Olen todella alkanut huolestua siitä, mitä tuleva anoppini suustaan päästelee. Hän on tuolta itärajan takaa ja temperamentti on hieman erilainen kuin tyypillisellä suomalaisella. Siispä tunteet purskahtelevat kovinkin rajusti toisinaan ja ovat aina mukana, mitä ikinä hän tekeekin. Monesti menee teatterin puolelle...
Emme ole erityisen läheisiä kihlattuni äidin kanssa, mutta tulemme mielestäni hyvin toimeen. Tässä muutama viikko takaisin anoppikokelaani totesi, että hänellä on minusta negatiivisia tuntemuksia. En todella tiedä, mitä ne sitten ovat, mutta olin ällikällä lyöty. Miksi hän sen minulle sanoi? Eikä perustellut asiaa sen kummemmin. Olimme viettäneet mukavan saunaillan ja sitten töks. Tämän jälkeen tuli toinen töks: "Kyllä teidän mielestäni olisi jo aika hankkia lapsia".
Miten tuollaiseen voi suhtautua? Seisoin hänen edessään suu auki pohtien, mitä ihmettä noihin kommentteihin voi sanoa. Päädyin sitten hymähtämään ja jättämään jutut omaan arvoonsa. Anoppi on ennenkin päästellyt suustaan vaikka mitä, kuten kihlauduttuamme "menitte kyllä aivan liian nopeasti kihloihin", mutta sen ajattelin lähinnä normaaliksi reaktioksi kun havaitaan, että oma poika alkaa sitoutua ja perustaa omaa perhettä jne.
En kertonut noista anoppikokelaani sammakoista mitään kihlatulleni - pitäisikö? En toisaalta halua riitaa kenenkään välille, mutta sanat ilman perusteluita jäivät toden teolla vaivaamaan. Totta kai monella on kielteisiä ajatuksia ihmisistä, mutta harvoin niitä tuolla tavoin päin naamaa sanotaan kesken kaiken. En mielestäni ole tehnyt mitään, jonka takia hänellä olisi syytä sanoa tuollaista, eikä meillä ole ollut riitojakaan. Sen verran anoppi raotti verhoa, että totesi haluavansa sanoa asiat suoraan, eikä hymyillä iloisesti ja teeskennellä kaiken olevan hyvin. Hän viittasi tuossa ilmeisesti myös minuun, koska useimmiten hymyilen ja annan ihmisten olla oman mielipiteensä kannalla. Tuli sellainen olo, että hän ei edes haluaisi olla kaiken hyvin, vaan kylväisi tahallaan eripuraa perheen sisälle.
Miten voisin ratkaista tämän tilanteen? Jos jätän asian sikseen, se jää vaivaamaan, mutta en halua myöskään aiheuttaa riitaa, koska tunnetusti anoppikokelaani kanssa on vaikea päästä sopuun, jos riita on syntynyt.
Näin vertailun vuoksi mieheni kaverit ovat anopille taas todella rakkaita, kuin omia poikia. Jos hän sattuu tulemaan meille kylään, kun kavereita on paikalla, anoppi juoksee halaamaan heitä ja kyselee kovasti kuulumisia. Minä en ole koskaan saanut häneltä noin lämmintä kohtelua, vaikka monet kavereista ovat tulleet mukaan kuvioihin minun jälkeeni.
Emme ole erityisen läheisiä kihlattuni äidin kanssa, mutta tulemme mielestäni hyvin toimeen. Tässä muutama viikko takaisin anoppikokelaani totesi, että hänellä on minusta negatiivisia tuntemuksia. En todella tiedä, mitä ne sitten ovat, mutta olin ällikällä lyöty. Miksi hän sen minulle sanoi? Eikä perustellut asiaa sen kummemmin. Olimme viettäneet mukavan saunaillan ja sitten töks. Tämän jälkeen tuli toinen töks: "Kyllä teidän mielestäni olisi jo aika hankkia lapsia".
