Oletko menossa/mennyt toista kertaa naimisiin? Tai oletko/tuletko olemaan puolisosi toinen aviopuoliso?
Mikä on tällä kertaa toisin? Miksi se tällä kertaa kestää?
Mikä on tällä kertaa toisin? Miksi se tällä kertaa kestää?
Oletko toisella kierroksella?
Kyselllee hän
28986
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 28
Vanhimmat
En tajunnut sillon aikonani, että nuoruuden erehdykseni pysyisi koko ikänsä mammapojan ja naistenmiehen risteytyksenä. Minua huijattiin lapsena ajattelemaan, että lapset ovat lapsellisia ja aikuiset olivat järkeviä... sitten minä hassu kuvittelin, että tästä villistä opiskelijasta tulee aikuisena aikuinen!
Uudelleen menin naimisiin nelikymppisenä ja tällä kertaa tuntosarveni valikoivat tarkkaaan aikuisen aviomiesmateriaalin :-)
"En tajunnut sillon aikonani, että nuoruuden erehdykseni pysyisi koko ikänsä mammapojan ja naistenmiehen risteytyksenä. Minua huijattiin lapsena ajattelemaan, että lapset ovat lapsellisia ja aikuiset olivat järkeviä... sitten minä hassu kuvittelin, että tästä villistä opiskelijasta tulee aikuisena aikuinen!"
Älä vieritä vastuuta! Sinä tiesit, mitä sait, mutta järkytyit, kun tilanne ei muuttunutkaan. Valitettavan yleinen ongelma naisilla.
Olisiko mitään mahdollisuutta saada tämä oppi perille nuorille naisille?
Ettehän te kaikkitietävät ukko-ylijumalatkaan näköjään osaa aavistaa, minkä nuoren neidon kilot räjähtävät käsiin ja kenestä tulee nalkuttava ja pihtaava pirttihirmu. Valitettavan yleinen ongelma nuorilla miehillä.
Ja kyllä sitä tosiaan olettaisi aviomiehen viimeistään viisikymppisenä katkaisevan napanuoransa ja lopettavan sinkkuilunsa. Harva ihminen osaa aavistaa parikymppisestä, että kyseinen käytös onkin luonnevika, eikä untuvikkoikään liittyvä luonnollinen kehitysvaihe.
Mutta ehkä sinä perustat vastaanoton, jossa kihlapari voi tarkistuttaa toistensa tulevaisuuden kehityksen. Leima vaan otsaan, että 30 vuoden kuluttua pariskunta on "ikisinkku" ja "läski" tai "sohvaperuna" ja "nalkuttaja" :-)
"Ettehän te kaikkitietävät ukko-ylijumalatkaan näköjään osaa aavistaa, minkä nuoren neidon kilot räjähtävät käsiin ja kenestä tulee nalkuttava ja pihtaava pirttihirmu. Valitettavan yleinen ongelma nuorilla miehillä."
Tuo on eri ongelma. Nainen valitti, että mies ei muuttunutkaan. Sinun mainitsemasi ongelma on se, että nainen muuttuikin.
Klassista kamaa, klassista kamaa...
Miten ihmeessä miehet sitten saisi käsittämään sen tosiasian, että kaikki ihmiset vanhenevat?
On luonnonlakien vastaista, että nuori nainen pysyisi ikuisesti nuorena. Minusta tuo miesten kuvitelma, että kukaan ei ikääntyessään muutu miksikään, on paljon epärealistisempi, kuin se naisten luulo, että kaikki jossain määrin muuttuvat (aikuistuvat).
1) 3,5 vuotta, uskottomuus, valehtelu, nuoruus, levottomuus,eri ystäväpiirit, eri harrastukset
2) 17 vuotta, jatkuu, kaikki toisin kuin edellisessä. Myös se, että kaveri 1 on epäonnistunut jälleen myöhemminkin elämässään, eli tärkeää on löytää OIKEA HENKILÖ
Eka kerran liian nuorena, alkoi elämänjano vaivata ja vieraan syli vetää..
Toinen kerta vanhempana kumppanin kanssa, jolle liittomme on eka.
No nyt minä kyllä jaksaisin tätä liittoa kauemminkin, mutta siipalla tullut tämä juoksuvaihe, joten tuskin kestää tämäkään liitto.
Eka oli ihana nainen siihen asti, kun 3 lastamme oli tullut teini-ikään. Alkoi huorata, jako pilluaan sen jälkeen 3 vuotta. Ei kukaan koskaan ei sitä olis jaksanut, PÄÄSIN PASKASTA eroon, kun löysin ihanan naisen, joka on ihminen MULLE
Rakastat kuitenkin näköjään vielä sitä ekaa..
