Kun kohtaa sen ihmisen jota on koko elämänsä etsinyt ei hänen ohitseen voi kävellä vaan on tartuttava onneen kaksin käsin. Vaikka olisi naimisissa on rakkauden voima suurempi, ihminen on itselleen sen velkaa ettei ole pelkuri vaan rohkeasti ottaa askeleen kohti uutta elämää. Tämä on loppujen lopuksi kaikille parasta, myös lapsille. Puolison katkeruus on ymmärrettävää mutta se on turhaa, ei ketään saa vangita, pitää päästää vapaaksi tavoittelemaan onneaan.
Rakkaus ei kysy lupaa eikä
pyydä anteeksi
32933
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Kyllä se niin vain on, että liian usein se tuollainen rakkaus onkin ihastumista, intohimoa ja hullaantumista. Alkuhuumaa, mielekästä, perhosia vatsassa sekä mielenkiintoa.
Ja kuitenkin oikeassakin rakkaudessa kaikki tämä laimenee, mutta silloin pysyy toisen kunnioittaminen, rehellisyys, luottaminen ja tieto että toiseen voi turvautua huonoina ja hyvinä päivinä. Se ettei koskaan ikimaailmassa tahtoisi loukata ja satuttaa tietoisesti toista ihmistä.
Mitä se kukasa kukkaan hyppiminen antaa? hetken milihyvän, ja sen jälkeen toisen ihmisen mielen ja sydämmen pahoitamista itkua ja surua, epäluottamusta. Kyllä minä valitsen sen toisen tyyppisen rakkauden mielummin!
Minkälainen on sitten oikeaa rakkautta? Ensimmäinen vastaantulija ehdottomasti, mutta toinen ei? Miten erotat sen alussa "vain huumasta"? Vai tarkoitatko että loppujen lopuksi kukaan ei ole koskaan oikeasti rakastanut ketään? Pitäisikö kaiken olla vain järkevää ja turvallista pesän rakentamista? Mihin jäi elämä?
Minä erosin kolmetoista vuotta sitten edellisestäni, mielessäni oli silloin jo uusi rakkaus. Tiesin myös että siinä hän nyt oli, se oikea. Alkuhuuma kuuluu kai kaikkiin suhteisiin, mutta sen jälkeen alkaa se varsinainen rakkaus, jos on alkaakseen. Toisten kanssa kaikki vain lakastuu silloin ja sitä erehdytään kuvittelemaan että se olisi normaalia. Kyllä se rakastamisen tunne säilyy vuosikaudet ja kestää arjen jos on päätynyt yhteen oikean ihmisen kanssa. Ikinä ei ole tullut mieleen pettää rakkaintani, toisin oli edellisen kanssa. Henkinen ja fyysinen yhteys on niin kohdillaan etten osaa muuta kaivata. Edelleen hänen hymynsä sulattaa sydämeni ja edelleen katson häntä ihaillen.
Samaa mieltä olen "elämän valinnan" kanssa, että kyllä oikean ihmisen kanssa rakkaus kestää alkuhuuman jälkeenkin. Ei pidä luulla ja kuvitella, että "huuman"/rakkauden loppuminen kuuluu asiaan. Ei se kuulu, rakastuminen muuttaa vain muotoaan rakkaudeksi, joka pysyy/kasvaa toista kohtaan, ja kunnioituksena liittoa kohtaan, joka on arjen helmi ja timantti (siis liiton kunnioitus), joka hiomalla ja ajalla vain paranee. On mukava saada esim. riidellä tai vaihtaa kiivaitakin ajatuksia/mielipiteitä kumppanin hyväksynnällä = anna minulle tilaa olla minä tai annan sinulle tilaa olla sinä. Mukavaa, sekä myös elämän ilo on kaikki muukin parisuhteeseen kuuluva, jossa kasvavan rakkauden myötä voi olla ihana oma itsensä, ilman, että toinen tuomitsee.