Miten tuollaiseen voi suhtautua? Seisoin hänen edessään suu auki pohtien, mitä ihmettä noihin kommentteihin voi sanoa. Päädyin sitten hymähtämään ja jättämään jutut omaan arvoonsa. Anoppi on ennenkin päästellyt suustaan vaikka mitä, kuten kihlauduttuamme "menitte kyllä aivan liian nopeasti kihloihin", mutta sen ajattelin lähinnä normaaliksi reaktioksi kun havaitaan, että oma poika alkaa sitoutua ja perustaa omaa perhettä jne.
En kertonut noista anoppikokelaani sammakoista mitään kihlatulleni - pitäisikö? En toisaalta halua riitaa kenenkään välille, mutta sanat ilman perusteluita jäivät toden teolla vaivaamaan. Totta kai monella on kielteisiä ajatuksia ihmisistä, mutta harvoin niitä tuolla tavoin päin naamaa sanotaan kesken kaiken. En mielestäni ole tehnyt mitään, jonka takia hänellä olisi syytä sanoa tuollaista, eikä meillä ole ollut riitojakaan. Sen verran anoppi raotti verhoa, että totesi haluavansa sanoa asiat suoraan, eikä hymyillä iloisesti ja teeskennellä kaiken olevan hyvin. Hän viittasi tuossa ilmeisesti myös minuun, koska useimmiten hymyilen ja annan ihmisten olla oman mielipiteensä kannalla. Tuli sellainen olo, että hän ei edes haluaisi olla kaiken hyvin, vaan kylväisi tahallaan eripuraa perheen sisälle.
Miten voisin ratkaista tämän tilanteen? Jos jätän asian sikseen, se jää vaivaamaan, mutta en halua myöskään aiheuttaa riitaa, koska tunnetusti anoppikokelaani kanssa on vaikea päästä sopuun, jos riita on syntynyt.
Näin vertailun vuoksi mieheni kaverit ovat anopille taas todella rakkaita, kuin omia poikia. Jos hän sattuu tulemaan meille kylään, kun kavereita on paikalla, anoppi juoksee halaamaan heitä ja kyselee kovasti kuulumisia. Minä en ole koskaan saanut häneltä noin lämmintä kohtelua, vaikka monet kavereista ovat tulleet mukaan kuvioihin minun jälkeeni.
Vastaukset 11
Vanhimmat
hän haluaisi pojalleen venäläisen vaimon, eli on pettynyt kun poika meinaa ottaa Suomalaisen tsuhnan. Et ole ainoa vastaavassa tilanteessa oleva.
Tietenkään et halua olla riidoissa anopin kanssa, kuka haluaisi.
Kuitenkin on anoppi "heittänyt hanskan kehään" sanomalla, että negatiivisia viboja on. Mitä hän sillä tarkoittanee, joko halua nostaa kissat reilusti pöydälle ja selvittää asiat, tai ilmoittaa sinulle varoituksenomaisesti, että et nyt näytä niin ihastuttavalta miniäkokelaalta, sitähän me emme tiedä.
Ihminen se anoppikokelaskin vain on, epävarma ja kasvava, tosin eri ikäinen kuin sinä. Sinä olet omassa kasvussasi siinä vaiheessa, että muodostat parisuhdetta ja mietit alkavaa työelämää ja asemaa ja oksaa millä milloinkin istua. Anoppiehdokas on toisessa elämänvaiheessa (lapsi aikuistuu, mikä minä olen sitten kun olen ollut lapsen äiti niin monta vuotta). Kyllä hän haluaa pojalleen parasta a-luokkaa. Tietenkään poikapuoliset kaverit eivät ole missään suhteessa sitä mitä sinä. Ja, voi olla parempikin - nimittäin hankala on tilanne kyllä aina silloinkin, jos poikakaverin perheeseen kiinnyt liikaa, ja perhe sinuun, ja sitten kuitenkin tulee bänksit tai meinaa tulla. Tyhmimpiä syitä jatkaa seurustelua on se että ei voi erota kun kaverin perhe on niin ihana. (Itse päädyin sillä keinoin ensimmäiseen avioliittooni, eikä se hyvin päättynyt...)