Ensimmäinen avioliitto kesti vähän vajaat 5 vuotta, kaatui miehen uskottomuuteen.
Toinen liitto kesti vajaan vuoden, kaatui miehen väkivaltaisuuteen.
Kolmatta kertaa en suostunut menemään naimisiin ja avoliitto kesti 19 vuotta, kaatui kun mies löysi toisen.
Ei ole nämä parisuhteet minun juttuni.
niitä kinkkisempiä juttuja, mitä ihmisen elämässä vastaan tulee.
Mistä sitä oikeastaan tietää millaisen ihmisen kanssa sitä haluaa elää? Nuorena kun ei oikein tunne edes itseään, niin vielä vähemmän ymmärtää sitä toistakaan. Toisekseen ihminen kehittyy läpi elämänsä, ja muutokset eivät aina kulje samaan suuntaan.
Itse kuuntelin liikaa muita, lähinnä vanhempia ihmisiä. Heidän avioliittokäsityksensä oli erilainen kuin nykyään on. Rakkaus ei ollut se ensisijainen peruste vaan järkevyys. Rakkaus sitten tuli jos oli tullakseen. Ellei, niin se vain sitten kärsittiin. Tottahan kaksi ihmistä kasvaa yhteen, vaikkei niin sitä rakkautta olisi ollutkaan.
Tulevaisuuden ennustaminen on aina ollut ihmisten intohimo. Todellisuudessa sitä vain on iin vaikeaa ennustaa. Ei sitä totisesti tiedä mitä onnettomuuksia, sairauksia tai muuta tulee sattumaan. Eikä edes sitä mitä itse jaksaa tai mieli muuttuu.
On persoonia jotka löytävät helposti ja nopeasti kumppanin ja persoonia jotka saavat etsiä läpi elämänsä sitä sopivaa. On ihmisiä jotka sopeutuvat elämään sen vähemmän sopivan kanssa ja ihmisiä jotka aikansa jaksavat ja sitten väsyvät. Tässä meitä ohjaa ne arvot jotka olemme omaksuneet ja kulttuuri jossa eletään.
Eron jälkeen en enää uskonut löytäväni kuin suurin piirtein sopivia ja en siis ollut kovin innostunut solmimaan suhdetta kun kohtasin nykyiseni. Emme siis ”tarvinneet” toisiamme millään järkevällä tavalla. Yllättäen elomme vain sujui monella tasolla, älyllisesti, arvoiltaan ja emotionaalisesti. Kun suhdetta vielä koeteltiin, niin nyt yhteinen taival kulkee aivan eri malliin kuin aiemmat. Eli on syntynyt paradoksi, ei ole mikään pakko olla yhdessä ja se sitoo yhä vahvemmin meitä toisiimme. Nuorena ei varmaan olisi onnistunut.
"Rakkaus ei ollut se ensisijainen peruste vaan järkevyys. Rakkaus sitten tuli jos oli tullakseen. Ellei, niin se vain sitten kärsittiin."
Nykyään on menty toiseen äärilaitaan: jos minulla ei ole enää kivaa, jätän nykyisen elämän, vaikka muut kärsisivät.
On kurjaa, että jotkut ihmiset pariutuvat ilman jalat alta vievää rakastumisvaihetta, mutta ei rakastuminen, rakkaus tai edes viihtyminen ole välttämätöntä liitossa pysymiselle. Velvollisuus lapsia kohtaan ja reiluus siippaa kohtaan on otettava painavina tekijöinä huomioon.
sitä että toinen luo ”ihanan” elämän ilman, että itse tarvitsee laittaa rikkaa ristiin. No, kärjistetysti sanottu, mutta nyt odotetaan sitä kaikennielevää romanttista rakkautta joka ei lopu koskaan. Mielestäni rakkaus vaan ei ole tuollaista, mutta rakastavaan suhteeseen tarvitaan kaksi.
Toisaalta onko se avioliitto sinänsä arvo? Ehkä kuitenkin jossain on se raja, jonka ylittämisen jälkeen ei avioliitto ole enää sen arvoista. Velvollisuus lapsia kohtaan ei tarkoita että oma elämä tulee tuhota siksi. Velvollisuus voi olla sekin, että eroaa ja tekee elämästä vähän parempaa lapsillekin. Ikävä kyllä, mikään ei ole niin yksiselitteistä.
