Okei, kerron tunteeni, lukee kukaan tai ei. Tulee varmaan aika pitkä tilitys.
Elikkäs olen alle 20v tyttö. Nyt olen ollut 1,5v parisuhteessa hyvän miehen kanssa... Valitettavasti ero on ollut mun mielessä jo kauan, ainakin 3kk, ja se tunne että pitää erota vahvistuu kokoajan. :'( Tämä on minun ensimmäinen parisuhde ja en ole harrastanut seksiä muiden miesten kanssa. Luulen että se on suurin syy tähän ahdistukseeni. Hulluinta on, että tää mies on kuin unelma ( tai niin olen luullut ), ja voisin olla hänen kanssaan vaikka kokoloppuelämän. Minua ahdistaa myös se, että omat vanhemmat erosivat kun olin 10v. Äiti petti isää. Nyt äitillä on miehiä kokoajan. Ihan eniten minua pelottaa se että jos jatkan yhdessä oloa ( vaikka minä tiedän etten voi :( ) niin mulle käy samalla tavalla kun porukoille: hommataan omakotitalo, ja pari lasta ja ollaan yhdessä nuorudesta asti. sit erotaan kun ollaan nelikymppisiä ja opetellaan elämään itsekseen. Mä tästä jo puhuin ja itkin miehelleni, ja se sanoi että se tiesi tän tulevan eteen, siis minun kokemattomuuden. Sanoin sille just noin että pelottaa että käy samalla tavalla kun porukoille.
Asia on siis otettu puheeks, ja sanottiin toisillemme että ei haluta luopua toisista! Mut tätä menoa on pakko. :'( Juteltiin siinä, niin aaattelin että se suuttuu mulle, mut se sanokin että tästä huomaa että sä olet viisas. huuh, mua alkaa itkettää. :'( En halua luopua tästä miehestä, mutta musta tuntuu että on pakko. mua itkettää, kun mä oon tutustunut sen mieheen perheeseen niin hyvin, ja sitä kautta olen tutustunut myös hänen pariin naispuoliseen kaveriin. Tiedän, että mahdollisen eron ei pitäisi vaikuttaa asiaan. mut kuitenkin. se vaikuttaa!
Mä haluaisin että joskus muutaman vuoden päästä me voitais aloittaa alusta. Sanoin tästä miehellenikin itkuisesti, ja se tais olla samaa mieltä. Ehkä. semmoisen kuvan mä sain. Mut siinä on taas riskit, et jompikumpi rakastuu toiseen :'(
En haluaenkestäenjaksaenjaksa!! sydämeen koskee ajatuskin erosta. ja siitä että mä jään yksin, etten osaa puhua tunteistani..:((
Elikkäs olen alle 20v tyttö. Nyt olen ollut 1,5v parisuhteessa hyvän miehen kanssa... Valitettavasti ero on ollut mun mielessä jo kauan, ainakin 3kk, ja se tunne että pitää erota vahvistuu kokoajan. :'( Tämä on minun ensimmäinen parisuhde ja en ole harrastanut seksiä muiden miesten kanssa. Luulen että se on suurin syy tähän ahdistukseeni. Hulluinta on, että tää mies on kuin unelma ( tai niin olen luullut ), ja voisin olla hänen kanssaan vaikka kokoloppuelämän. Minua ahdistaa myös se, että omat vanhemmat erosivat kun olin 10v. Äiti petti isää. Nyt äitillä on miehiä kokoajan. Ihan eniten minua pelottaa se että jos jatkan yhdessä oloa ( vaikka minä tiedän etten voi :( ) niin mulle käy samalla tavalla kun porukoille: hommataan omakotitalo, ja pari lasta ja ollaan yhdessä nuorudesta asti. sit erotaan kun ollaan nelikymppisiä ja opetellaan elämään itsekseen. Mä tästä jo puhuin ja itkin miehelleni, ja se sanoi että se tiesi tän tulevan eteen, siis minun kokemattomuuden. Sanoin sille just noin että pelottaa että käy samalla tavalla kun porukoille.
Asia on siis otettu puheeks, ja sanottiin toisillemme että ei haluta luopua toisista! Mut tätä menoa on pakko. :'( Juteltiin siinä, niin aaattelin että se suuttuu mulle, mut se sanokin että tästä huomaa että sä olet viisas. huuh, mua alkaa itkettää. :'( En halua luopua tästä miehestä, mutta musta tuntuu että on pakko. mua itkettää, kun mä oon tutustunut sen mieheen perheeseen niin hyvin, ja sitä kautta olen tutustunut myös hänen pariin naispuoliseen kaveriin. Tiedän, että mahdollisen eron ei pitäisi vaikuttaa asiaan. mut kuitenkin. se vaikuttaa!
