menee jakoon siitä on vaikea nousta.Surettaa
Ihimiset ovat toistensa peilejä..
Monelle on oikeasti kova paikka rakastaa itseään niinkuin rakastaa puolisoaan (miettikääpä)..
Ja kun se puoliso ei enää rakastakaan ei jäljelle jää ketään joka rakastaisi täydestä sydämestään.. Syitä elää on hyvin vähän. Ja itsekin näkee itsensä kauniinpana suhteessa jossa saa (ja ANTAA!) rakkautta. Kun sitä kauneutta itsessään ei enää näe, tuntee olonsa kurjaksi. Ihmiset tarvitsevat peilejä.
Rakastakaa toisianne
Täytyy tunnustaa, että samaa olen hautonut, kun vaimo jahkailee eropäätöksen kanssa. Kaikki sosiaaliset suhteeni olen menettänyt vaativan avioliiton, uuvuttavan työn ja paikkakunan vaihdon seurauksena. Kyllä jäljelle jäävä henkinen tyhjyys ja epäonnistumisen tunne ovat suurempia syitämustiin mietteisiin kuin menetetty mammona. Uutta suhdetta en enää kolmannen eron jälkeen uskaltaisi lähteä rakentamaan. Ellei lapsia olisi, niin olisin varmaan jo lähtenyt. En voi kuitenkaan viedä lapsiltani heidän rakastamaansa isää, joten jotenkin tästä on kammettava jaloilleen kävi avioliiton kanssa miten kävi.
Aikaisemmista eroistani toivoun noin vuodessa, kumppanini tuntuivat toipuvan silmänräpäyksessä. Ainakin heillä oli heti uusi mies kierroksessa. Tästä voisi päätellä, että naiset ovat nopeampia toipujia kuin minä. Silloin uskoin vielä naivisti, että kykenisin rakentamaan toimivan parisuhteen jonkun toisen kanssa. Nyt se usko on mennyt, en vaan ole parisuhdeihminen. En minä oikeasti uskalla päästää ketään niin lähelle kuin toimiva avioliitto vaatisi. Jatkuva vääntäminen ja taistelu omasta tilasta uuvuttaa. Sen vaihtoehtona oleva alstuminen syö miehisyyden. Tämän jos olisi nuorena tiennyt, niin voisin elellä nyt ihan onnellisena sinkkuna. Jotain sentään olen oppinut matkan varrella ja ovathan lapset kuitenkin elämän suola.
Toimiva liitto tarvitsee sen uskalluksen päästää toinen lähelle..
Miksi et voi sitä tehdä? Mitä menetettävää sinulla sitten olisi?
Nytkinhän vastamäkeen polkiessasi mietit sitä pahinta, itsemurhaa?
Mitä kauheampaa se voisi olla, jos päästäsisit toisen lähellesi?
Oletko ajatellut, että kaikki suhteesi ovat voineet siksi epäonnistua, kun olet halunnut pitää etäisyyttä.
Naisesi ovat tunteneet itsensä pelkiksi narreiksi.
Vaimosi pähkäilee siksi eroa, kun odottaa, että sinä sanoisit hänelle, että ei erota...yritetään ja kunnolla tälläkertaa..
Vaimosi haluaa nähdä sinussa sitä inhimillisyyttä, ei torjuvaa kylmyyttä.
Ota vaimo kainaloon ja uskalla kerrankin avautua, ero puheet loppuu siihen.
Mistäkö tuon tiedän? Minulla on kaltaisesi mies ja minulla on kylmä.
Eroseminaarissa kuulin että 3/4 osallistujista oli jossain eron vaiheessa ajatellut itsemurhaa, se on siis varsin yleistä. Kun kuulin mieheni pettäneen ja olleen uudessa suhteessa tietämättäni toista vuotta ja aikovansa yhteen tämän toisen pettäjän eli työkaverinsa kanssa ajattelin, että minun olisi helpointa kävellä junan alle. Se oli vain ohimenevä ajatus ennen seminaariin osallistumista. Eroseminaarissa opin paljon parisuhteestani ja itsestäni. Aloin pikkuhiljaa eheytyä hoitamalla itseäni ja kanssani asumaan jääneet lapset auttoivat omalta osaltaan ja pystyin myös itse tukemaan heitä. X-mieheni hyppäsi suoraan uuteen liittoon, mutta on jostain syystä ollut minulle katkera kohta 10 vuotta! Vaikka on uusi lapsikin ko naisen kanssa ei tunnu katkeruus helpottavan, koko ajan on yrittänyt kiusata minua jopa lasten kautta. Itse elelin sinkkuna 4 vuotta ja elo tuntuikin mukavalta kun tapasin tämän nykyisen kultani, jonka kanssa vuorovaikutus ja läheisyys on toimivaa. On tullut mieleen että pitäisi kiittää näitä pettureita siitä että järjestivät eron, silloisen elämäni suurimman kriisin, joka koitui lopulta suureksi onnenpotkuksi tielläni. Elämä ja rakkaus on voittanut!
Kun menee liitto huonoksi, pitäisi jokaisen jaksaa alkaa huolehtia itsestään paremmin!
Kun on itsensä kanssa kondiksessa, alkaa kummasti muutkin asiat toimia..
Toiseen ei kannata turvata, jos toinen elelee mieluummin kylmän itsensä kanssa.
Itse on itsensä paras ystävä, loppujen lopuksi.
Lapsille parasta on tasapainoinen vanhempi.
Ehtipä aikaa vierähtää, mutta vastaan nyt tähän kysymykseen näi jälkikäteen. En ole lapsuudessa tottunut läheisyyteen ja keskusteluun. Pelkään varmaan, että jotenkin kadotan vähäisenkin minuuteni, jos jaan kaiken ja altistan itseni läheisyydelle. Jotenkin läheisyys vaan tuntuu epämiellyttävältä tai pelottavalta ja kaipaan pian omiin oloihini. Olen koko elämäni vetänyt jotain roolia naisten kanssa, mutta ei sitä jaksa 24/7 näytellä parempaa miestä kuin todellisuudessa on. Ehkä myös pelkään, etten olisi hyväksytty. Olen tottunut saamaan hyväksyntää suorittamisen kautta, eikä minussa juuri muuta olekaan kuin suorittaminen ja siitä aiheutunut uupumus. En ole human being vaan human doing. Eipä siis ihme, että nykyinen vaimo hautoo eroa, edellinen heitti pihalle ja ekan kanssa ahdistuin läheisyyspaineista niin, että otin itse eron.
Ehkäpä ongelmani on se, että minusta saa helposti unelmamiehen vaikutelman ja naisen on helppo rakastua minuun. Olen liian kiltti sanomaan naiselle, että en tunne samoin. En ylipäätään osaa rakastaa ketään, mutta osaan heijastaa vastarakkautta ja osaan roolini unelmamiehenä. Niinpä ajaudun suhteisiin, joissa en osaa elää. Toisaalta eihän mikään laki velvoita elämään parisuhteessa. Jaksaisi vaan tämän vaiheen yli ja selviäisi ekasta vuodesta.
En teidä, onko miehelläsi samanlainen ongelma kuin minulla, mutta tiedän, etten ole ainut laatuani.
Jos ei mitään anna, ei mitään saakkaan.. :(
Oma valinta.