Se, että nyt saa olla sen rakastamansa ihmisen kanssa yhdessä, tekee nöyräksi. Nyt osaa antaa arvoa sille. Ei tarvitse enää surra että ei koskaan saanut rakastaa. Asioita voi katsoa monesta kulmasta.
"Toisaalta onko se avioliitto sinänsä arvo?"
On sillä oma arvonsa. Ja alaikäisillä lapsilla on ääretön arvo.
"Ehkä kuitenkin jossain on se raja, jonka ylittämisen jälkeen ei avioliitto ole enää sen arvoista."
Totta kai. Asiat pitää kuitenkin punnita tarkkaan.
"Velvollisuus lapsia kohtaan ei tarkoita että oma elämä tulee tuhota siksi. "
Omaa elämää ei tietenkään pidä tarkoituksella tuhota, mutta lasten vuoksi siihen pitää olla valmis. Ääriesimerkki on se, että palavasta talosta lapset haetaan oman hengen uhalla. Tavallisempi esimerkki on se, että luovutaan urasta, harrastuksesta, rahasta, rakkaudesta, seksistä tms, jos lapsen hyvinvointi sitä vaatii.
tuon esimerkin hait.
Jos ihmisen pitää lasten vuoksi hyljätä elämäntyönsä (ja myös toimeentulo?), tinkiä perustarpeesta kuten rakastetuksi tuleminen, fyysinen hellyys ja sitä myötä tukahduttaa oma seksuaalisuuskin, täyttää päivänsä pelkällä ”kotitöillä” ilman mitään mahdollisuutta ladata akkujaan ja toteuttaa itseään(harrastukset), niin aikamoiset vaatimukset on!
Tuo onnistuu kun kuolettaa itsensä sisältä päin, ja joilta se ei onnistu onhan sitä varten olemassa myös lääkitystä. Mietin vain mitä ihmisestä jää ja mitä annettavaa tuollaisella vanhemmalla on lapsilleen? Mitä hyvinvointia se lisää lapsen näkökulmasta?
Lapsen koti on se vanhempien välinen suhde. Vanhemmat eivät ole mielestäni lapsen henkilökohtaisia palvelijoita (tai orjia tässä tapauksessa). Kasvatussuuntaus, jossa eletään vain lapsen ehdoilla ja lapsen vallan mukaan, ei ole oikein hyvä juttu. Ainakaan lasten kannalta. Lapselle muodostuu varsin vääristynyt kuva todellisuudesta ja hänestä ei kasva sosiaalista ja muita huomioon ottavaa aikuista, hän ei kestä edes arjen turhautumia, mitä elämä vääjäämättä tuo. Nuo lapset tahtovat vielä aikuisinakin käyttää valtaa vanhempiaan kohtaan.
Kyllä lapset voivat elää ihan normaalia elämää siinä aikuisten hellässä hoivassa vaikkei nämä tuhkaan ja säkkiin pukeutuisikaan. Kuitenkin nykytyöelämä vaatii paljon, jos mielii mukana pysyä ja näkkileipää hankkia. Vallan eri asia on kun uraputki vie kaiken energian ja ajan. Jos työtä tehdään siksi, että on otettu sitä asuntovelkaa ja autovelkaa jne., että on pakko käydä töissä, mikäli mielii ne itsellään pitää.
Se mikä on lapsen parhaaksi niin lainaan sinua; ”Asiat pitää kuitenkin punnita tarkkaan.” Se mikä näyttää siltä, ei sitä aina ole. Avioliitto ei ole mikään automaattinen takuu, että lapsella on ”kaikki hyvin”. Kyllä se tasapainoinen ja elämäniloinen vanhempi voi kuitenkin olla se lapsen paras?
"Jos ihmisen pitää lasten vuoksi hyljätä elämäntyönsä (ja myös toimeentulo?), tinkiä perustarpeesta kuten rakastetuksi tuleminen, fyysinen hellyys ja sitä myötä tukahduttaa oma seksuaalisuuskin, täyttää päivänsä pelkällä ”kotitöillä” ilman mitään mahdollisuutta ladata akkujaan ja toteuttaa itseään(harrastukset), niin aikamoiset vaatimukset on!"