Mä haluaisin että joskus muutaman vuoden päästä me voitais aloittaa alusta. Sanoin tästä miehellenikin itkuisesti, ja se tais olla samaa mieltä. Ehkä. semmoisen kuvan mä sain. Mut siinä on taas riskit, et jompikumpi rakastuu toiseen :'(
En haluaenkestäenjaksaenjaksa!! sydämeen koskee ajatuskin erosta. ja siitä että mä jään yksin, etten osaa puhua tunteistani..:((
Vastaukset 23
Vanhimmat
vain että haluat kokeilla muita miehiä, että miltä ne tuntuu. Sun vanhempien ero on vaan tekosyy erolle.
Tyypillistä 16-22 v ämmille.
Naiset on ärsyttäviä kun ne alkaa valittaa että haluaa useampia miesehdokkaita.
Mun 19v. mimmi jätti mut tuosta syystä ja katuu sitä. En tajua tuota logiikkaa. Penis on jokasella periaatteessa ihan sama ja seksi on rakastetun ihmisen kanssa paljon parempaa.
Itsehän parhaiten parisuhtees tunnet, mutta omien kokemuksien perusteella tulet katumaan tuota päätöstä.
Aika moni meistä on ollut samassa tilanteessa iässäsi, niin myös itse. Aloin seurustella 15-vuotiaana, suhdetta kesti 3,5 vuotta, ylä- ja alamäkiä (riitelyä, mustasukkaisuutta ja epävarmuutta, "suuria" tunteita, tuldevaisuudensuunnitelmia...). Asuimme omissa kotonamme ja vietimme aikaa luonnollisesti paljon myös toistemme luona, jolloin perheetkin tulivat tutuiksi ja "omiksi". Jossain vaiheessa vaan iski tuo sama tunne kuin sulla - haluan mut en halua, mitä haluan, haluanko tätä vai jotain muuta... Se tosiaan sekoittaa nuoren ihmisen pään, joten tunnen tuskasi. :) Tuntui, että tämän ihmisen haluan loppuelämäkseni viereeni - mutta en just nyt. Keskusteltiin "tauosta" ja vaikka mistä... No, asia tuli luonnolliseen loppuunsa kun muutin muualle opiskelemaan, viikko siellä (enkä ehtinyt siis mitään "sekoilemaan" :p ) avasi silmäni ja ekana kotiviikonloppuna päädyimme lopulliseen eroon, enkä katunut. Ja hyvissä väleissä ollaan edelleen, nyt yli kolmekymppiset. :)
Olet niin kovin nuori, en sano ettei nuorena sidotut suhteet voisi kestää, ihanaahan se olisi! Mutta jos sinusta nyt tuntuu tuolta, niin luulen, että vapaus voisi olla hyvä ratkaisu. Eikä mikään varmasti estä teitä palaamasta yhteen myöhemmin, jos siltä tuntuu, saisitpa varmuuden siihenkin.
Ajatus erosta siitä omasta tutusta, rakkaastakin miehestä tuntuu varmasti sydäntäsärkevän isolta, mutta eipä tarvitsisi jossitella. Tai "tuhlata" aikaa kuten itse nuorena tein, edestakaisin veivaamista taukojen nimissä jne., kun ei osannut päästää irti...
Tsemppiä! :)
Minä olen juuri eroamassa samanlaisesta suhteesta. Ikää reilu 20 ja tuleva ex ensimmäinen poikaystävä ja seksikumppani. Päädyimme eroon molempien kokemattomuuden takia, kumpikin haluamme elää omillamme ja opetella olemaan yksin. Mielestäni pitää osata ensin elää oman itsensä kanssa ja tietää mitä maailmalla on tarjota ennen kuin kykenee kunnolla sitoutumaan. Parempi nyt, kuin sitten kun on lapset hankittu ja yhteiset talot ja lainat. Uskon, että jossain vaiheessa tämä vapauden kaipuu joka tapauksessa tulisi eteen.
Meillä oli se vaihe, että kaikki toisessa alkoi ärsyttää ja toivoi vain, että saisi asua yksin ja huolehtia vain itsestään. Olemme edelleen hyviä ystäviä ja niitä aiomme olla jatkossakin. Mies on ainakin toistaiseksi paras ystäväni. Suhteen viimeiset vuodet olemme olleet pitkälti vain ystäviä. Toki on pelottavaa muuttaa ensimmäistä kertaa asumaan yksin ja huolehtia itsestä. Eikä ole ketään kotona kun tulee kotiin jolle voisi jutella. Masentavaa varmasti aluksi, mutta onpahan tämäkin yksin olo sitten koettu ja osaa arvostaa parisuhdetta paremmin.
