Kertokaa hyvät ihmiset, mitä ajattelette tästä...
Olen hyvin nuori nainen vielä, kohta täytän 20 ja kolmatta vuotta seurustelen saman miehen kanssa. Hän pitää minusta kovin ja yhä vielä jaksaa hehkuttaa rakkauttaan minuun jne. Minä vain en koskaan aloittanut tätä suhdetta rakkaudesta... joskin tunteeni ovat kyllä kasvaneet välittämiseksi ja niin edelleen, ja hyvä mieshän hän on, tarkoittaa aina hyvää ym.
Nyt vaan tuntuu siltä, että sekin tunne, mikä minulla tähän asti on ollut, on katoamassa. Joskus hänen halaamisensa suorastaan ahdistaa minua, enkä jaksaisi aina suudellakaan häntä silloin kun hän haluaisi... samoin on käynyt seksin suhteen, ei haluta, mutta suostun siihen kyllä. En kylläkään saa siitä mitään, vielä ennen sain. Ja ennen halusin hänet seurakseni päivittäin (muut kaverit ovat hiljattain vaihtaneet paikkakuntaa tms.), mutta nykyään minulla ei tunnu olevan mitään kiirettä mennä hänen luokseen tai kutsua häntä tänne.
Olen kyllä seurustellut kahdesti ennen tätä juttua, noin puolen vuoden juttuja kummatkin. Minusta vain tuntui heitä kohtaan huijaukselta, kun tunnetta minun puoleltani ei juurikaan ollut... tämänhetkinen mies saa minut kyllä tuntemaan oloni sen verran rakastetuksi, etten ole voinut häntä jättää. En tiedä haluankokaan, koska hän on kuitenkin samalla myös paras ystäväni.
Muutoin kyllä arvostan miestä. Emme asu yhdessä, luultavasti emme vielä muutamaan vuoteen. Jokin ääni sisälläni kehottaisi jopa tekemään niin, mutta toisaalta en halua tehdä sen kummempia päätöksiä tämänlaisen epävarmuuden kanssa. Miehestä se ei johdu, uskon hänen aidosti välittävän minusta. Ja hyvin ujona henkilönä en edes juuri tutustu ihmisiin, minkä olen kokenut kouluhistorian ja yliopiston aikana, joten pelkään hieman myös jääväni yksin. Yksin en halua olla.
Siis mitäköhän tämä on? Tavallista masennusta, jonka mukana lähtevät halut? Masennusta on kyllä ollut, mutta ei se vielä näin puuduttavasti ole tähän asti vaikuttanut... Tunnevammaisuutta, kun en koskaan oikeastaan pahemmin ihastu kehenkään? Minä minun tätä pitäisi ajatella...
Kiitos vastauksistanne.
Olen hyvin nuori nainen vielä, kohta täytän 20 ja kolmatta vuotta seurustelen saman miehen kanssa. Hän pitää minusta kovin ja yhä vielä jaksaa hehkuttaa rakkauttaan minuun jne. Minä vain en koskaan aloittanut tätä suhdetta rakkaudesta... joskin tunteeni ovat kyllä kasvaneet välittämiseksi ja niin edelleen, ja hyvä mieshän hän on, tarkoittaa aina hyvää ym.
Nyt vaan tuntuu siltä, että sekin tunne, mikä minulla tähän asti on ollut, on katoamassa. Joskus hänen halaamisensa suorastaan ahdistaa minua, enkä jaksaisi aina suudellakaan häntä silloin kun hän haluaisi... samoin on käynyt seksin suhteen, ei haluta, mutta suostun siihen kyllä. En kylläkään saa siitä mitään, vielä ennen sain. Ja ennen halusin hänet seurakseni päivittäin (muut kaverit ovat hiljattain vaihtaneet paikkakuntaa tms.), mutta nykyään minulla ei tunnu olevan mitään kiirettä mennä hänen luokseen tai kutsua häntä tänne.