Mitä voit tehdä?
Ainakin voit jäädä hämmentyneeksi aina kun sinusta tuntuu siltä. Ei sinun ole mikään pakko kuitata toisen ehkä jopa hävytöntä suorasukaisuutta naurulla, hymyllä tai sivuuttamisella. Ole suu auki hoo moilasena jos tuntuu siltä. Sano että voisitko tarkentaa, nyt tuntuu oudolta tuntemukselta täälläkin. Asioista puhuminen ei ole välttämättä eripuran lietsomista. Jospa anoppiehdokkaasi haluaisi tutustua sinuun aidommin ja paremmin?
Siitä en tiedä, haluaisiko anoppi pojalleen venäläisen vaimon, koska olen hänen puheistaan käsittänyt, että Suomeen tulo oli heidän perheelleen pelastus, koska elivät hyvin köyhissä oloissa Neuvostoliiton aikaan. Mielestäni hän on hyvin suomalaistunut, enkä ole liiemmin havainnut hänen puheissaan Suomen ja Venäjän vastakkainasettelua.
Tuon sen sijaan olen huomannut, että anopilla on ollut sopeutumisvaikeuksia uuteen (noh, uuteen ja uuteen) tilanteeseen. Tosin miesystävälläni on myös isoveli, joten tilanne ei ole täysin uusi. Ihmettelen, että meitä anoppi kovasti kannustaa lasten hankintaan, mutta veljen perheelle hän ei ole kuulemma sanonut yhtikäs mitään. Muutenkin näyttää siltä, että juuri minä olen se, jolle hän näitä kummallisuuksia laukoo. Onko syy sitten siinä, että tunnun kuitenkin läheisemmältä vai eikö hän vain pidä minusta? Mene ja tiedä.
Jos anoppi tosiaan haluaisi tutustua lähemmin, miksi ihmeessä hän keksisi kaikenlaista inhottavaa sanottavaa? Aika kummallinen tapa hänellä ainakin olisi ihmisiä lähestyttäessä. Eniten tässä raastaa se, että välillä hän on jotenkin kovinkin siisti suustaan ja luulen tilanteen jo asettuneen ja taas toisinaan sanoo ties mitä kummaa.
Ehkä kuitenkin anopissa on jotain kummaa, koska hän on riitaantunut molempien siskojensa, äitinsä ja miehensä sukulaisten kanssa. Suurin toiveeni olisi se, että oma perheeni (minun ja mieheni) säästyisi tällaisilta katastrofeilta ja lapsemme saisivat kasvaa tasapainoisessa ja rakastavassa ympäristössä.
Noniin... Täällä toinen, jolla venäläinen anoppi. Kuulostaa hyvin tutulta tilanteelta. Ensinnäkin sanoisin, että vaikka suomalaiset pitävät itseään kovinkin rehellisenä kansana, niin kyllä mielestäni venäläiset ovat huomattavasti, jos eivät rehellisempiä, niin ainakin suorasanaisempia, siis eivät hissuttele ja kissuttele, vaan sanovat suoraan, jos jokin mättää. Minullakin on anopin kanssa ollut monta kertaa riitaa sen takia, että hän laukoo törkeyksiänsä ilman minkäänlaista suodatusta. Olemme kuitenkin jonkinlaisissa väleissä... Meillä onneksi asia on niin, että appivanhemmat asuvat Venäjällä, joten eipä tarvitse heitä onneksi kovin usein nähdä (vaikka appiukko minulla onkin aivan ihana).