Ehkä tulevaisuudessa mieli muuttuu ja palaamme yhteen, sitä ei voi koskaan tietää. Nyt keskityn vain ja ainoastaan kasvamaan itsenäiseksi ihmiseksi.
Meille tuli myös ero, seurustelimme 5 vuotta, olimme kihloissakin, molemmat parikymppisiä. Ei tätä voi ymmärtää. Erosta viikko, mies on juuri tällä hetkellä treffeillä, miltäkö tuntuu? Säälittävältä, surkealta, petetyltä, onhan siitä jo viikko, mutta, joku raja.
Kiitos niille, jotka kirjoitti asiallisen kommentin. Me nyt ollaan erottu viikko sitten. Toivottavasti joku jaksaa keskustella mun kaa täällä:)
Eli, viikko sit menin tän miehen luo yöksi. juteltiin siinä, ja sit yöllä mies tunnusti itkuisena että sen mielestä pitäis pitää taukoa. Mulle tuli tavallaan helpottava olo mut toisaalta ihan KAMALA! :( Sanoin että olen samaa mieltä ja sit juteltii ja nukuttii, ja mä pelkäsin seuraavaa aamua... Sit herättii, ja ruettii uudesta juttelee, sit se rupes itkee, niinkuin minäkin. En voinut olla itkemättä kun hänki itki! Tuntu ihan kauheelta... Se sano että meidän pitäis erota, ja miettiä asioita omalla tahoillamme, olin samaa mieltä ja silti ihan kauheen surullinen :''( Pelotti ihan vitusti astua sen ovesta ulos, ja aatella et se on viimenen kerta. Ja mikä pahinta, joudun tekeee sen uudestaan. Sovittii että parin viikon päästä jutellaan asioista ja silleen. Ei olla juurikaan oltu yhteydessä viikon aikana. Ikävä on IHAN KAUHEE ollu! Välillä on jopa helpottunut olo ollut, ehkä yhteensä 2min ajan tällä viikolla. Muuten on ahdistanut vain, sanoin tästä asiata yhdelle kaverilleni mutta en juurikaan pystynyt puhumaan siitä, itkin vain. Eilen sitten taas vaihteeks itkin, ja viikko sit soitin äitille heti siitä erosta. Eilen äipän luona sit vaan rupesin itkee, ja sen avulla sit juteltiin asioista. Se helpotti, mut mä tiedän että pahin on edessä.
Toi ''väli-aikainen' ero on helpottanut siten, että oon tajunnut asioita mitä en suhteen loppuvaiheessa enää tajunnut. Ei, en ole ollut tämän miehen kanssa siksi koska pääsen bileisiin. En edes tiedä miksi olen ajatellut noin. Ja ei, seurusteluni ei ole este sille että lähtisin jonnekkkin kauemmas opiskelemaan, vaan haluan edellekin sinne minne olen menossa, eli noin 100km päähän. Joskus ajattelin että en halua seurustelun takia lähteä kauemmas, mut en mä muutenkaan halua. haluun nähdä perhettäni tms...
Mä tiedän, tai luulen että seurustelun viimekuukaudet ovat ajaneet mut tähän. MINUN PUHUMATTOMUUS! en ole uskaltanut puhua hänelle tauosta, koska tiesin että hän rikkoutuu. Ja tää ei ole se virallinen eropäätös. kai. Sen myös olen tajunnut, että pelkään eroamista, koska omat vanhempani ovat eronneet. Tai ainakin se on yksi syy siihen.
Mä en ole tajunnut että me ollaan erottu. Mä aattelin että luen lehdistä (cosmosta) kaikkia parisuhde juttuja, erojuttuja, yms. En osaa selittää miks! Oon myös tajunnut, että ei mua toiset miehet kiinnosta. En vois kuvitella olevani jonkun muun miehen kanssa piiitkään aikaan! Mut oon tajunnut myös sen, että jos mä joskus rupean uudestaan seurustelemaan, niin eihän ne suhteet voi toimia jos pelkään aina vain eroa. ei ne voi! joskus 2v sitten vain unelmoin että saisin seurustella tän miehen kanssa. ja nyt. pahimmissa olotiloissa toivoisin etten olisi tavannut tätä miestä koskaa! mut sit mä oisin tavannnu jonkun toisen jne jne... Tavallaan oon jo päättänyt että tää on lopullinen ero. (tuntu pahalta,pahalta, PAHALTA kirjoittaa tuo lause) Luin cosmosta, että SEN TIETÄÄ jos se on Se Oikea. Tälleen ei todellakaan tunnu ku oon tän miehen kanssa. alussa kyllä. En edes tiedä uskonko tuohon sielunkumppanuus ja Se Oikea juttuihin.