Olen kyllä seurustellut kahdesti ennen tätä juttua, noin puolen vuoden juttuja kummatkin. Minusta vain tuntui heitä kohtaan huijaukselta, kun tunnetta minun puoleltani ei juurikaan ollut... tämänhetkinen mies saa minut kyllä tuntemaan oloni sen verran rakastetuksi, etten ole voinut häntä jättää. En tiedä haluankokaan, koska hän on kuitenkin samalla myös paras ystäväni.
Muutoin kyllä arvostan miestä. Emme asu yhdessä, luultavasti emme vielä muutamaan vuoteen. Jokin ääni sisälläni kehottaisi jopa tekemään niin, mutta toisaalta en halua tehdä sen kummempia päätöksiä tämänlaisen epävarmuuden kanssa. Miehestä se ei johdu, uskon hänen aidosti välittävän minusta. Ja hyvin ujona henkilönä en edes juuri tutustu ihmisiin, minkä olen kokenut kouluhistorian ja yliopiston aikana, joten pelkään hieman myös jääväni yksin. Yksin en halua olla.
Siis mitäköhän tämä on? Tavallista masennusta, jonka mukana lähtevät halut? Masennusta on kyllä ollut, mutta ei se vielä näin puuduttavasti ole tähän asti vaikuttanut... Tunnevammaisuutta, kun en koskaan oikeastaan pahemmin ihastu kehenkään? Minä minun tätä pitäisi ajatella...
Kiitos vastauksistanne.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Älä vaan muutakaan yhteen jos olet vähänkin epävarma.Silloin petät itseäsi sekä kaveriasi.Joskus totuus vain kirpaisee mutta asioiden rehellinen tunnustaminen on paljon parempi kuin valheessa eläminen, sitä ei kuitenkaan kauaa jatku.Tunnusta tosiasiat vaikka se aluksi sattuisikin...se menee kyllä ohi.Se on kaverisikin kannalta lopulta helpompi ratkaisu kuin että tekisit sen vasta muutaman vuoden kuluttua.
Tsemppiä!
Kiitos mielipiteestäsi.
Käytännön tilanteesta johtuen emme muutenkaan tulisi muuttamaan yhteen vielä muutamaan vuoteen - siis ainakaan... joten pääasiallinen probleema ei ole siinä, ei meillä onneksi mitään kiirettä minkään asian suhteen ole.
No jos et juuri ihastu ihmisiin niin miksi sitten pitää olla kenenkään kanssa? Voi sitä yksinkin elää ihan normaalia elämää.
... että jos et irrottaudu suhteestasi ajoissa, voi sinulle käydä kuten minulle kävi. seurustelin viisi vuotta miehen kanssa, jota alussa rakstin syvemmin kuin ketään koskaan ennen. parin vuoden seurustelun jälkeen muutimme yhteen ja n. vuoden yhdessä asumisen jälkeen huomasin, etten halua hänen koskevan itseäni, tapansa alkoivat ärsyttämään ja pian en kestänyt hänen suraansa lainkaan. pettäminen EI kuulu luonteeseeni, enkä ole ennen häntä tai hänen jälkeensä ketään pettänyt, mutta kyseistä miestä petin, koska en välittänyt tippaakaan hänen tunteistaan. mies antoi anteeksi vaikka toivoin teollani lentäväni ulos suhteesta. lopulta ilmoitin haluavani erota, vaikka mies olisi halunnut jatkaa suhdetta, hän oli ns. "hyvä ja kiltti mies". erotessamme olin jo niin kypsynyt häneen, että vaikka erostamme on jo kohta kaksi vuotta, ärsyynnyn yhä nykyäänkin suunnattomasti jos hänet näen tai olen jossain tekemisissä hänen kanssaan. tämä harmittaa minua, sillä tiedän, että voisimme olla hyviä kavereita keskenämme, jos olisin tajunnut lopettaa suhteen paljon aiemmin.
Miehesi muuten tod.näk. aavistaa, mitä ajattelet, ja on sen takia helvetin kiltti sinua kohtaan..
Anyway, teet hirveän teon toiselle, jos valehtelet koko ajan.