Aivan niin! Se on ihana onnen tunne kun vielä vuosien jälkeenkin kumppanini ymmärtää omintakeista ajatteluani ja tietää tarkalleen mitä ajattelen ja hyväksyy minut juuri tällaisena. Rakastaa minua tällaisena. Hän ei yritä muuttaa minua, enkä minä toivo minkään hänessä muuttuvan. Ei tee mieli vieraisiin. Itsekin ajattelen että parempaa en olisi voinut rinnalleni saada, oikea aarre. Edelliset eivät olleet mitään hänen rinnallaan.
seuraava löytyy, ai niin tai tämä aarre löytää rakkaamman.. Miksi sitten kirjoittelet täällä.. Ei kaikki olekaan kultaa mikä kiiltää...
Ihan puhtaasti itseterapian vuoksi
Huomasin otsikon rakkaudesta uskottomuuspalstalla. Halusin kommentoida omasta kokemuksestani tänne epäileväisten joukkoon, mutta täällä olikin jo pari vastaavaa juttua. Joskus se oikea rakkaus tulee vastaan vasta myöhemmällä iällä, ja ennen sitä on tyydytty vähempään siinä luulossa että parempaa ei tule ja haaveilu on naivia. Kyllä alkuhuuman loppu kertoo suhteen todellisen laidan. Huuma liimaa erilaisetkin ihmiset yhteen, mutta arki tuo esiin rakkauden tai sitten lakastaa sen. Erilaisuus tai samanlaisuus alkaa korostua. Monet pysyvät yhdessä lakastumisesta huolimatta vaikka varsinaista sielunkumppanuutta ei olisikaan. Tyytyvät tuttuun.
niinhän se on...
mutta suurin isku on puolisollesi, jos olet toiminut selän takana ja lähdet vasta, kun rakkauden tila on varmistettu tulevaisuutta varten.. niin se vaan on.. ja niin yleensä menee..ei lähdetä turvallisesta satamasta ennen kuin uusi satama on varmistettu..jos hullaantuu hyppää vaan, yksi elämä vai??
Mutta mikä on totuus? Perheellinen valitsee silti sen perheen, usein lasten takia. Mutta myös sen takia, että on tunteita myös puolisoa kohtaan. Vaikeassa ja jopa mahdottomassa parisuhdetilanteessa oleva ei välttämättä tajua, että tunteet lasten toista vanhempaa kohtaan eivät koskaan katoa. Ja roikkuu niiden tunteiden vuoksi toimimattomassa suhteessa. Mutta tunteiden olemassa olo ei silti tarkoita, että pitäisi pysyä liitossa, joka ei toimi ja jossa puolisoiden välit ovat niin umpisolmussa, etteivät ne koskaan voisi parantua. Itse lopulta erosin toimimattomasta suhteesta, mutta yhäkin on "tunteita" exää kohtaan. En silti ikinä halua palata entiseen, toimimattomaan suhteeseen. Parempi yksin kuin huonossa suhteessa. Ja - onnellisesti naimisissa oleva ei mielestäni pysty rakastumaan kolmanteen osapuoleen. Kolmansille ei yksinkertaisesti ole tilaa rakastavassa, kunnioittavassa ja arvostavassa parisuhteessa. Jos rakastuu avioliiton ulkopuoliseen ihmiseen, silloin liitto on tullut siihen tilaan, että pitäisi ymmärtää erota. Eli kyllä, olen samaa mieltä aloittajan kanssa. Onneen on tartuttava kaksin käsin sen kohdatessaan.