huh, tuo kirjoittaminen ja eilinen juttutuokio helpotti. Jotenkin nyt, ilman miestä mun on helpompi suunnitella tulevaisuuttani, esim jos meen AMK voin vapaasti lähteä vaikka 3kk vaihtoon tai jotai.
mua pelottaa aatella ees sitä ku muut saa tietää. mulla on valmistujaisjuhlat tulossa, sekin vielä :'((
Tekstisi on melkein kuin minun kirjoittamaani.. Tunnen tuota samaa ahdistusta päivittäin. Olen kylläkin sinua jo vanhempi ja meillä pidempi suhde takana, mutta molemmille se ensimmäinen suhde. Meille on ehtinyt jo lapsikin syntyä.. Itse olen päättänyt mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja uskon, että joku päivä vielä tiedän mitä pitää tehdä! :)
Voimia sinne!
älä jää tuohon suhteeseen siksi että et osaa olla yksin. Nyt on hyvä ikä opetella se taito. Selvästikään et ole tyytyväinen elämääsi nyt kun eroa ajattelet vaikka kuinka yrität vakuuttaa 'rakkauttasi'.
Jos aidosti rakastat miestäsi , katsot mitä tulevaisuus tuo ja unohdat muut jutut ja heput. Mielestäni on ihan turha katsoa 20v eteenpäin jos et ole varma tunteistasi edes nyt. Jos rakkautta on ,niin mielestäni kannattaa jatkaa niin kauan kuin sitä riittää.
erosta on nyt muutama päivä. En todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Tunteeni ja ajatukseni vaihtelevat päivässäkin monta kertaa. Seurustelimme vähän yli kolme vuotta, aloittaessamme olin 15, jätkä pari vuotta vanhempi.
Seksi alkoi tökkiä ei haluttanut yhtään. Lopetin pillerit sen takia pari vkoa sitten. Emme viettäneet loppukuukausina enää kuin muutaman kerran viikossa yhdessä ja silloinkin vain jonkun tunnin televisiota katsoen. Viikonloput lähes poikkeuksetta erillään omien kamujen kanssa. Välillä tuntuu etten edes kaivannut mitään kahdenkeskisiä rauhallisia iltoja. Tuntuu myös että olen onnellisempi kun hengailen ystävieni kanssa, paitsi nyt kun olemme eronneet tuntuu ettei tämä olekaan yhtään kivaaa....
Monet asiat miehessä alkoivat myös ärsyttää minua ja ihastuin toiseen jätkään. Välillä tuntuu että meillä on eri kiiinnostuksen kohteet yms. Ajatus loppuelämästä yhdessä ahdistaa.
Mies ei olisi halunnut erota ja hän on aivan rikki tämän asian takia ja e tuntuu uskomattoman pahalta. Sanoin että tarvitsen aikaa miettiä mitä haluan, ilman että olemme yhteydessä, koska kaikki hänen sanansa vaikuttavat minuun kuitenkin. Ahdistaa kun hän sanoi että odottaa minua kunnes tiedän mitä tehdä. Entä jos en tiedä koskaan? Sanoin etten tätä missään muutamassa viikossa halua päättää koska en halua että joudumme pian tähän uudelleen. Tavllaan minusta tuntuu että ero olisi tullut joskus kuitenkin, ja pelkäänkin että oma ikäväni ja miehen tuska saavat minut luulemaan että kuulumme yhteen.
Toisaalta minusta tuntuu että miksi edes erosin että kaikki olisi korjattavissa. mutta kun en edes kunnolla tiedä missä vika. välillä tuntuu että rakastan häntä vain ystävänä, mutta voisinhan rakastua uudelleen. Mieheni on puhunut mitä tekisi toisin jos saisi minut takaisin. mutta minusta on molempien edun mukaista että saan nyt rauhassa miettiä.