Venäläinen anoppini siis kokee oikeudekseen puuttua kaikkeen elämässämme, hän kritisoi kaiken ja haluaa kontrolloida kaikkea. Nykyään saan jatkuvasti kuulla, että miksi emme VIHDOINKIN hankkisi lapsia!? Eli eipä ole ainoastaan teidän ongelma... Niin, olenhan JO 21-vuotias, opinnot kesken, ja korkea aika olisikin ruveta äidiksi, juupajuu...
Toinen juttu minkä olen huomannut, on se, että Venäjällä naiset arvostelevat toisiaan aivan mielettömästi. Kuka on "hyvä vaimo" kun tekee tätä ja tota, joku toinen taas on "huono vaimo", jos ei tee sitä ja tätä. Suomalaista tasa-arvoa he eivät kovin hyvin ymmärrä, varsinkin jos ovat Moskovan tai Pietarin ulkopuolelta. Voisiko tämä olla yksi syy? Jos et hänen mielestäsi pidä miehestäsi tarpeeksi huolta? Ja minusta tämä on sairasta, mutta joissain venäläisissä perheissä naiset ovat miehillensä sekä vaimoja että äitejä, ruoka tuoaan nenän eteen, vaimo laittaa kaulahuivin miehensä kaulaan jne. Käyttäytyykö anoppisi jotenkin tällä tavalla? Jos käyttäytyy, niin ehkä hän olettaa sinunkin käyttäytyvän niin.
Toivottavasti tämä nyt jotenkin auttoi, kysy ihmeessä lisää, jos jotain mieleen tulee :)
Eihän sinun tarvitse välittää siitä mitä anoppi päästelee suustaan. Anna mennä ohi äläkä jää miettimään. Et sinä tarvitse hänen ihailuaan tai hyväksyntäänsä, riittää että tulette siististi toimeen sen verran kuin joudut häntä tapaamaan miehesi äitinä.
Kuulostaa kyllä sangen tutulta! Mutta tuon tasa-arvon suhteen mieheni perheessä on niin, että äiti on perheen pää ja isä myötäilee ja vastaa ns. miesten jutuista, kuten autosta ja tekee kyllä myös toisinaan ruokaa. Anoppi ei pahemmin miestään paapo, mutta poikia sen sijaan vähän liikaakin toisinaan ja pojista onkin tullut, varsinkin mieheni isoveljestä, aikamoisia mammanpoikia suoraan sanottuna. Mutta ei pitäisi anopilla olla mitään valittamista minun suhteeni, koska teen aina itse ruuan, leivon paljon, siivoan joka viikko jne. Olen huomannut mieheni odottavan minulta kylläkin toisinaan enemmän äidin kuin vaimon tapaista toimintaa, mutta en ole antanut periksi. Anoppikin on minulle joskus todennut, että "pistä se poika pyykkäämään vaan, se tekee hänelle hyvää".
Sinulle venäläisen vaimo: Oletko koskaan sanonut anopillesi tiukasti vastaan? Miten hän sellaiseen on reagoinut? Eli kun tapana on ilmeisesti rajan takana sanoa asiat suoraa niin hyväksytäänkö suoraan sanominen myös toisin päin?
Tuossa joku totesi, että en tarvitse anopin ihailua tai hyväksyntää. Korvaani kuulostaa sangen kummalliselta, että joku pystyisi todella elämään täysin tyytyväisenä perheessä, jossa ei saisi hyväksyntää. Minä ainakin tarvitsen sen. En tiedä mitään ikävämpää kuin sukujuhlat, joihin joutuu menemään vasten tahtoaan peläten, että heti ollaan tukkanuottasilla. Omassa suvussani jokaista pidetään tärkeänä ja meillä on paljon yhteisiä tapaamisia. Varsinkin lapsena ne olivat minulle todella tärkeitä juttuja. Toivoisin, että omatkin lapseni saisivat elää niin.
