Tarvitsen todella nyt apua teiltä. Olen elämässäni tällä hetkellä niin tuuliajolla, etten tiedä itsekään mitä haluan tai mitä en halua. Jos aloitan kuitenkin pienellä tarinalla siitä, miten tähän pisteeseen on päästy..
Olin 19-vuotias, kun aloin seurustella tämän miehen kanssa. Olin palavasti rakastunut, uskoin tulevaisuuteemme, halusin hänen kanssaan kaiken, mitä en koskaan ollut halunnut ennen (en edes uskonut haluavani lapsia!). Olimme seurustelleet kaksi kuukautta, kun otimme koiran. Itse olin asiaa miettinyt jo reippaan vuoden ja sattui sopivasti, että hänen naapurissaan oli juuri tämän rodun kenneli, minne syntyi pentuja. Reipas kuukausi tuosta eteenpäin asuimme saman katon alla ja nelisen kuukautta siitä eteenpäin hän kosi minua. Olin onneni kukkuloilla. Siitä se alamäki sitten kuitenkin alkoi.
Ensimmäinen kunnon tappelumme syntyi kihlajaispäivän yönä. Se ei ollut kaunista. Ja siitä ne tappelut pahenivat sodiksi. Iskua otti kumpikin vastavuoroin. En tiennyt mitä tehdä. Halusin vain olla hänen kanssaan, koska rakastin häntä. Eräänä päivänä niitä iskuja tuli lopulta hänen toimestaan myös koiralle. Sitä en ole koskaan unohtanut. En tähänkään päivään mennessä.. enkä anteeksi antanut. Hän yritti hirttää itsensä useampaan otteeseen ja itse koin kuristamista ja lyömistä.
Päätimme muuttaa ja aloittaa alusta. Mutta se sama vain jatkui. Ja pahempana. Suutuspäissäni minä löin häntä ja hän töni minua ympäri asuntoa. Asioita meni rikki ja lommolle. Kerran hän konkreettisesti heitti minut pihalle. Tönäisi ovesta niin, että kaaduin asvalttiin. Naapurikin tuli kysymään, että pitääkö soittaa poliisit. Hävetti. Vappu 2009 oli kuitenkin jonkinlainen käännekohta liian huonoon (vaikka se varmasti oli liian huonoa jo alunperin). Olimme vappuaattona riidelleet kovasti ja seuraavana päivänä meno jatkui. Hän oli ottamassa maitoa jääkaapista ja ilkkui minulle, joten paiskasin jääkaapin oven häntä päin niin, että kahvi läikkyi. Hän hurjistui ja löi minua niin, että huuli halkesi. Syljin verta puolisen tuntia ja kasvoni olivat paisuneet viikon. Jotenkin siitä vaan taas selvittiin ja jatkettiin.
Sitten selvisi.. tai ainakin huomasimme, että minä olin sairastunut masennukseen. Syytä tälle ei koskaan löydetty. Kävin lääkärissä ja aloitin terapian. Pian jäin sairauslomalle enkä kyennyt juuri mihinkään. Tukea en koskaan saanut, pelkkiä haukkuja ja sättimisiä. Toisaalta olin itsekin ihan hirveä ihminen. En tehnyt muuta kuin itkin ja huusin ja auoin päätäni. En koskaan lähtenyt kodin ulkopuolelle muuta kuin lenkittämään koiraa (siinä oli henkireikäni). Kuvittelin asioiden pikkuhiljaa paranevan, sillä minulle tuli lääkityksestä ja terapiasta parempi olo. Sitten kuitenkin lääkitykseni jouduttiin lopettamaan vakavien sivuoireiden takia ja masennus palasi. Tuossa välissä kuulin elämäni pahimpia sanoja siihen asti.
Sain uudet lääkkeet ja uskoni tulevaan palasi. Mieheni ei kuitenkaan ollut enää ennallaan. Hänestä oli nyt vastavuoroisesti kadonnut elämänilo. Hän oli vain pahantuulinen ja ilkeä. Lopulta hän alkoi ryyppäämään. Ja tarkoitan todella ryyppäämään. Melkein joka päivä. Eräänä yönä hän sitten tuli baarista kotiin ja sammui eteiseen. Siitä sitten yritin häntä siirtää, koska hän humalassa kuorsaa niin, etten itse saa nukuttua. Yritin siis siirtää häntä sellaiseen paikkaan, missä kuorsaus ei häiritsisi ja turhautuneena revin hihoista ja jaloista ja törkin häntä liikkumaan johonkin suuntaan. Siinä vaiheessa hän herää ja raivostuu. Hän huutaa, että hakkasin häntä ja alkaa lyömään minua nyrkillä. Lopulta kaadun ja hän alkaa potkia minua. Huudan apua niin lujaa kuin pystyn, mutta hän vain nauraa, että saan ansioni mukaan. Sinä yönä pakkasin tavarani, koirani ja lähdin äitini luo.