Lapsen etu pitää punnita kokonaisvaltaisesti. Pitää punnita toimeentulo, oma jaksaminen, koulu, kaverit jne. Ei ongelmia pidä väkisin etsiä, mutta joskus pitää tehdä valintoja. Jos varhaisteini on onnellinen kavereiden kanssa ja nykyisessä koulussa, voinko tempaista heidät uudelle paikkakunnalle vain koska siellä saisin paremman vakanssin? Jos uusi heila järkyttää lasten mieltä, pitääkö heidän sopeutua vai minun?
jo realistisemmalta.
Joskus todella tehtävä valikointia. Meidän aikuisten tulee kuitenkin nähdä se kokonaisvaltaisuus ja etenkin pidemmälle aikajaksolle kuin mitä se lapsi näkee.
Näitä asioita myös pohtivat ihan tavalliset perheet, töitä olisi ja toimeentuloa jos muuttaisi esim. etelään. Samoin jos sillä toisella paikkakunnalla on paremmat lasten koulutusmahdollisuudet sekä harrastusmahdollisuudet. Eikö? Tätä kannustaa myös työvoimahallinto ja eduskunta. On ammatteja jotka vaativat monelta jatkuvaa muuttoa esim. armeijassa, opettajat, jne.
Se uusi heila saattaa järkyttää, jos a) lapsen temperamentti on sellainen ja b) lapsi ei ole tottunut siihen että uusia ihmiskontakteja luodaan. Niin, ja ainahan eivät ne ”kemiat” satu, eivät kaikki tykkää kaikista. Eikö silloin voi tehdä tutustumista lapsen ehdoilla?
Ei siis todella pidä tehdä väkisin ongelmia. Ikävä kyllä liian moni tekee niitä, sen olen huomannut elämäni aikana. Minullekin sanottiin nuorena äitinä, että miten surullista kun teit lapset noin nuorena, nyt se elämä on eletty etkä pääse mihinkään. Miten elämä ja lapset ovat vastakohtia? No, se ei tahtia haitannut ja tyttäreni jatkaa perinnettä. Lapset kainaloon ja eikun menoksi.
Laitanko valkosipuli?
avioliitto on ensimmäinen, 18 vuotta tulee täyteen pian, yhteisiä lapsia useampi. Miehelle liitto on toinen.
Miehen ex oli uskoton ja seitsemän vuoden, lapseton liitto, päättyi.
Elämme lähinnä asuintovereina, en rakasta miestäni enää. Enkä usko miehenikään rakastavan minua, hän on lähinnä läheisriippuvainen. Hän ei kokenut milloinkaan olevan edes jollain tavalla osallinen siihen, että ex-vaimo petti, eikä mieheni koe, että hänen olisi ollut hyvä eronsa jälkeen hiukan pohtia elettyä elämäänsä ennenkuin me menimme yhteen.
En usko tämän liiton kestävän. Ainoa mikä taitaa olla toisin mieheni entiseen liittoon verrattuna, on lapset ja se, että liikumme miehen kanssa enemmän yhdessä. Sitä ei mieheni ja hänen ex tehneet kovinkaan usein.
Tuleeko kuppi täyteen yhtäkkiä? Ne asiat, jotka hiertävät liitossa ja yhteiselämässä, eikä suju, niin jälkiviisaana, olivatko ne eron syynä? Alkoivatko samat asiat, tai eri asiat hiertämään uudessa? En ole tyytyväinen tiettyihin asioihin (en ole vaativa) ja alkaa tuntua, että kysyn itseltäni, että haluanko olla tässä samassa paikassa junnaamassa vuoden kuluttua? Ei tunnu että virtaa, ja vaativa en ole, mutta kun ei virtaa elämä eteenpäin, vaan junnaa.
nyt puhun yleisellä tasolla, eli kuinka olen esim. työni kautta asian hahmottanut.
Ero alkaa pikkuhiljaa. Asioita vain jätetään kertomatta tai tekemättä, aletaan olettaa toisesta kaikennäköistä kysymättä ja juttelematta. Tehdään omia ratkaisuja, joita ei kerrota toiselle (ei se kuitenkaan ymmärrä / hyväksy jne.). Vieraantuminen tapahtuu toisilla vähän nopeampaa, toisilla se vie vuosia. Eletään tavallaan toinen toistensa ohi.
Oletukset petaavat ongelmia, eli oletetaan toisen toimivan ja käyttäytyvän tietyllä tavalla (ne itsestäänselvyydet) ja kun ei niin käykään, riidellään. Jostain syystä monella on mielikuva että toiset ilman muuta ymmärtävät ja tietävät mitä tapoja ja käytäntöjä toisella on noudatettu perheessä.
