Olen 19 vuotias nuori nainen ja seurustelu tuntunut tosi vaikealta asialta aika kauan. Nyt olen kumminkin viihtynyt ihanan pojan kanssa suhteellisen kauan ja vaikka ei ookkaan ollut helppoa, en ole luovuttanut. Ennen ahdistus saattoi olla jokapäiväistä, enkä tiedä mistä johtui. Ehkä sitoutuminen johonkin ihmiseen ja pelko? Mietti että kadottaako ittensä.
Poikaystäväni on ihana, rakastaa ja huomioi. Ei enempää vois toivoa. Onneksi en luovuttanut heti, koska rakastan häntä ja joku kerrankin arvostaa mua!
Silti ihmettelen mistä tulevat ne sellaiset pienet ahdistuksen hetket. Esimerkkinä vaikka että tässä ollut "se aika kuukaudesta", eikä ole voinut mitään tehdä. Himot jyllännyt molemmilla ja tuntuu suorastaan kidutukselta tuollainen viikon tauko. Nyt kun olisi kuiva päivä koittanut, ajatus tuntuu lähinnä vastenmieliseltä. Äskönhän halusin niin paljon?? Joskus mieheni on maailman komein, joskus taas ärsyttää jokin piirre tai se että hän ei voi vaikka käydä suihkussa tms tai hänellä on rikkinäiset kulahtaneet kalsarit. Joskus ennen mua ahdisti koko ihminen. Vaikka ihastuin ulkonäköön tietysti ensiksi, joskus mua "inhotti" koko ihminen enkä halunnut että muhun kosketaan. Teki mieli vaihtaa. Oon kuitenkin ymmärtänyt että hänessä ei ole yhtään mitään vikaa, enkä minäkään täydellinen ole tietenkään. Tää on jokin henkinen ongelma. Ehkä poden vielä jotain pientä sitoutumiskammoa ja haen toisesta vikoja. Mutta jaksan uskoa että tää katoaa vielä joskus, koska näitä tuntemuksia on niin harvoin. Kamalinta on kuitenkin pahottaa toisen mieli, kun haluaa olla rauhassa ilman toisen kosketusta hetken. Toinen alkaa syyttää itteänsä ja kelaa että hänessä on jotain vikaa.
Poikaystäväni on ihana, rakastaa ja huomioi. Ei enempää vois toivoa. Onneksi en luovuttanut heti, koska rakastan häntä ja joku kerrankin arvostaa mua!
Silti ihmettelen mistä tulevat ne sellaiset pienet ahdistuksen hetket. Esimerkkinä vaikka että tässä ollut "se aika kuukaudesta", eikä ole voinut mitään tehdä. Himot jyllännyt molemmilla ja tuntuu suorastaan kidutukselta tuollainen viikon tauko. Nyt kun olisi kuiva päivä koittanut, ajatus tuntuu lähinnä vastenmieliseltä. Äskönhän halusin niin paljon?? Joskus mieheni on maailman komein, joskus taas ärsyttää jokin piirre tai se että hän ei voi vaikka käydä suihkussa tms tai hänellä on rikkinäiset kulahtaneet kalsarit. Joskus ennen mua ahdisti koko ihminen. Vaikka ihastuin ulkonäköön tietysti ensiksi, joskus mua "inhotti" koko ihminen enkä halunnut että muhun kosketaan. Teki mieli vaihtaa. Oon kuitenkin ymmärtänyt että hänessä ei ole yhtään mitään vikaa, enkä minäkään täydellinen ole tietenkään. Tää on jokin henkinen ongelma. Ehkä poden vielä jotain pientä sitoutumiskammoa ja haen toisesta vikoja. Mutta jaksan uskoa että tää katoaa vielä joskus, koska näitä tuntemuksia on niin harvoin. Kamalinta on kuitenkin pahottaa toisen mieli, kun haluaa olla rauhassa ilman toisen kosketusta hetken. Toinen alkaa syyttää itteänsä ja kelaa että hänessä on jotain vikaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
yrittää nyt sitten teidän naisten kanssa elää. Joka viikko teillä on vähän eri lailla ajatukset päässä.
Sinä et ole vielä valmis elämävn toisen kanssa. Miksi pakotat itsesi johonkin jotaä et halua?
Senko takia kun kaaaaaaaaikki muutkin.?
Eiko mielestäsi olisi niin paljon älykkäämpää tavata ystävääsi aina silloin tälloin ( ja kaikki vatteet päällä, yleensä ystävät EI esittele alusvaatteitaan toisilleen). Viettää hänen kanssaan laatuaikaa parantamalla maailmaa, vaihtamalla mielipiteitä, osallistumalla hänen ja muiden kavereiden kanssa yhteisiin harrastuksiin.
Sinä vaadit itseltäsi aivan liikaa asioita joihin itsekin tiedät ettet ole valmis vielä pitkään aikaan. Tuo aiheuttaa mielipahaa ei vain sinulle mutta myos seuralaisellesi. Miksi et siis kasvaisi ja voimistuisi henkisesti aivan rauhassa ja vasta sitten ( saattaa kestää vuosia) ala etsimään itsellesi aviomiesehdokasta. Sitten vasta sinä olisit paljon parempi ja kumppani tukemaan toista ja ottamaan vastaa toisen tukea.