Hyvin useat venäläiset miehet ovat tuossa mielessä mammanpoikia... Minkä itse näen sekä hyvänä että pahana. Jotkut viisaat ovat sanoneet, että tapa, jolla mies kohtelee äitiään, on myös tapa millä kohtelee tyttöystävää/vaimoa. Omassa tapauksessani se todellakin on näin: en ole koskaan tavannut ketään muuta miestä, joka kohtelisi naista niin hyvin kuin oma mieheni, samoin kuin tämän veli. Ja näitä miehiä mahtuu Venäjälle paljon. Onhan siellä herrasmiesmäisyys aivan toista luokkaa kuin Suomessa.
Että vaikka tavallaan anoppi on minusta kovin epämiellyttävä ihminen, niin loppujen lopuksi hän kuitenkin miehensä kanssa on kasvattanut miehestäni niin upean ihmisen kuin hän on.
Toisaalta taas tuo mammanpoikuus ärsyttää siinä, että mies ja hänen äitinsä soittelevat toisilleen monta kertaa viikossa, ja mieheni ei pidä millään lailla outona sitä, että anoppi koittaa puuttua joka asiaan, ja jaksaa edelleen painostaa lastenhankintaan ja haluaa myös olla nimien päättämisessä mukana. Omasta mielestäni kun lastenhankinta ja nimen päättäminen on TÄYSIN minun ja mieheni välinen asia. Toisaalta, kyllä minunkin äitini tavallaan yrittää puuttua asiaan ja sanoa, että EI MISSÄÄN NIMESSÄ lapsia ennen valmistumista. Niin, helppohan se anopin on sieltä huudella, kun itsellänsä ei ole muuta kuin ammattikoulutus, ja lapsen sai 19-vuotiaana (jo valmistuneena!). On myös ollut monia vuosia kotirouvana.
Kerran meillä oli anopin kanssa oikein kunnon riita, joka tapahtui silloin, kun appivanhemmat olivat meillä Suomessa kylässä. Ensimmäiset sanat mitä hän sanoi minulle saavuttuaan meille olivat: "Kamalan väriset hiukest, kyllä sinulle sopii tummat paljon paremmin!" (olin juuri värjännyt hiukset vaaleammiksi), ja homma jatkui sillä, että kritisoitiin niin huonekalut, verhot, ruoanlaittotottumukset kuin kaikki muukin mahdollinen, olin myös kuulemma lihonut, ja siitä piti myös huomauttaa. Jossain vaiheessa paloi käämi, ja huusin, että eikö hänellä mitään käytöstapoja ole, ei toisten kotiin voi tuolla tavalla tulla arvostelemaan, ja että tekemäni ruoka on muuten huomattavasti terveellisempää, kuin se öljy-majoneesi-suola-smetana-sokeri-linja, mikä hänellä on. Jotenkin se riita sitten saatiin sovittua, eikä sen jälkeen ole ollut kummempaa vääntöä. Osittain varmaan siksi, että minä olen ollut heillä Venäjällä, enkä itse arvostele kenenkään elintapoja päin naamaa. Jos anoppi taas alkaa inttää joistain meidän yksityisasioista, niin yritän keskustella järkevästi, mutta siinä vaiheessa kun määräily alkaa, niin sanon vaan ihan rennosti että, tämä ei ole sinun asiasi, me päätämme siitä itse.
Eli kyllä mielestäni suoraan asiat sanovalle saa myös sanoa asiat suoraan. Itseasiassa, venäläiset saattavat helposti käyttää hissukoita suomalaisia hyväkseen tavallaan - suomalaiset kun usein eivät kehtaa sanoa mitään kellekään. Esim. Venäjällä ollessani minua joskus etuillaan jonoissa, kun varmaankin jotenkin näkyy ihan ulos asti, että olen liian kiltti ja kohtelias. Jos taas perusvenäläinen joutuu jonossa etuilluksi, niin varmasti ottaa paikkansa takaisin moitteiden kera. Vaikka tietty pitää taas muistaa, että joka maassa on erilaisia ihmisiä, ja noita kilttejä hissukoita löytyy myös Venäjältä, samoin kuin jonossa etuilijoita Suomesta.