Tässä tuli taas esiin se tyypillinen erehdys, että rakastuminen ja rakastaminen olisivat sama asia. Rakastuminen voi toki ajan kanssa johtaa rakkauteen, mutta ei välttämättä. Sen testaa vain aika. Rakastumisen kiihkeässä huumassa moni ihminen voi tehdä ratkaisuja, jotka sillä hetkellä tuntuvat oikeilta ja jopa välttämättömiltä, mutta vuosien kuluttua tilanne näyttääkin ihan toisenlaiselta. Rakastunut ei myöskään aina ajattele järkevästi ja loogisesti. Rakastunut on usein sillä tavalla "puolueellinen", että näkee uudessa kumppanissaan vain hyviä puolia ja entisessä kumppanissa vain huonoja puolia eli asenne voi olla hyvin epärealistinen. Mutta karu tosiasia on se, että uutudenviehätys laimenee ennemmin tai myöhemmin ja arki tulee siihen uuteen suhteeseenkin. Oikea elämä on jotain ihan muuta kuin sitä Hollywood-romantiikkaa. Ja jos rakastumisilla oikeutetaan perheen hylkääminen, niin ollaan aikamoisen ongelman edessä, koska ihminenhän voi rakastua useamman kerran elämässään. Tämä tarkoittaisi sitä, että uusikin liitto voi tulevaisuudessa hajota siihen, kun toinen jälleen rakastuu. Ja kyllähän näitä ihmisiä nykyään löytyykin, jotka menevät kolme tai neljäkin kertaa naimisiin, kun aina uuden rakkauden kohdalle tullessa ottavat ja vaihtavat. Julkkikset ovat harrastaneet tällaista jo pidemmän aikaa ja nyt se alkaa yleistymään jo tavallisten ihmisten keskuudessa. On toisaalta ihan ymmärrettävää, että uskoton pyrkii aina selittämään ja oikeuttamaan käytöksensä jollakin, olkoon se sitten vaikka rakastuminen. Mutta kun katsotaan asioita pintaa syvemmältä, niin asiat eivät enää olekaan niin yksinkertaisia. Uskottomuudessa ja avioeroissa on kysymys niin monen ihmisen elämästä, ei vaan niiden kahden rakastuneen.
asiaa. Hyvin kirjoitettu. Tuntuu tosiaan, että "rakkauden huumassa" on kaikki salittua. Monilla menee puurot ja vellit sekaisin.
Minun mielestäni tuo edellinen kirjoitus ei todellakaan ole täyttä asiaa vaan siinä esitetään näkemys vain yhdestä nkökulmasta. Ensinnäkään vaikka suhde loppuisi, niin se ei suinkaan tarkoita sitä, että henkilö kylmästi hylkää perheensä. Vanhemmuus jatkuu vaikka vanhempien välinen parisuhde ei enään jatkuisikaan. Kyse on siitä kuinka avioero toteutetaan, on paljon esimerkkejeä hyvin toteutetuista avioeroista. Lapset saavat onnistuneen avioeron jälkeen mahdollisuuden elää ilman että joutuvat katsomaan vanhempiensa kylmää ja rakkaudetonta yhdessäoloa. He oppivat arvostamaan muita arvoja, kuin kulissiavioliittoja. Ikävä kyllä, joskus se "petetty" aviopuoliso levittää katkeruutta ympäriinsä ja myrkyttää lasten suhteen siihen uuden löytäneeseen vanhempaan.
Ssitä paitsi näissä kirjoituksissa paistaa hyvin usein läpi se, että "kun minulle tapahtui näin, niin näin siis tapahtuu aina ja kaikille muillekin". Eli yleistetään se mitä itse tuntee ja ajattelee koskemaan kaikkia muitakin ikäänkuin lainalaisuutena. Unohdetaan että jokainen ihminen on yksilö ja ei myöskään ole kahta täysin samanlaista parisuhdetta. Siis jos minun tunteeni esimerkiksi loppuviat alkuhuuman jälkeen niin se ei tarkoita sitä, että kaikkien muiden kohdalla tapahtuu automaattisesti samallalailla. Tosiasia on se, että vaihtamalla joskus paranee. Vai pitäisikö sitä vain olla hamaan hautaan asti sen saman kanssa, jonka nuorena ehkä jopa alle kaksikymppisenä keskenkasvuisena kakarana tapasi. Ihminen kypsyy ja vanhenee ja se oikea voi todellakin löytyä vasta kypsässä aikuisuudessa. Kovin nuorilta vaikuttavat nämä kirjoittajat täällä, jotka tuomitsevat avioerot ja uskottomuuden tietämättä mitä taustalla on. On siis hyviä ja huonoja avioeroja ja uskottomuutta ei tapahdu, jos pari on onnellinen keskenään. Mutta se oikea voi löytyä naimisissa ollessakin. Avioliittohan on loppujen lopuksi vain ihmisten keksimä juttu. Papin sanoma amen ei estä ihmistä rakastumasta toiseen kuin puolisoonsa, koska ihmistä ei voi omistaa.