Ajatus yhteenpalaamisesta pelottaa mutta niin pelottaa myös ero. Kauan menee että saan pääni selväksi?
ps. sori että tungin oman ongelmani tähän samaan
Saa tänne tulla purkautumaan, puidaan sit yhdessä niitä asioita! Elikkäs tsemppiä kaikille, kyllä ne asiat selviää! (noin mä aina kaikille sanon, mut en sit itse usko sitä... :( )
Ollaan nyt soitettu pari kertaa, ja päätin että tää mies saa tulla mun valmistujaisiin. En mä tiedä, mut tuli jotenkin kauhee olo ku tajusin ettei se pääsis. Nyt ku ottas selvää että haluanko sen oikeasti sinne vai sen takia ku se sano että haluaa tulla. En mä haluais et se ei tuu sinne, sillo alussa vaan tuntu niin pahalta. Ja tuntuu vieläkin, varmaan pitkäään! En nyt muista, että mitä noihin viesteihin oon kirjoittanut, mutta ei erottu sen takia ku mä haluan muita miehiä. mua pelottaa se päivä et tajuan etten enää ikävöi sitä. jos sellasta ees tulee.
minä myönnän että ero oli oikea ratkaisu, ja ku tää mies soitti ni sanoin, että haluaisin jatkaa yhdessä, mutta en tiedä onko se järkevää. Se sanoin samaa. Joku sanoi, että minä pelkään yksinoloa, ja niin minä pelkäänkin. :( Kun aloitin serustelemaan, niin ajattelin että pidän itsenäisyteni, ja tavallaan pidinkin. Mut silti. en ole vieläkään kertonut kun äidilleni ja yhelle hyvälle ystävälleni. ja silloinki ku kerroin, ni vaan mainitsin asiasta, en minä itkultani pystynyt puhumaan!
No puhutaan nyt rehellisesti kun on jo erottukin. Viimeiset kuukaudet ei enää haluttanu niinkuin ennen, ja en enää pitänyt pussailustakaan. ehkä minun puhumattomuus on osa syy, mut mikä muu? Joskus mua ihan ällötti että pitäis pussailla.. Mikä siinä nyt sit mättää? Miehessä ei ole mitään vikoja, se on oikeastikin komea.
Joskus ajattelen, että mikä minussa on vikana. Tuntuu, että olen ihan yksin. Vaikka en ees ole. Kavereita on, jos vain osais puhua niille :( No, onnneks on edes äiti.
Hei, toivottavasti teillä jo helpottaa, jos vielä luette tätä niin kertokaa miten on menny? Olis kiva kuulla että tää helpottaa... Mulla nimittäin nyt samanlainen tilanne... aloin melkein itkeä kun luin teidän tarinoitanne ja tunteistanne!
Olen 26v, ja seurustellu yli 5 vuotta, tehny kaikkeni suhteen eteen ja luullu aina että se on unelmieni mies, mutta ei ikinä muutettu yhteen vaikka halusin, eikä hän töiltään ehtinyt koskaan mielestäni ihan tarpeeksi panostaa suhteeseen. 2 vuotta sitten hänelle tuli ongelmia, psyykkisiä... on ollut tosi rankkaa, rakastan, mutta pikkuhiljaa tunteet kuivui, halusin omaa elämää, vapautta, muita miehiä... yritin jättää jo keväällä mutta se tuska iski niin kovaa etten pystynytkään. Mutta eilen nyt sitten vihdoinkin oikeasti erottiin. Ja taas tuntui yhtä pahalta, vaikka luulin että kaikki tunteet olisi jo kuolleet! Mutta pysyin lujana, en menny hänen kainaloon itkemään, koska tiesin että sitten tässä tilanteessa oltais taas kohta uudelleen. Nyt päivässä on hetkiä, että tuntuu ettei elämässä oo mitään tärkeetä, ja jos erehtyy ajattelemaan että ehkä me sittenkin voitais palata yhteen, niin tulee pieni onnentunne ja kuvittelen romanttisesti miten palaan hänen luokseen... ei.. ei... se ei olisi järkevää! Häneen sattuu luultavasti yhtäpaljon, ellei enemmänkin, minähän tämän suhteen lopetin.
Tuntuu niin uskomattoman pahalta ja surulliselta... mutta niin se kai aina tuntuu kun eroaa... :''(
Yritin jo ajatella että jossain on joku oikeasti juuri minua varten, parempi mies, mutta melkein oksettaakin ajatella ketään muuta nyt. Pitäisi kai olla yksin aika pitkään...
Ja kun haluaisin olla hänen ystävä, hänellä on nyt muutenkin niin vaikeaa muiden ongelmien kanssa, ja sitten minäkin vielä jätin hänet...... mutta voinko olla tukena ystävä en tiedä... vaikeaa vaikeaa. Huoh!
On niin helpottavaa lukea muiden purkautumista ja tunteista, kun ne vastaavat niin paljon omiani.
En tiedä käykö täällä enää ketään mutta toivon että te eronneet jaksatte jo paremmin.