Valtataistelu alkaa pienistä jutuista, ruuanlaitosta, siivouksesta tai järjestyksen pidosta. Siinä katsotaan kumpi on väärässä ja kumpi oikeassa. Tavat riidellä tai muutoin ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan voivat olla ihan eri maailmoista. Lopulta se heijastuu seksielämään ja isoihin kysymyksiin kuten raha-asioihin, lasten kasvatusperiaatteisiin jne.
Ongelma voi tulla siitäkin että rakastuneena sietää toisen ”omituisuuksia” ja tiettyä erilaisuutta. Joku on sanonut että rakastuessamme me kuvittelemme saavamme ne ominaisuudet itsellemme mitä rakastetussa on, ja petymme kun niin ei käy. Hiljainen ihailee puheliasta, ujo seurallista ja rohkeaa, rauhallinen eläväisyyttä …
Olisiko sinullakin temperamentti erot kyseessä tai elämän asenteiden erot? Kun ajattelen omaa elämääni, niin jokaisessa elämänvaiheessa on kaivannut eri asioita. Paikallaan oleminen eli junnaaminen oli pahinta mitä tiesin, elämässä oli niin paljon mielenkiintoista. Halusin nähdä ja kokea, puoliso halusi velkaa talon ja työorjuutta. Toinen mies oli vastakohta, mutta hän taas ei ollut tottunut tekemään sinnikästä ja määrätietoista työtä, eli oli päivä kerrallaan eläjä. Jatkuva ajelehtiminen stressasi lopulta liikaa. Tällä nykyisellä on samankaltainen elämäntyyli kuin itselläni, sopivasti vaihtelua ja sopivasti paikallaan olemista.
Riippuu siis siitä, kuinka olet itse pohtinut mitä haluat ja mitä et missään nimessä halua. Voit vaikka kirjoittaa listaa ja purkaa sitä tarkempiin palasiin. Toisaalta sinun tulee tuntea heikkoutesi. Mitä haluat elämääsi, onko se jotain mikä sinun Itsesi tulisi tehdä (eikä odottaa sen toisen sinulle antavan?).
Mitä haluat kodiltasi ihan arkipäivinä? Millainen tunnelma, mitä siellä tapahtuu? Mitä olet valmis sietämään? Mitä et missään nimessä halua jokapäivään? Käy ihan arkipäivän tilanteet läpi, kuuntele itseäsi. Sitä kautta opit tunnistamaan sen ihmisen, jolla voisi olla jotain samaa ja jotain erilaista, mutta ei liikaa.
Sekä puolisoni että minä olemme olleet tahoillamme avoliitossa aikaisemmin. Tutustuimme toisiimme kun molempien eroista oli jo kulunut aikaa. Puolisoni liitto kaatui lopullisesti silloisen avovaimonsa uskottomuuteen, minun liittoni omaan mahdottomuuteensa; silloinen puolisoni oli melkoinen vapaamatkustaja.
Aviomieheni edellisen suhteen loppumiseen johtuvista syistä en tietenkään osaa sen enempää sanoa (kun en tiedä millaisia he osasivat liitossaan olla), mutta omaan erooni johtavia seikkoja olen kyllä pohtinut. Minun oli silloin vaikea vetää rajaa oman itseni ja puolisoni välille, kymmenen vuodenkin jälkeen elin yhä jonkinlaisessa symbioosissa. Hänen oli helppo perustella kaikki asiat itselleen edullisesti ja minua hän syytti monesta turhasta -ja minähän kannoin vastuuta ja syytä. Monia muitakin vaikeuksia oli. Jälkikäteen olen ajatellut olisiko meidän suhteellamme ollut paremmat edellytykset jos olisin osannut olla napakampi, ehkä se olisi ajanut häntä aikuisuuteen.
Meidän vielä melko tuore avioliittomme kyllä kestää. Me molemmat olemme siitä varmoja. Meidän luonteemme sopivat yhteen. Puolisoni kantaa vastuuta arjesta ainakin yhtä paljon kuin minä, siitä ei ole tarvinnut edes keskustella. Meillä on samankaltaisia harrastuksia, mutta teemme asioita myös ilman toista ja tapaamme omia ystäviä. Välimme ovat avoimet, mikä voi johtua siitä, että olemme jo heti suhteen aluksi joutuneet kohtaamaan surullisia ja hauraita asioita: on ollut välltämätöntä keskustella ja löytää oikeat sanat. Riitelemme kuin kaikki muutkin - sitten sovitaan.