pyssyt! Tämäkö kypsän ihmisen tekstiä? Ei, vaan tästä paistaa läpi hirveä selittely. Pettämiseen ei oikeuta mikään asia!! Olen jo keski-ikäinen ja todella tuomitsen pettämisen, se on itsekäs teko. Aikuinen ja fiksu ihminen eroaa ennen uutta suhdetta! Ikävä kyllä, joskus se pettäjäpuolisko "unohtaa" vanhemmuuden alkaessaan tätä uutta perhettä väsään. Ja sitä et voi kiistää! Kuka nyt vetää yksi yhteen, lueppa tekstisi uudelleen. Kovin suurellisesti rakastumisesta puhut, eiköhän teoilleen aina voi. Sinä ilmeisesti et voi, kuulut näihin selittelijöihin, jotka hakevat oikeutetusta teoilleen ja ihminenhän selittää kaiken itselleen parhain päin. Omistamisesta tuskin on kysymys avioliitossa, vai pitääkö sekin selittää? Omasta tekstistäsi ei tee vakuuttavampaa VOI sana. Erota voi, tottakai mutta pettää Ei!!
siis että rakastuu silmänräpäyksessä, niin on selvää että ihminen etsimällä etsii rakkautta ja oma avioliitto on perseellään. Paska puhetta on se ettei asialle muka voi mitään. Tilaus täytyy rakastumiselle olla, ei se muuten tapahdu. Selittele mitä selittelet, niin totuus on se että itse aiheutat käyttäytymiselläsi tuollaisen tilanteen.
Niitä oikeita löytyy maailmasta yhdelle ihmiselle tuhansittain ellei miljoonittain. Löydät sen oikean, jota olet aina etsinyt ja pidät silmäsi ja mielesi edelleen avoimena, niin kappas nurkan takaa tulee vastaan se, jota olet etsinyt vielä enemmän. Ja niin edelleen. Epäitsekästäkö? Onko epäitsekkyys hyve?
Joo just. Ymmärrän kyllä, että mun eksäni nyt vaan sattui löytämään sen elämänsä naisen, ja meidän pitkä suhde oli sitä myöten selvä. Minkäs sitä mies tunteilleen mahtaa, ja menköön, kun on mennäkseen.
Sen sijaan en voi ymmärtää, miksi mies ei siinä tilanteessa löytänyt itsestään selkärankaa kertoa uudesta rakkaudesta mulle. Teeskenteli viikkotolkulla, että kaikki on ennallaan. Vaan tokihan sitä huomaa, että jokin on vialla, ja se tekee elämästä aika inhottavan. Lopulta sitten mun oli pakko lähteä suhteesta, kun siitä ei kerta kaikkiaan tullut enää mitään. Aluksi valtaosa kavereista luulikin, että mä olen jättänyt miesparan julmasti yksin, ja palaute oli aika tylyä.
Kyllä mä siis tässä tilanteessa ihan suosiolla soin vapauden siihen oman onnen tavoitteluun. Olisin vain toivonut, että siihen vapauteen olisi liittynyt jotain vastuunkantoakin.