Itse olen siis 20v, ollaan seurusteltu yli 4v ja asuttu yhdessä yli 2v. Meillä on myös koira ja kihloissa ollaan oltu yli vuoden. Alkuvuodesta lähtien olen tuntenut kovaa ahdistusta ja tietoa/tuskaa siitä että tiedän että tämä ei enää ole sitä mitä haluan. Tosiaan tunteet ovat muuttuneet lähinnä kaverilliseiksi ja pussaaminen sun muu koskettelu lähinnä inhottaa. Välttelen ihan tosissani tilanteita missä mies voisi ehdottaa seksiä. Viimekerrasta on jo useampi kuukausi, ei vaan tee mieli. Ollenkaan.
Rakastan kyllä häntä mutta en sillä oikealla tavalla. Ajattelen että löydän sellaisen jonka kanssa on erilaista, elämä on niin tasapaksua ja riidellään niin paljon. Mies tiuskii minulle ja minä tiuskin takaisin. Olen myös pari kertaa hairahtanut, alkuvuodesta pussasin erään miehen kanssa ja kerroin siitä miehelleni, tuli pitkä keskustelu missä puhuttiin myös erosta mutta tosiaan iski niin valtava tuska että en halunnut erota. En pystynyt. Nyt vähän aikaa sitten suutelin taas erästä miestä (molemmat kerrat on tapahtunut vahvassa humalatilassa) ja todella inhoan itseäni kun temppuilen tällä tavalla. En aio kertoa tästä viimeisestä miehelleni, turha satuttaa ja raastaa toista... Olen kuitenkin päättänyt että eroamme, nyt odottelen vaan oikeata hetkeä ja kasailen ajatuksiani. On niin paljon mietittävää vaikka toisaalta kaikki on aivan selvää. Nämä asiat vaan eivät ole niin yksinkertaisia. Pikku hiljaa tässä mennään kohti eroa, toivon että mieskin tajuaisi että se on oikea ratkaisu. Hän rakastaa minua kovasti ja on monesti sanonut että haluaa olla loppuelämän kanssani. Tuntuu niin hirveältä satuttaa toista sillä tavalla ja mietin miten voisin tehdä sen niin että satuttaisin mahdollisimman vähän... Itseenikin sattuu.
Tuntuu tosiaan helpottavalta lukea muiden kokemuksista ja samaistua, ehkä tästä selvitään.
Toivon että pysymme väleissä mieheni kanssa, mutta aika näyttää. En osaa ajatella miten hän oikeasti suhtautuu asiaan. Raskaita aikoja tiedossa.
Oikeasti ihanaa ja helpottavaa kuulla muiden samassa tilanteessa painivien ajatuksia ja tunteita. Toivottavasti täällä olisi vielä samoja kirjoittajia kuulolla?
Olen itse myös reilu 20 ja seurustelua takana yli kolme vuotta, molempien ensimmäinen seurustelu, jossa koettu seksi ekaa kertaa. Rehellisesti minulla on ollut ero mielessä jo ainakin puoli vuotta. MINULLE kompastuskiven eroamiseen tekisi kumminki toiselle kertominen ja perhe; Olen huono puhumaan tunteistani eli en ole tähänkään asti vastaavasta puhunut, joten uskonkin että asia tulisi suhteellisen yllätyksenä miehelle. Mietin myös paljon sitä, miten meidän perheet ja muut sukulaiset sen kokisivat, kun miniäksi on jo puhuteltu aikansa ym. Harmittaa ja itkettää.
Tällä hetkellä minulla ei kiinnosta seksi ollenkaan, se on lopahtanut täysin. Okei viime kerrasta on ehkä 5 päivää, mutta pääsipä silläkin hetkellä salaa muutama kyynel, kun ei vaan tuntunut miltään ja kiinnosti ykkösestä vitoseen sen nollan verran. Joku sanoi myös välttelevänsä miehen vihjeitä mahdolliseen seksiin, minäkin olen alkanut tehdä sitä. Kosketus ja vierelläolo on ihanaa, mutta kaikkea muuta voisin vältellä.
En uskalla tehdä puhetta mahdollisesta erosta ainakaan vielä, odottelen sopivampia tuulia, kun molempien on aika lähteä opiskelemaan. Kitkuttelen tässä siis ainakin vielä kuukauden ennen kuin alan puhumaan mitään.
Osa näistä kirjotetuista tarinoista on kuin itseni kirjottamia! Oma tilanteeni on tällainen;
Ollaan seurusteltu nyk. avomieheni kanssa yli 5 vuotta. Muutto uuteen asuntoonkin olisi syyskuussa edessä. Mietin kuitenkin jatkuvasti, haluanko olla mieheni kanssa enää! Suurin kuilu välillämme on perhe-asiat: itse haluaisin jo lapsia, mieheni taas ei MISSÄÄN NIMESSÄ ennenkuin täyttää vähintään 25. Olemme molemamt 20-vuotiaita. Mieheni tuntuu olevan kuin pikkulapsi, niin hän on itsekin itsestään sanonut. Mies ei haluaisi erota, vaikka tiedostaa sen olevan ehkä paras vaihtoehto: mies saisi kasvaa ihmisenä vielä ja minä saisin itselleni miehen, joka haluaisi naimisiin ja perheen.