Jokainen ihminen vaatii aikansa kasvaakseen ja kypsyäkseen henkisesti sisältä. Sinä olet vielä aivan raakile. Anna ajan rauhassa kulua.
VOI tekisin MITÄ VAIN että saisin nämä ahdistukset pois! Nyt muutamaan päivään en ole kestänyt oikeen mitään kosketusta tai halailua, seksistä puhumattakaan. Tiuskin ja kiukuttelen tyhmistä asioista. Kaikki ahdistaa, ei vain poikaystävä vaan koko elämä. Olen onneton. Aina ollut. Tyhmää purkaa sitä toiseen. Kyllästyttää että nytkin ällöttää miehen haiseva hengitys, tai likaiset korvat. Mä pidän itse hygienista ja itsestäni tosi tarkkaa huolta, enkä ymmärrä miksei voi jotain korvia pestä. Töihin mennessä voi laittaa hiukset kivasti ja näyttää hyvältä, mutta muuten onkin ihan sama minkä näkösenä kulkee ja voi pitää jotain nuhrusia vanhoja t-paitoja ja olla epäsiistin näkönen. Välillä mietin että miks vitussa edes laitan itteäni nätiksi miehen mieliksi. Jos jonnekin lähetään, niin hiukset voi olla vaikka pystyssä ja samat nuhruset vaatteet. Ehkä mun pitää alkaa ostamaan sille vaatteita. -.- On tämmönen aina vähän häirinny, mutta ajattelin että on turhan pinnallista miettiä tällasta. Parturissa sentään käy, mutta sekin sillä tyylillä että "vapaat kädet" ja tulos on sellanen joka ei sovi sitten yhtään. Ärsyttää kun mä nään toisessa jotain hienoa, mutta toisella näyttää olevan jotenki tosi huono itsetunto eikä jotenkin jaksa tuoda omaa persoonaa esiin. Enkä kyllä kehtaa sanookkaan. Sekin on tietty vähän vastenmielistä että mies olis peilin edessä kokoajan kyttäämässä että onko ne hiukset nyt hyvin.
Ärsyttää kun koittaa katsoa leffaa tai jotain, ja sitten pitäisi kokoajan olla pussailemassa tai jotain vaikka haluais keskittyä. Toisinaan taas haluan olla kokoajan kainalossa. Hetki vielä ajatus yhteenmuutosta oli ihana, mutta nyt en halua ketään lähelle. Olen vielä liian nuori sellaseen enkä muutenkaan kestä kenenkään naamaa jatkuvasti :/
En ole miehen kanssa sen takia että kun "kaikki muutkin". Itseasiassa en halunnut aluksi edes olla kenenkään kanssa, koska kaikkihan täällä viettävät jotain villiä sinkkuelämää ja seurustelu on "hyi". Ja muutenkin mulla on seurustelukammo kun tullut loukatuksi. Lämpimät tunteet silti vievät voiton.
Mikä mulla on? Onko tää täysin epänormaalia ... vai normaalia. Tunteet ja ajatukset menee sellasta vuoristorataa että ihan oksettaa. Tiedän että tää menee ohi, mutta pelkään aina seuraavaa kertaa.
Luitko sinä lainkaan viestiäni vai etko ymmärtänyt sitä?
Sinä uudeelleen ja uudelleen kerrot miten raakile ja epäkypsä olet ( täydellisen normaalia ja asiaankuuluvaa!!) elämään kenenkään kanssa yhdessä. Miksi sitten kiusaat itseäsi????????
Kuinka vaikeaa se on tajuta että elää yksin ja tavata ystäviä silloin kuin haluaa on niin paljon älykkäämpää ja henkisesti terveellisempää!
Sinä olet valinnut elää ihmisen kanssa joka ei aina vastaa sinun ihanteita. Kuinka maailmassa voisikaan, ethän itsekkään vielä tiedä mitä haluat! Opi elämään yksin ja aivan rauhassa katsele maailman menoa. Opi käyttämään aivojasi enemmän ja itsenäisesti tekemään omat päätokset.
Sinulla on aivan liian paljon tyhjää aikaa. Ala tekemään iltaisin koulun/toiden jälkeen jotain uutta ja kiinnostavaa. Jotain mikä laittaa sinut ajattelemaan muutakin kuin vain minua, minua itseäni ja vain omaa minääni. Maailma on täynnä jännittäviä asioita, ala oppimaan ja kokeilemaan uutta; taide, musiikki, vieraat kielet.... lista on loputon.
Laske tuo poika elämään omaa elämäänsä ja tapailkaa aina silloin tälloin parantaaksenne maailmaa. Tuo mitä kerroit hänestä on aivan liian intiimiä ja luotaantyotävää. Tuollaisista asioista kuka tahaansa normaali ihminen ahdistuisi!