Palasin kuitenkin takaisin, koska hän pyyteli anteeksi ja vannoi, että rakastaa ja tukee minua maailman loppuun asti. Koska hän rakastaa minua. Vuorokausi sen jälkeen, kun menin takaisin hän sanoo, ettei haluakaan olla kanssani. Menin sekaisin. Kävelin vapaaehtoisesti osastolle, etten tappaisi itseäni. Se kauhistutti häntä, olinhan hullu. Noh, pari viikkoa hän taas sanoi tukevansa minua elämiemme loppuun asti. Se loppui kuin seinään. Noin neljä päivää ennen joulua hän jätti minut. Lopulta muutimme erillemme, mutta jatkoimme suhdetta taas helmikuussa. Se oli on-off-sekoilua koko touhu.
Ja sitä samaa se on edelleen. Hän ei ota minua huomioon missään. Joko hän tekee päivät ja yöt töitä tai jos ei tee niin sopii menoja muiden kanssa. Minulle hänellä ei ole aikaa. Rakastan häntä koko sydämestäni. Ja tiedän, että niin rakastaa tuo koirakin. Mutta auttakaa nyt hyvät ihmiset! Tämä ei ole enää tervettä! Miten voin erota hänestä niin, että se pitää? Mistä saan sen voiman? Olen melko varma, että hän kärsii narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Varma en kuitenkaan voi olla. Syytän tästä kaikesta kuitenkin niin paljon itseäni. Ehkä minussa onkin se suurin vika. Nyt vain haluaisin apua. Eihän tätä ole mikään järki jatkaa enää. Kuolen suruun, auttakaa..
Olin 19-vuotias, kun aloin seurustella tämän miehen kanssa. Olin palavasti rakastunut, uskoin tulevaisuuteemme, halusin hänen kanssaan kaiken, mitä en koskaan ollut halunnut ennen (en edes uskonut haluavani lapsia!). Olimme seurustelleet kaksi kuukautta, kun otimme koiran. Itse olin asiaa miettinyt jo reippaan vuoden ja sattui sopivasti, että hänen naapurissaan oli juuri tämän rodun kenneli, minne syntyi pentuja. Reipas kuukausi tuosta eteenpäin asuimme saman katon alla ja nelisen kuukautta siitä eteenpäin hän kosi minua. Olin onneni kukkuloilla. Siitä se alamäki sitten kuitenkin alkoi.
Ensimmäinen kunnon tappelumme syntyi kihlajaispäivän yönä. Se ei ollut kaunista. Ja siitä ne tappelut pahenivat sodiksi. Iskua otti kumpikin vastavuoroin. En tiennyt mitä tehdä. Halusin vain olla hänen kanssaan, koska rakastin häntä. Eräänä päivänä niitä iskuja tuli lopulta hänen toimestaan myös koiralle. Sitä en ole koskaan unohtanut. En tähänkään päivään mennessä.. enkä anteeksi antanut. Hän yritti hirttää itsensä useampaan otteeseen ja itse koin kuristamista ja lyömistä.
Päätimme muuttaa ja aloittaa alusta. Mutta se sama vain jatkui. Ja pahempana. Suutuspäissäni minä löin häntä ja hän töni minua ympäri asuntoa. Asioita meni rikki ja lommolle. Kerran hän konkreettisesti heitti minut pihalle. Tönäisi ovesta niin, että kaaduin asvalttiin. Naapurikin tuli kysymään, että pitääkö soittaa poliisit. Hävetti. Vappu 2009 oli kuitenkin jonkinlainen käännekohta liian huonoon (vaikka se varmasti oli liian huonoa jo alunperin). Olimme vappuaattona riidelleet kovasti ja seuraavana päivänä meno jatkui. Hän oli ottamassa maitoa jääkaapista ja ilkkui minulle, joten paiskasin jääkaapin oven häntä päin niin, että kahvi läikkyi. Hän hurjistui ja löi minua niin, että huuli halkesi. Syljin verta puolisen tuntia ja kasvoni olivat paisuneet viikon. Jotenkin siitä vaan taas selvittiin ja jatkettiin.
Sitten selvisi.. tai ainakin huomasimme, että minä olin sairastunut masennukseen. Syytä tälle ei koskaan löydetty. Kävin lääkärissä ja aloitin terapian. Pian jäin sairauslomalle enkä kyennyt juuri mihinkään. Tukea en koskaan saanut, pelkkiä haukkuja ja sättimisiä. Toisaalta olin itsekin ihan hirveä ihminen. En tehnyt muuta kuin itkin ja huusin ja auoin päätäni. En koskaan lähtenyt kodin ulkopuolelle muuta kuin lenkittämään koiraa (siinä oli henkireikäni). Kuvittelin asioiden pikkuhiljaa paranevan, sillä minulle tuli lääkityksestä ja terapiasta parempi olo. Sitten kuitenkin lääkitykseni jouduttiin lopettamaan vakavien sivuoireiden takia ja masennus palasi. Tuossa välissä kuulin elämäni pahimpia sanoja siihen asti.
