Jos isä ei halua tavata lastaan,

olipas heitto. Ei sentään aina, voihan se isikin olla itte ihan täys vittupää. :)

Terve,

avioero on miehelle toisinaan kuin elävä kuolema: rakkaat katoavat ympäriltä ja samalla rahatkin. Mietin asiaa seuraavanlaisesti.

- Jos kuolema kohtaa puolisoa, niin koitetaan pärjätä lapsen kanssa jotenkin ilman edesmennyttä, tai hankitaan joku toinen iloksi ja lohduksi.

- Jos kuolema kohtaa lasta tai lapsia, niin koitetaan jotenkin puolison kanssa selvitä siitä yhdessä, ehkä saada lisää lapsia menetetyn tilalle; iloksi ja lohdutukseksi.

- Jos kuolemaksi koettava ero on henkinen ja johtuu kodin hajoamisesta, niin mies, siis yleisimmin näin syyllistä kysymättä, jää yleensä yksin menetyksensä kanssa. Toki lapsi (-en) äiti toisinaan esittää joitain pyyntöjä tai vaatimuksia hylätyltä puolisolta tavata tai rahoittaa lastaan. Tällöin taloudellisesti tiukemmalle joutunut uusperheellinen selviää mahdollisesti henkisesti helpommalla, kuin täysin yksin jäänyt.

Oletankin tilastoja tuntematta, että lapsen tapaamisen välttävä mies (nainenkin) on useimmiten pettyneenä yksin jäänyt ihminen, joka ei jaksa tavata lapsiaan. Tätä teoriaa tukee se tutkimustulos, joka esittää surun muuttuvan aktiivisesta ahdistuksesta muistoksi aivoissa noin kahden viikon kuluttua tapahtumasta, mikä on kylläkin se yleisin viikonloppuisän tapaamisoikeusaikaväli.

Itse lapset ovat asia erikseen, mutta George W. Bushin asettama tutkimus USA:n suurimmasta sisäisen turvallisuuden uhasta päätyi lopputulemaan, että rangaistus- ja vankilatilastoja johtavat ylivoimaisesti isättömät pojat.

Rakkautta ja kunnioitusta siis molemmin puolin, mutta anteeksianto on tärkein!