Olen itse aina íhmetellyt sitä, kun uuden rakkauden löytävät teilaavat entisen parisuhteensa sanomalla, että nyt vasta he löysivät sen oikean tosi rakkauden, jne. Ja kuitenkin he ovat eläneet siinä entisessä parisuhteessa monia vuosia, jopa vuosikymmeniä. Menneet naimisiin, rakastelleet, hankkineet yhteisiä lapsia ja seuranneet heidän kasvuaan, jakaneet yhdessä elämän iloja ja suruja. Ja sitten yhtäkkiä todetaan vaan, ettei tämä ollutkaan oikeaa rakkautta vaan vasta nyt olen löytänyt sen oikean. Miten voidaan sanoa pitkän yhteisen elämän jälkeen toiselle, että sorry vaan baby, olet ollut väärä ihminen minulle nämä viimeiset 25 vuotta. Vaikka jollain lailla ymmärrän sen, että voi rakastua toiseen pitkän liiton jälkeen, niin sitä en ymmärrä, että koko entinen elämä ja entinen parisuhde mitätöidään ja ex-puolisosta, jonka kanssa ollaan eletty ties kuinka monta vuotta, tuleekin yhtäkkiä "väärä" ihminen. Ei kovinkaan kypsää.
kyllä se vaan niin menee joidenkin kohdalla. Itsekin luulin aina, että paskapuhetta. Ihmiset haluavat vain satuttaa exää niillä puheilla, ajattelin. Vaan kun se omalle kohdalle sattui, niin tajusin, että oikeasti on olemassa ihminen, joka on kuin "minulle tehty". Ja en eronnut tämän vuoksi entisestä, ero oli jo vuosien takainen juttu.
Vaikka uusi kumppani tuntuisikin (ainakin toistaiseksi) paremmalta kuin entinen, niin ei silti ole oikein että entinenkään kumppani täysin mitätöidään. Jotainhan se ex-kumppanikin on ihmiselle merkinnyt, kun hänen kanssaan on naimisiin menty, yhteiset lapset hankittu ja vuosikausia yhdessä eletty. Tuskin nyt kukaan viettäisi vuosikymmeniä täysin "väärän" ihmisen kanssa. Onhan tietysti sellaisia tapauksia, jotka roikkuvat vuosikausia alkoholisoituneessa kumppanissa tai väkivaltaisessa parisuhteessa, mutta eihän kukaan siihenkään pakota, vaan se on oma valinta.
Mutt on se vaan niinkin että kun vuodet kuluu niin kaikki voi näyttää ihan toiselta kun luulee. Mun oma sukulaisnainen jätti ensimmäisen miehen yli kymmenen vuoden avioliiton jälkeen, kun uskoi löytäneensä elämänsä miehen, joka sekin oli varattu. Menivät yhteen ja tää sukulainen jaksoi aina hehkuttaa sitä, kuinka onnellisia ne on ja kuinka tää uusi mies sopii hänelle niin paljon paremmin kun se entinen ja että kyllä vaihtaminen kannatti. Ilmeisesti se uusi mies ei sitten ollut ihan samaa mieltä, koska se reilu kymmenen vuoden päästä ihastui nuorempaa ja nyt tämä sukulaisnainen vuorostaan meni vaihtoon. Ja kas kummaa, nyt on mielipide kummasti muuttunut ja tän sukulaisnaisen nykysten puheiden mukaan se eka mies olikin niin niin hyvä mies eikä olis pitänyt koskaan erota siitä ja blää blää. Noin se aika kummasti kultaa muistoja.
Monet alkavat seurustella ihastuneena kokeilumielessä. Sitten tulee kiintymys, tottumus ja välittäminen. Toisen kanssa olemisessa ei ole suuremmin vikaa, ihan mukava tyyppi. Mitä sitä eroamaan ne sanoo. Kun kaikki on ihan ok. Ei tunnu paljon miltään eikä yhteisymmärrystäkään aina ihan löydy, mutta sovussa ollaan osattu elää. Eikös se näin mene? Mutta eihän tuolla ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, tai sen juuri sopivan kumppanin kanssa. Siinä ollaan vain vuosi toisensa jälkeen yhdessä kun ei ole ollut isompaa syytä erota. Ihastuksia toki tulee kaikille, mutta ne laantuvat ajan myötä. Mutta sitten tulee kriisi ja kaikki menee sekaisin kun vastaan tulee se jota ei saa mielestä. Se jollakin tavalla niin sopiva, vastakappale itselle.
Puhut vähän mutta asiaa!! Näinhän se juurikin tuppaa menemään..