Haluaisin itselleni kypsemmän kumppanin, joka ei tekisi itsemurhaa ajatuksesta "tyttöystäväni raskaana". Rasittavaa... En tiedä mitä pitäisi tehdä. Välitän miehestäni hyvin paljon ja ajatus erosta saa minut itkemään - en tiedä, olenko vielä valmis eroon? Toisaalta tuntuu turhalta jatkaa suhteessa, koska todennäköisesti "tuhlaan aikaani" hänen kanssaan. Helvetti, pitääkö tämänkin asian olla niin hiton vaikea!!
Oli se oikea päätös, ainakin toistaiseksi. Pakkohan se oli erota, kun tuollaisia ajatuksia oli päässä. huhhuh, eron jälkeiset viikot olivat kamalia! hrr, onneks nyt on jo helppoa, ja ollaan hyvissä väleissä exän kanssa. En ollut valmis seurustelemaan, en todellakaan. Nyt sen uskallan myöntää itselleni. Sanotaanko nyt näin, että en tunne itseäni tarpeeksi hyvin. enkä todellakaan aloita seurustelemaan vähään aikaan. Tuo suhde vaikutti minuun negatiivisesti siten, että ennen rakastin suutelua...nyt en voi sietää sitä, ainakaan eksäni kanssa. tai siis vain tän exän kanssa. myös seksi.. no sama homma! En ikimaailmassa kertoisi tätä eksälleni, en halua loukata häntä mitenkään. hänkin sanoi, ettei voi yhteen palata, samoilla linjoilla siis mennään.
muille, jotka painiskelee saman asian kanssa. itselle ero oli oikea päätös, ja kai sen tavallaan tietää sisimmässään jos juttu ei toimi. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi huonossa parisuhteessa!
Mulla on vähän samantapainen elämäntilanne kuin monella täällä. 3,5 vuotta seurustelua, josta about 1 vuosi asuttiin yhdessä. Me erottiin 2 kertaa meidän suhteen aikana ja silloin en ollut tarpeeks vahva pysyy miehestä erossa(joka omin sanoin rakasti mua vaikka olinkin lähdössä). Näillä kahdella kerralla tunteet oli samanlaisia kuin monella teistä. Ahdistaa, pelottaa, ei tuntunut oikealta erolta, halusin vaan takasin ja yrittää uudelleen vaikka tiesin että todennäköisesti homma ei toimisi pitkään... Tokan eron jälkeen päätin että jos kolmas tulee niin se on lopullinen ja että se tehdään kunnolla. Asiat, jotka ovat auttaneet tämän eron "onnistumiseen": 1. Selkeys. Sanoin ihan suoraan etten halua enää seurustella ja että haluan asua yksin. Edellisillä kerroilla puhuttiin tauoista ja muusta, jotka olivat epämääräisiä ja jättivät yhteenpalaamisen mahdollisuuden. 2. Ilmoitin ystäville ja perheelle jo samana päivänä kun erottiin mitä on tapahtunut. Aikaisemmilla kerroilla kumpikaan ei kertonut kellekään, joten oli helppo palata yhteen ilman että sitä tarvitsisi selitellä muille. Nyt moni on myös tukemassa ja tarjoamassa olkapäätä. 3. Mietin eron syitä paljon. Kun mietin meidän mukavia hetkiä alan itkeä, mutta eron syyt auttavat ymmärtämään ettei tämän henkilön kanssa voi enää olla samanlaista. Olemme vielä puheväleissä, mutta se on alkanut hiertää että hän asuu minun asunnossani ja minä isälläni, vaikka asunto on tosiaan minun.
Itse aloin seurustelemaan 17- vuotiaana rakkaani kanssa (joka oli tuolloin 18v) ja välillä on tullut tuo sama "pelko" mutta olen saanut sen pelon pois miettimällä miten hieno mies minulla on ja elämällä päivän kerrallaan.. Ja tietysti asioista pitää keskustella yhdessä, niinkuin te onneksi olettekin tehneet. Mieti ajatuksella, mitä hyvää suhteessanne ja miehessäsi on. Tämän jälkeen mieti mitä elämäsi olisi ilman häntä.. Tämän avulla minä olen päässyt näistä "pelkotiloista" eteenpäin. Menettäisin niin valtavasti jos tuo ihminen ei olisi elämässäni, enkä usko että ruoho on vihreämpää aidan tuolla puolen.. Seksikokeilut ja alkuhuuman tavoittelu muiden miesten kanssa ei korvaisi sitä mitä minulla on rakkaani kanssa. Ei se vaihtamalla parane jos nyt olet löytänyt miehen jota rakastat ja tulette hyvin toimeen! Nyt olemme olleet lähemmäs kymmenen vuotta yhdessä ja luottavaisin mielin jatkamme yhdessä tulevaisuuteen. Parisuhde voi antaa NIIN paljon enemmän kuin sinkkumarkkinoilla pyöriminen, ei se ole niin hohdokasta kuin luulisi.