Sain uudet lääkkeet ja uskoni tulevaan palasi. Mieheni ei kuitenkaan ollut enää ennallaan. Hänestä oli nyt vastavuoroisesti kadonnut elämänilo. Hän oli vain pahantuulinen ja ilkeä. Lopulta hän alkoi ryyppäämään. Ja tarkoitan todella ryyppäämään. Melkein joka päivä. Eräänä yönä hän sitten tuli baarista kotiin ja sammui eteiseen. Siitä sitten yritin häntä siirtää, koska hän humalassa kuorsaa niin, etten itse saa nukuttua. Yritin siis siirtää häntä sellaiseen paikkaan, missä kuorsaus ei häiritsisi ja turhautuneena revin hihoista ja jaloista ja törkin häntä liikkumaan johonkin suuntaan. Siinä vaiheessa hän herää ja raivostuu. Hän huutaa, että hakkasin häntä ja alkaa lyömään minua nyrkillä. Lopulta kaadun ja hän alkaa potkia minua. Huudan apua niin lujaa kuin pystyn, mutta hän vain nauraa, että saan ansioni mukaan. Sinä yönä pakkasin tavarani, koirani ja lähdin äitini luo.
Palasin kuitenkin takaisin, koska hän pyyteli anteeksi ja vannoi, että rakastaa ja tukee minua maailman loppuun asti. Koska hän rakastaa minua. Vuorokausi sen jälkeen, kun menin takaisin hän sanoo, ettei haluakaan olla kanssani. Menin sekaisin. Kävelin vapaaehtoisesti osastolle, etten tappaisi itseäni. Se kauhistutti häntä, olinhan hullu. Noh, pari viikkoa hän taas sanoi tukevansa minua elämiemme loppuun asti. Se loppui kuin seinään. Noin neljä päivää ennen joulua hän jätti minut. Lopulta muutimme erillemme, mutta jatkoimme suhdetta taas helmikuussa. Se oli on-off-sekoilua koko touhu.
Ja sitä samaa se on edelleen. Hän ei ota minua huomioon missään. Joko hän tekee päivät ja yöt töitä tai jos ei tee niin sopii menoja muiden kanssa. Minulle hänellä ei ole aikaa. Rakastan häntä koko sydämestäni. Ja tiedän, että niin rakastaa tuo koirakin. Mutta auttakaa nyt hyvät ihmiset! Tämä ei ole enää tervettä! Miten voin erota hänestä niin, että se pitää? Mistä saan sen voiman? Olen melko varma, että hän kärsii narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Varma en kuitenkaan voi olla. Syytän tästä kaikesta kuitenkin niin paljon itseäni. Ehkä minussa onkin se suurin vika. Nyt vain haluaisin apua. Eihän tätä ole mikään järki jatkaa enää. Kuolen suruun, auttakaa..
Vastaukset 9
Vanhimmat
Onko tuo viesti totta? Jos on, niin mitään muuta mahdollisuutta en näe kuin sen, että hankkiudut miehestä niin kauas kuin mahdollista. Ilmoitat sitten (turvallisesta paikasta), että suhteenne on ohi. Mene vaikka äitisi luo ja tietysti ammattiapuakin tarvitset.
Rakkaudesta tuossa ei ole kysymys. Rakkaus on jotain ihan muuta. Sinäkin ansaitset rakkautta.
Olen pahoillani puolestasi, olet nuori ja särkynyt. Voit kyllä eheytyä, mutta se tarkoittaa sitä, että tuon miehen täytyy olla pois elämästäsi.
Koirasi ansaitsee myös turvallisen kodin. Anna se sille. Lähde aluksi äitisi luo, äläkä palaa!!!!!!!!
Mitä ihmettä? Matti ja Mervi? Kuulostaa todella pahalta.