Etenkin hyvin nuorena yhteenmennessä se pitkään riittääkin, että toinen on "ihan mukava tyyppi".. Reilu ja kunnollinen, luotettava. Niin vain vuodet vierivät, kun ei paremmastakaan tiedä kunnes... Niin, tulee vastaan se vastakappale.
Tai muuttuiskos se ihminenkin siinä vuosien varrella? Jos käy hyvin, puolisot muuttuvat yhdessä riittävän samaan suuntaan ja liitosta tulee pitkä. Voi myös käydä niin, että ne kiinnostuksen kohteet ovatkin parinkymmenen vuoden kuluttua ihan erilaiset, ja sitten löytyy helpommin niitä elämäni naisia ja miehiä.
Oma mieheni, anteeksi, eksäni, oli ainakin silloin vuosia sitten mielestäni ihan se just täsmälleen mulle tarkoitettu, ja tunne lienee ollut molemminpuolinen. Meillä on edelleen paljon yhteistä, mutta noin käytännössä elämä näytti vievän erilleen. Jollain tasolla mun on helppo ymmärtää, miksi hän löysi itselleen sen uuden "elämän naisen". Kipeätä se tekee silti, kun itse olin asettunut siihen ajatukseen, että suhde jatkuu hamaan hautaan asti, ja nämä keskinäiset erilaisuudet mahtuvat meidän suhteeseen.
Ja jos vielä haluan käännellä veistä haavassa, niin voin muistella kaikkia niitä kertoja, kun yritin ottaa puheeksi tätä meidän vähittäistä erkaantumistamme. Mies oli kuitenkin vankasti sitä mieltä, että kaikki on hyvin, mistään ei tartte keskustella ja näillä mennään. Hän oli siis aika vahvasti edesauttamassa sitä, että suhde pääsi kesannolle - ja heräsi sitten kaipaamaan meidän suhteestamme nuukahtaneita asioita vasta toisen naisen kainalossa. Koen, että en itse saanut edes mahdollisuutta tarjota niitä hänelle, vaikka haluja ja yritystä oli vuosien mittaan paljonkin.
kahlita.
sama koskee tietenkin myös vihanpurkauksia ja agressiivisuutta.
on tartuttava hetkeen kaksin käsin, jos vaimo käy vieraissa, hetki tarkoittaa tietenkin vaimon kurkkua. jokainen ihminen on itselleen velkaa ettei ole pelkuri, vaan rohkeasti ottaa askeleen rangaistakseen väärintekijää. tämä on loppujenlopuksi kaikille paasta, myös pettäjälle, hän voi oppia jotain. pahoinpidellyn puolison katkeruus on ymmärretäävää, mutta se on turhaa, sillä mies ei ole vastuussa kenellekään, vaan korkeintaan oikeuslaitokselle.
surkea luuseri.
jo miehesi kädet kurkullasi...?
Hieman kunnon ravistelua näille muka-herkille tunnesyöpöille. Eli kun kyse on omasta rakastumisesta, sitä ei voi hallita ja sitä vain mennään tunteen mukana, välittämättä siitä, mitä tämä tunteilu aiheuttaa. Entäs jos kyse on jostakin muusta tunteesta? Saako vihata ja toimia tunteen mukaisesti ja olla välittämättä siitä, mitä vahinkoa aiheuttaa? Ja selityksenä se, että kun minä vihasin niin paljon.
Nämä tekoherkät, ikuista rakastumisen tunnetta kaipaavat, ja ei-koskaan järkiintyvät ovat kaikkein pahinta lajia. Kaikki omat inhottavat teot tehdään vastuuntunnottomasti verukkeella rakkaus sitä ja tätä...
Rakkaus on kaunis asia ja ihana tunne, silloin kun kyseessä on rakastaminen; se ei tee kenellekään pahaa eikä aiheuta mielipahaa. Nämä kakkoskuviot sun muut vastaavat eivät todellakaan ole rakkautta, kaukana siitä!