Todella hienoa kuulla että joillakin homma toimii niinkin pitkään!
Itse myös samoin konstein karistelin pelkojani pois, mutta suhteessamme oli muita ongelmia jotka lopulta tulivat väliimme. Nyt kun erosta on kulunut jonkin aikaa tunteet ovat tasoittuneet ja yksinoloon on jo tottunut. Uuden seurustelukumppanin löytäminen ei ole ainakaan minulle tärkeää, mutta en varmaan laittaisi vastaan jos jokin mukava mies elämääni ilmestyisi. Joskus vielä ajattelen että on sääli ettei edellistä suhdetta voinut korjata ja mietin olisiko sittenkin, mutta lopulta tulee mieleen eron syyt.
Tulipahan tännekin eksyttyä tauon jälkeen ja oli ilmestynyt uusia lohduttavia tekstejä.
Meillä on tilanne se että mies otti puheeksi sen asian, että en halua olla hänen lähellään ja välttelen sun muuta. Tiesin kyllä että huomaa, eihän se ole normaalia käytöstä parisuhteessa.
Kerroin sitten tunnelmiani ja mies otti todella raskaasti, itki valtavan paljon ja itsekin itkin. Olen miettinyt asiaa niin paljon ja niin pitkälle, että itseäni ei itkettänyt niin paljon kuin miestä. Tuntui silti todella kamalalta huomata kuinka pahalta se hänestä tuntui. Olen kuitenkin toivonut että hän itsekin ymmärtäisi että se on meille molemmille parhaaksi. Puhuttiin sitten asioista ja "pöydälle" jäi kaksi vaihtoehtoa, erotaan tai katsotaan vielä hetki miltä tuntuu... No jälkimmäiseen päädyttiin sitten. Mies on ollut todella huomaavainen ja varsinkin keskustelun jälkeisinä päivinä. Itsekin ajattelin että ehkä tilanteen saa sittenkin korjattua, ehkä sittenkin on mahdollisuus. No nyt keskustelusta on kulunut jo muutama viikko enkä voi enää väittää olevani sitä mieltä, että tilanne korjaantuisi. En pysty tuntemaan miestäni kohtaan mitään muuta kuin syvän kaverillisia tunteita, hän on kuin veli, tai rakas ystävä. Ei miesystävä, en tunne intohimoa häntä kohtaan ja seksi tuntuu epämiellyttävältä ajatukselta kun tunnen hänet enemmän ystäväksi.
Joten täytyisi asia ottaa taas puheeksi... Kun löytyisi taas vaan se sopiva hetki.
Huh, helpottipa taas kun sai purkaa.
Itse myös päädyimme kokeilemaan kaksikin kertaa jos osaisimme kuitenkin olla yhdessä(koska silloin kun homma toimi se pelitti aivan loistavasti). Molemmilla kerroilla aluksi meni hyvin, sitten molemmat vähitellen lakkasivat yrittämästä ja itselleni tuli juurikin sellainen tunne että poikaystävä on enneminkin hyvä ystävä ja läheinen ihminen, muttei sellainen jonka kanssa voisin olla parisuhteessa :/ Nyt pyrimmekin tulevaisuudessa olemaan ystäviä, aluksi tosin aiomme olla erillämme ettei homma kusahda alkuunsa. Se oikeastaan itkettää enää että hän on läheisin ihminen mitä minulla on ikinä ollut ja että olen kertonut hänelle asioita joita kukaan muu ei tiedä. Toivon kuitenkin löytäväni tulevaisuudessa miehen, jonka kanssa pystyn elämään parisuhteessa ja tekemään töitä sen eteen.
Tekstisi oli kuin suoraan omasta elämästä.
Tosiaan siitä miehestä on tullut niin läheinen, muuttunut kaverillisiksi nämä tunteet ja hän tietää minusta lähestulkoon kaiken ja minä hänestä.
Mutta ehkä joskus löytyy tosiaan sellainen mies.
Nuoria vielä ollaan. :)