Olette menneet todella nuorina yhteen, ja alkaneet ehkä liian nopeasti yhteisasumisen. Tunnetteko toisianne todella? Pystyttekö keskustelemaan asiallisesti väkivaltaisuudestanne? Miksi olet ilkeä hänelle, mikä hänessä ärsyttää? Mitä hän sanoo sinulle kun on ilkeä? Itse muistan olleeni inhottava exälleni ja tajusin sen johtuvan siitä että halusin hänen muuttuvan, hän ei vastannutkaan kuvitelmiani, olin pettynyt häneen vaikka se ei ollut hänen vikansa. Mutta eihän toista voi muuttaa, ainostaan itseään voi. Tiedäthän että on mahdollisuus erota jos kumppani tuntuu rasittavalta, eikä täytä omia mieltymyksiä? Joskus rakkaus sekoitetaan tottumukseen ja kiintymykseen. Rakkauteen kuuluu yleensä kunnioitus toista kohtaan ja kunnioitukseen kuuluu itsestäänselvyytenä se että ei halua satuttaa toista. Te satutatte molemmat toisianne. Sitten pyytelette anteeksi ja teette katteettomia lupauksia. Jospa teidät ajaakin aina takaisin yhteen yksinjäämisen pelko. Eroaminen tuntuu aina pahalta ja siitä seuraa suruaika, ikävä ja hetkittäinen katumus. Ne tunteet kuuluvat asiaan, mutta eivät ole merkkejä siitä että pitäisi palata takaisin. Se menee ajan myötä ohi, mutta pahin on kestettävä hammasta purren. Tarvitset tahdonvoimaa päästä eroon tuollaisesta. Koita jaksaa eteenpäin, helppoa sinulla ei ole.
Asioista on keskusteltu ennen eroa ja eron jälkeen. Olimme erossa melkein kaksi kuukautta. "Yhteenpalaamisen" jälkeen minä en ole häneen sormellanikaan pahoin tarkoituksin koskenut, koska tajusin ettei siinä ole mitään mieltä, eikä väkivallalla saavuta mitään. Hän on kuitenkin lyönyt minua kahdesti kuukauden sisällä. En tiedä. Olen varma, että rakastan häntä ja olen yrittänyt niin paljon. En vain tiedä olenko valmis olemaan sen takia hänen jalkavaimonsa. Tai kuuluisikokaan minun olla.
Olet hengenvaarallisessa suhteessa!! LÄHDE HETI!
Takaan sinulle, että myöhemmin ymmärrät enemmän kuin hyvin, että rakkaudesta tuossa EI ole kysymys.
Olet vaarassa, lähde salaa ja ilmoita sieltä, että suhteenne on ohi. Ota koira mukaan turvaan!!!!
Asia taisi ratketa itsellään. Hän jätti minut. Miksi se kuitenkin sattuu näin paljon?
Kun luin kertomuksesi, olin järkyttynyt. Mietin sitä että mitä rakkaus sinulle merkitsee, että onko tuo kuvaamasi mielestäsi rakkautta..
Minusta tuntuu, että nyt tämä on todellakin parasta että tosiaan olette eronnneet, ja toivon että saat rauhan käsitellä tapahtuneita. Ja myös surra. Toivon siis sulle eheytymistä, ja varmasti apua voisi olla jonkinlaisesta keskusteluavusta, terapiasta tms. Muuten pahoin pelkään että tällainen ihmissuhdekuvio voi toistua myös tulevaisuudessa. - Voimia.
Ihan rehellisesti sanoen, olen itsekin sitä mieltä, että ero on ainakin oman henkisen hyvinvointini kannalta paras ratkaisu. Tiedän myös selviäväni tästä. Joskus.
Kamalimmalle tällä hetkellä tuntuu se, että hänet oli nähty kovinkin iloisissa merkeissä heti eroa seuraavana päivänä ja hänellä kuulemma menee loistavasti. Muutama päivä sitten hän vielä vannoi rakkauttaan ja sanoi tekevänsä kaikkensa vuokseni. Tyhjää puhetta, tyhjiä lupauksia, tyjiä sanoja. Mitä minä olen koskaan merkinnyt jos heti eron jälkeen voi sanoa voivansa mainiosti? Tuntuu petetyltäkin vielä kaiken päälle. Eikä hän ole voinut edes kysyä minulta suoraan miten voin. Hän laittoi tekstiviestin ystävälleni. Enkö ansaitse edes viestiä?
Ja tuosta ihmissuhdekuviosta.. Niin kliseistä kuin se onkin, niin tämä mies on kuin nuorempi kopio isästäni. Lupaa hienoa tulevaisuutta minulle.
Jos tämä tarina on feikki, niin hyvin keksitty, piste sulle.
Jos tämä tarina on tosi, pari kommenttia:
Kirjoitin itse tuonne toisaalle muka vaikeaa elämäntarinaani. Sinun elämäsi on aivan toista, olet todella ongelmissa ja tarvitset apua. Suhteenne ei ole terve. Hankkiudu eroon puolisostasi, aloita uusi elämä. Jonain päivänä ymmärrät että se on oikein. Lähes ainoat todelliset eroon oikeuttavat syyt väkivalta ja liiallinen alkoholin käyttö ovat teille arkipäivää. Lopeta, lähde!
En vaivaudu kirjoittamaan muuta kuin, että LÄHDE!