Tottakai nyt ensinnäkin väkivalta on väärin. Mutta tossa tuli rivien välistä yksi pointti hyvin esiin. Ihminen tuntee monia muitakin tunteita kuin ihastusta (myöhemmin ehkä rakkautta) ja himoa. Ihminen tuntee myös vihaa, katkeruutta, kostonhimoa jne. Pienemmät tarhaikäiset lapset eivät vielä luonnostaan osaa hallita esim. agressiivisuuttaan tai haluamisiaan. Mutta aikuiselle tämän kyvyn olisi pitänyt jo kehittyä. On jotenkin lapsellista kuvitella, että aikuiset, jotka ovat pahimmassa tilanteessa jopa vanhempia vanhemman vastuineen, kuvittelevat että elämässä voi mennä täysin tunteiden perässä ilman minkäänlaista järjellä ajattelua ja pyrkimystäkään menetellä siten, että vahingoittaa mahdollisimman vähän kanssaihmisiä.
Ihmiset ihastuu todella useasti elämänsä aikana, jopa parisuhteissa. Sille tunteelle mitään ei voi. Mutta sille voi, että miten tunnetta käsittelee ja millä teoilla siihen reagoi. Onko tämä ihastuksen mukana meneminen oikeasti minulle parempi kuin parisuhteeni kumppanini kanssa? Onko ihastuksessa mitään potentiaalia syvempään rakkauteen ja mahdollisesti aitoon parisuhteeseen? Onko minulla oikeus lähteä salasuhteeseen vain siksi, koska minä haluan ja miten se pitkällä tähtäimellä vaikuttaa minun/meidän elämään? Entä silloin kun jäänkin kiinni?
Ja tiedän ihan oikeita tapauksissa joissa ihastus on vienyt mennessään ja siitä syventynyt rakkaudeksi ja parisuhteeksi. Mutta ei siinä missään pettämiskuviossa haluttu olla vaikka kuinka ihastutti ja teki mieli. Tunteet oli selvillä, mutta siinä sitten lopetettiin ensin vanha parisuhde ja sitten aloitettiin uusi.
Teineiltä vielä menee läpi tuollaiset "enhän minä tunteilleni mitään voi, joten toimimpa tässä kuin päätön kana ja I do whatevö I want". Aikuinen ihminen tiedostaa, että tunteet on tunteita. Teot on tekoja ja niillä voi olla seurauksia. Ja tunteiden mukana ei ole pakko mennä sitä kaikkein tuhoisinta reittiä vaan voi valita myös sen hellemmänkin polun.
esimerkki tapauksesta; tosi tyhmä kakkonen. En oikein muuta voi ajatella, kun et tuon kirjoituksen pointtia ymmärtänyt.
mutta olen "vain" tavallinen aviovaimo, en koskaan ollut petetty tai kakkonen. Halveksin ihmisiä, jotka eivät osaa ratkoa asioita muuta kuin väkivallalla. Pettäjiä en puolusta, samanlainen heikkouden merkki.
päästäisin vapaaksi, mutta ei tunnu vaan lähtevän, ei kirveelläkään..Mies rakastui työkaveriinsa, mutta ei ota vastuuta tunteistaan ja teoistaan. Alkoi ruokkia ihastuksen tunteita, josta muuttui rakkaudeksi mutta vielä vaan jaksaa yrittää valaa uskoa meihin. Kenenkä tässä pitää ottaa vastuu: se joka lähti tähän haavemaailmaan vai se, joka siitä joutuu kärsimään? Koskaan en ole sanonut, etteikö saisi lähteä ja olen pyytänyt, että tässä liitossa olisi vain kaksi henkilöä mutta ei..
Elä vain kuin elukka,koska Jumala antaa kaiken anteeksi.Elä kuinka mitäkin päähäsi milloinkin saat,on aivan sama.Jumalan laki on yläpuolella kaiken maallisen lain,kunhan jätät kuollessasi ruumiisi tänne ja elossa ollessasi voit kinata hengestäsi kuinka paljon haluat.Se ratkeaa kuitenkin vasta tuonpuoleisessa.Mitkään kerettiläiset tai tekopyhyydet,eivät asiaa ratkaise eläessään.