Menisipä meilläkin noin, että saisin samanlaista kohtelua mieheltäni kuin hän kohtelee äitiään. Mutta eipä mene niin. Äitinsä hän on asettanut kaiken yläpuolelle ja on jatkuvasti valmiusasemissa tekemään juuri niin kuin äiti käskee. Minua hän yrittää välillä pompotella miten sattuu, koska on tottunut toisaalta siihen, että hänen äitinsä tekee kaiken ilman, että edes tarvitsee pyytää. Siinä äiti on mielestäni tehnyt karhunpalveluksen kuin myös siinä, ettei ole opettanut pojilleen käytöstapoja. Minun kauttani on mieheni ne oppinut, mutta jotta nyt ei aivan sorsimiseksi menisi, niin mieheni on kyllä ehkä kaikkein lojaalein ja luotettavin ihminen maailmassa. Kiitos siitä kuuluu varmasti ainakin osaksi perheelle, koska heidän perheessään lojaalius muita perheenjäseniä kohtaan on ensiarvoisen tärkeää. Toistaiseksi se ei vielä koske minua anopin ja apen taholta.
Samanlainen historia on myös minun anopillani ainakin tuon lapsenteon osalta, koska hän sai vanhemman poikansa juurikin 19-vuotiaana ja muutaman vuoden kuluttua mieheni. Hän yrittää siis samaa minun kohdalleni. Olen 20-vuotias. Enkä ollenkaan pane pahakseni vaikka niitä lapsia siunaantuisikin tässä lähivuosina, jos se sallitaan, mutta suvussani sattuu olemaan poikkeuksellisen paljon lapsettomuutta ja pelkään todella, ettei se lapsen saaminen ole ollenkaan helppoa. En tiedä, pitäisikö tästä sanoa anopille vai yllyttääköhän kenties entistä enemmän yrittämään. Toisaalta, eihän asia oikeasti kuulu hänelle.
Ulkonäkö todella tuntuu venäläisnaisille olevan iso asia nimittäin saan jatkuvasti kuulla anopilta siitä kuinka hän itse on lihava. Monesti hän saattaa kävellä suin päin ottamaan vatsastani kiinni ja kokeilemaan, onko kenties tullut läskimakkaroita. Vertailee siis minua kovastikin itseensä...
...mihin menet, kun liityt itärajan takaa tulleeseen perheeseen.
"....vaikka voissa paistaisi", pitää edelleen.
Etukäteen on jo informoitu, ettet ole hyvksytty.
Neuvon vielä sen verran, että vaikka anopillasi ei ole käytöstapoja, eihän sitä voi tietää millaisista olosuhteista on kotoisin niin säilytä sinä hyvät tapasi ja siirrä sivistystä sillä tavoin eteenpäin. Se, että sanotaan "suoraan", voi olla silkkaa sivistyksen puutetta. Jos ei koskaan ole vaadittu käyttäymään kunnolla vieraita ihmisiä kohtaan, niin ei ole voinut sitä oppiakaan. Tärkeintä on, että et alennu samalle tasolle.
Niin ja muista että jos toisen henkilön äidinkieli ei ole suomi niin hänen sanomisensa voivat joskus olla myös sävyltään vähän terävämpiä kuin hän olisi tarkoittanutkaan. Ulkomaalaisella ei ole yleensä sitä kielen nyanssien tajua joka äidinkielellään puhuvalla on. Lisäksi he ovat usein oppineet juuri ne selkeimmät ja lyhyimmät tavat ilmaista asiat, ilman mitään lieventäviä osia tai sanoja joten helposti puheet kuulstavat töksäytyksiltä. Mutta kyllä asia on tietysti aina sitä mitä sanotaan.