Joudun olemaan erossa rakkaastani. Haluan ikävääni hieman vähentää ja kertoa tämän tarinan jolla ei ehkä ole vartoa. Se ei ole tarina merirosvosta, ei nettideittailusta eikä surullisista kohtaloista. Se on tarina ihanasta elämästä joka kirkkaasti minua ilahduttaa.
Erosin vaimostani - tai tarkemmin molemmat halusimme erota. Syitä oli monia mutta tiiviistetysti vain kasvoimme erillemme. Jotain tapahtui joskus kauan sitten - jotain sellaista jota ei pysty edes tarkemmin osoittamaan - jotain jossa ei ollut syyllisiä tai syyttömiä, jotain elämän ja kohtalon ivaa. Siinä määräämättömässä hetkessä kaikki oli toisin. Vaikka en sitä silloin tiennyt ja vaikka olisin tiennyt en olisi sitä uskonut. Kolme vuotta sitten tällä samalla hetkellä tietämättä nyt mitä silloin tein olin kuitenkin varma siitä että se mitä minulla oli katoasi vaikka siitä miten haluaisin pitää kiinni. Ja se toinenkin sen tiesi, vääjäämättä tunnisti kohtalomme.
Erkaantuminen tuli vähitellen. Arjen jakamisen vähyys, keskinäisen kunnioittamisen hiipuminen, himon katoaminen. Syyttely, kilpailu. Kaikki se mikä ei kuulu ainakaan parisuhteeseen. Toissa vuonna, se oli alkukesää. Rannalla, lapsemme leikkivät. Siinä seesteisyyden keskellä tosiasia - vankkumaton vaihtoehto - eroamme. Pelko siitä mitä tuleman pitää, miten selviytyä ja miten askeltaa tästä eteenpäin. Miten hyväksyä tosiasiat. Miten paeta niitä?
Hyväksyminen löysi polkunsa. Miten nähdä toinen tasa-arvoisena sen pettymyksen jälkeen. Tavata useita ja nähdä se hyvä mitä oli ja mistä oli luovuttava. Kostaa sivullisten kautta, ymmärtämättä edes sitä että oli kostoretkellä. Kaikki te joita tapasin. Te kauniit ja ihanat naiset jotka ette olleet tehneet minulle mitään mutta jotka jouduitte tapaamaan minut - monet useastikin - ilman että minulla oli todella mitään tunteita teitä kohtaan. Kadun syvästi sitä ymmärtämättömyyttä jolla teidät kohtasin. Vaikka se huono puolustus onkin sanon silti että en silloin tiennyt sitä miksi siinä tilanteessa olin. Mutta kohtasin ihmisen joka ei kolahtanut. Sitten kolahti ja sitten ei kolahtanut ja sitten erottiin.
Sopimus siitä kolahtamisesta syntyi erikoisesti. Hän ei luovuttanut. Hän näki minussa jotain mitä en edes itse näe itsessäni tai sitten olin vain liian sokea sille. Mutta huomasin että kaipasin Häntä. Vaikka emme yhteen sopineetkaan. Huomasin vertaavani kaikkia muita Häneen. Näin vain hänet.
Ja selitettyäni Hänelle tämän kaiken Hän antoi minulle anteeksi. Suostui ottamaan minut takaisin elämäänsä. Hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Tälläisenä - rumana - epäonnistuneena. Ja nyt rakennemme tulevaisuutta ja se josta joskus erosin. Hänestä näen uudestaan sen hyvän mitä näin mitä näin silloin kun toisemme löysimme. Ja hänkin on saanut onnensa. Ja minä. Ja kaikki on hyvin.
Erosin vaimostani - tai tarkemmin molemmat halusimme erota. Syitä oli monia mutta tiiviistetysti vain kasvoimme erillemme. Jotain tapahtui joskus kauan sitten - jotain sellaista jota ei pysty edes tarkemmin osoittamaan - jotain jossa ei ollut syyllisiä tai syyttömiä, jotain elämän ja kohtalon ivaa. Siinä määräämättömässä hetkessä kaikki oli toisin. Vaikka en sitä silloin tiennyt ja vaikka olisin tiennyt en olisi sitä uskonut. Kolme vuotta sitten tällä samalla hetkellä tietämättä nyt mitä silloin tein olin kuitenkin varma siitä että se mitä minulla oli katoasi vaikka siitä miten haluaisin pitää kiinni. Ja se toinenkin sen tiesi, vääjäämättä tunnisti kohtalomme.
Erkaantuminen tuli vähitellen. Arjen jakamisen vähyys, keskinäisen kunnioittamisen hiipuminen, himon katoaminen. Syyttely, kilpailu. Kaikki se mikä ei kuulu ainakaan parisuhteeseen. Toissa vuonna, se oli alkukesää. Rannalla, lapsemme leikkivät. Siinä seesteisyyden keskellä tosiasia - vankkumaton vaihtoehto - eroamme. Pelko siitä mitä tuleman pitää, miten selviytyä ja miten askeltaa tästä eteenpäin. Miten hyväksyä tosiasiat. Miten paeta niitä?
Hyväksyminen löysi polkunsa. Miten nähdä toinen tasa-arvoisena sen pettymyksen jälkeen. Tavata useita ja nähdä se hyvä mitä oli ja mistä oli luovuttava. Kostaa sivullisten kautta, ymmärtämättä edes sitä että oli kostoretkellä. Kaikki te joita tapasin. Te kauniit ja ihanat naiset jotka ette olleet tehneet minulle mitään mutta jotka jouduitte tapaamaan minut - monet useastikin - ilman että minulla oli todella mitään tunteita teitä kohtaan. Kadun syvästi sitä ymmärtämättömyyttä jolla teidät kohtasin. Vaikka se huono puolustus onkin sanon silti että en silloin tiennyt sitä miksi siinä tilanteessa olin. Mutta kohtasin ihmisen joka ei kolahtanut. Sitten kolahti ja sitten ei kolahtanut ja sitten erottiin.
Sopimus siitä kolahtamisesta syntyi erikoisesti. Hän ei luovuttanut. Hän näki minussa jotain mitä en edes itse näe itsessäni tai sitten olin vain liian sokea sille. Mutta huomasin että kaipasin Häntä. Vaikka emme yhteen sopineetkaan. Huomasin vertaavani kaikkia muita Häneen. Näin vain hänet.
Ja selitettyäni Hänelle tämän kaiken Hän antoi minulle anteeksi. Suostui ottamaan minut takaisin elämäänsä. Hyväksyi minut sellaisena kuin olen. Tälläisenä - rumana - epäonnistuneena. Ja nyt rakennemme tulevaisuutta ja se josta joskus erosin. Hänestä näen uudestaan sen hyvän mitä näin mitä näin silloin kun toisemme löysimme. Ja hänkin on saanut onnensa. Ja minä. Ja kaikki on hyvin.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nyyh.nyyh.nyyhoitit mieleni.