Eli uskoisin, että olemme joutuneet kasvamaan erojemme aikana ja jälkeen. Lisäksi me sovimme yhteen. En usko meidän kuitenkaan pääsevän sen helpommalla kuin muittenkaan.
Ai niin, avioliitto oli tärkeä askel. Se oikeasti muutti suhdettamme. Nyt kun tiedämme, että elämme yhdessä loppuelämämme, emme riitele niin paljon. Asioita on ikäänkuin motivoituneempi selvittämään. Tulee mukavammat vuosikymmenet.
Eka kesti 15 vuotta (avoliitto) ja tämä toinen avoliitto on nyt kestänyt nyt 5 vuotta.
Arkielämä perhe ja velkahelvetissä ja miehen työkeikat oli entistä elämää ja niin kauan sitäkin silti kesti.
5 vuotta yh-äitinä ja itsetutkiskelua eron jälkeen. Nyt ei pieniä lapsia eikä isoja velkoja enään. Mies on kotona ja minä olen mieheni toinen puoliso mutta en avio niinkuin se ensimmäinen. Hänen exavioliittonsa kesti kolme vuotta ja risat. Se on kuulemma nähty jo se naimisissaolo. Voidaan olla yhdessä muutenkin.
Noi edellämainitut asiat on siis toisin plus molempien elämänkokemukset ja laastarisuhteet eron jälkeen on koettu. Menetys on ollut molemmille suuri ja nyt ei ole sitten mitään menetettävää. Ei pelättävää että siihen kuolis jos toinen lähtisi. Selvitty on ennenkin. Ei voi tietää kestääkö tämä? Aika suoritus jos saman verran kuin se minun ensimmäinenkin...
Kohta 20 vuotta yhdessä. Vieläkin joskus intohimoa mutta ei niin usein kuin siippani haluaisi (3-4) kertaa vviikossa. Ex-vaimo häiritsee kerran vuodessa ja syyttelee ja hinkuaa rahaa joka vuosi vaikka lapset ovat ovat jo omillaan. Rakastan puolisoani mutta oma elämäni on kysymyksiä täynnä mitä tehdä? Appi ja anoppi ovat myös aikokaisensa puolella joka asiassa ja minä olen paha miniä. Löytyykö kaveria kenen kanssa vaihtaa mielipiteitä?
Pääsisi irti tästä ensimmäisestä kierroksesta!
Toista kierrosta en edes harkitse!
Olen mies.
Nyt on aitoa rakkautta.
Olimme molemmat eka liitoissa mukana ilman rakkautta. Narsististi persoonallisuushäiröisten puolisoina. Narskut tosiaan osaavat olla valheellisia ja manipuloivia. Kummallekin meistä oli totuus valjennut vasta reilun vuoden yhdessäolon jälkeen. Narsku on hyväksikäyttäjä. Narsku ei kunnioita toisen mielipiteitä. Lupaukset ovat loputonta valehtelua.
Me olimme kokeneet hukkumisen pelon käärmeitä kuhisevassa syvässä järvessä kaukana turvallisesta kotirannasta. Molempien oli ollut pakko suorastaan paeta entisistä liitoistaan. Minä ainakin lopulta pelkäsin henkeni puolesta, ehkä todellista vaaraa ei ollut, mutta henkinen väkivälta uhkailuineen oli sitä laatua, että uskoin saavani leipäveitsestä nukkuessani.
Toisen kerran alkaminen: Keskustelimme paljon ilman mitään kipinöitä. Totesimme pystyvämme puhumaan toisillemme. Varmaankin aluksi puhuimme ihan traumaterapian tarpeen vuoksi. Mutta se puhumisen helppous oli varmaan se tärkein asia, kun todella sai kokea toisen aidosti kuuntelevan. Varmaankin meni useampi viikko keskustellen silloin tällöin, mutta lopulta se oli vain niin että käsi jäi käteen eikä kumpikaan laskenut toisen kättä. Rakkaus heräsi aitona ja sitä se on yhä tänäänkin kuuden vuoden jälkeen.
Miksi se kestää? Siksi kun molemmilla puhe tulee sydämestä. Siksi kun molemmat ovat antamassa kaikkensa toiselle mitään pyytämättä.
1.liitto 5v ilman rakkautta "kaveripohjalla".
2.liitto nyt 5v, aivan täydellistä...kiitos
kierroksella, eka oli juoppo ja tupakoija ja lyöjä ja poika siitä, toka lähes raitis kunnollinen, 2 tyttöä siitä, nyt 3. juo ja polttaa, ympyrä sulkeutuu...