Vaikeaa tekee välillä. Anoppini ei ole paha ihminen lainkaan, niin en voi väittää. Sensijaan hänellä on ihmeellinen taipumus saada muut pahalle mielelle. Meillä on kolme lasta, 7- 3- ja 1-vuotiaat. Jo ennenkuin odotin lapsiani, anoppi kertoi, ettei aio hoitaa lapsenlapsiaan koska on hoitanut jo omat 5 lastansa. Eikä hän ole hoitanutkaan yhtäkään kymmenestä lapsenlapsestaan, kälyni lapsia joskus pakon edessä ja silloinkin valitti selän takana asiasta. Minun raskauksiani hän on aina kauhistellut eikä ole ollut iloinen. Elämäntyönsä hän on tehnyt kaupungin puistopuolella työllistämisvaroin. Lisäksi hän on joutunut toimittamaan paljon kahden vanhimman poikansa asioita, heillä on skitsofrenia. Appiukkoni on ollut vuoden verran hieman autettavana, hän kulkee rollaattorin avulla asunnossa, itse pärjää kyllä hyvinkin. Appi on viettänyt aiemmin huonoa elämää ja anoppi ottaa sen toistuvasti puheeksi ja moittii miestään. Nyt appi on raitis kaikin puolin, kiroilee tosin kun hermostuu vaimolleen. Anoppi pyrkii nyt hallitsemaan miestään ja hänen rahojaan kun tämä on puolikuntoinen. Myös suvun kesämökkisaarella anoppi pyrkii määräilemään, muistutti minuakin että maksaa kiinteistöverot maapohjasta ja saunasta jotka siis kaikkien sisarusten ja heidän perheidensä käytössä. Itse käymme saaressa noin neljän yön ajan vuodessa. Asumme 500 km:n päässä appivanhemmistamme ja näämme joitakin kertoja vuodessa. Tapaamisemme kulkee joka kerta suunnilleen näin:
- vastassamme on hermostunut anoppi joka on tuloamme edeltävän viikon ajan hommannut pientä purtavaa kaupasta vierailuamme varten, useampi tunti (ettei tule paniiikki meidän sisääntulohetkellä) aiemmin paistettu uunilohi ja kuoriperunat. Valittaa ettei osaa kokata johon kerron että vieraanvaraisuus on tärkeintä, paraskaan kokki ei välttämättä ole vieraanvarainen.
- kysyy lyhyesti kuulumisemme ja menee asiaan. Rupeaa kertomaan miten sairaana on ollut ja kuinka veljensä hautajaisten järjestäminen 2 vuotta sitten otti voimille ja kuinka miehensä hoitaminen on raskasta ja kuinka miehensä on kiroillut ja pelasi ennenvanhaan rahansa, ryyppäsi ja oli pois kotoa. Valittaa kaikesta mitä vain keksii aihetta. Mitään hyvää ei sano oma-aloitteisesti. Väkisin yritämme pitää mieheni kanssa puheenaiheet iloisina mutta emme onnistu. Moittii uskonsisariaan adventtikirkosta; heillä ei ole oikeaa uskoa. Ko. henkilöt olivat kieltäneet anoppiani "aina valittamasta".
- tekee töistään suuren numeron, kertoo kaikki tavanomaiset koti- ja puutarhatyöt mitä on tehnyt kuten ne olisivat urotekoja. Kaksikymmentä vuotta sitten tehty puutarhan perustaminen on yhä raskaana mielessä, samoin kesämökillä tehdyt työt.
- moittii hienovaraisesti muita uskoon liittyen, muilla ei ole oikeaa uskoa, vanhin poikansa (skitsofreenikko) usko on hyvä kun ei kyseenalaista äitiään missään asiassa, hän saa myös polttaa äitinsä mielestä tupakkaa vaikka hän paheksuu muilla tuota tapaa. Itse kertoo nimensä merkityn elämän kirjaan ja on siis jumalan valittu.
Tätä samaa rataa kulkee aina, enempää esimerkkejä en jaksa kirjoittaa ja olen itse ihan loppu, mietin liikaa näitä asioita ja haluaisin että anoppini on onnellinen vaikka usein oma turhautumiseni tilanteeseen purkautuu meillä kotona ihan väärällä tavalla. Viimeksi yritin kysyä onko hän masentunut mutta kertoi ettei ole, hän kyllä tietää mitä on olla masentunut koska on aiemmin ollut sitä. AUTTAKAA VIISAAMMAT! MITÄ MINÄ VOIN TEHDÄ ANOPPINI HYVÄKSI? ASIA SYÖ KOKO MIEHENI PERHETTÄ!
- vastassamme on hermostunut anoppi joka on tuloamme edeltävän viikon ajan hommannut pientä purtavaa kaupasta vierailuamme varten, useampi tunti (ettei tule paniiikki meidän sisääntulohetkellä) aiemmin paistettu uunilohi ja kuoriperunat. Valittaa ettei osaa kokata johon kerron että vieraanvaraisuus on tärkeintä, paraskaan kokki ei välttämättä ole vieraanvarainen.
- kysyy lyhyesti kuulumisemme ja menee asiaan. Rupeaa kertomaan miten sairaana on ollut ja kuinka veljensä hautajaisten järjestäminen 2 vuotta sitten otti voimille ja kuinka miehensä hoitaminen on raskasta ja kuinka miehensä on kiroillut ja pelasi ennenvanhaan rahansa, ryyppäsi ja oli pois kotoa. Valittaa kaikesta mitä vain keksii aihetta. Mitään hyvää ei sano oma-aloitteisesti. Väkisin yritämme pitää mieheni kanssa puheenaiheet iloisina mutta emme onnistu. Moittii uskonsisariaan adventtikirkosta; heillä ei ole oikeaa uskoa. Ko. henkilöt olivat kieltäneet anoppiani "aina valittamasta".
- tekee töistään suuren numeron, kertoo kaikki tavanomaiset koti- ja puutarhatyöt mitä on tehnyt kuten ne olisivat urotekoja. Kaksikymmentä vuotta sitten tehty puutarhan perustaminen on yhä raskaana mielessä, samoin kesämökillä tehdyt työt.
- moittii hienovaraisesti muita uskoon liittyen, muilla ei ole oikeaa uskoa, vanhin poikansa (skitsofreenikko) usko on hyvä kun ei kyseenalaista äitiään missään asiassa, hän saa myös polttaa äitinsä mielestä tupakkaa vaikka hän paheksuu muilla tuota tapaa. Itse kertoo nimensä merkityn elämän kirjaan ja on siis jumalan valittu.
Tätä samaa rataa kulkee aina, enempää esimerkkejä en jaksa kirjoittaa ja olen itse ihan loppu, mietin liikaa näitä asioita ja haluaisin että anoppini on onnellinen vaikka usein oma turhautumiseni tilanteeseen purkautuu meillä kotona ihan väärällä tavalla. Viimeksi yritin kysyä onko hän masentunut mutta kertoi ettei ole, hän kyllä tietää mitä on olla masentunut koska on aiemmin ollut sitä. AUTTAKAA VIISAAMMAT! MITÄ MINÄ VOIN TEHDÄ ANOPPINI HYVÄKSI? ASIA SYÖ KOKO MIEHENI PERHETTÄ!
Vastaukset 27
Vanhimmat
Sanoin anopille suorat sanat, kun tuli meille kylään
samana päivänä kuin saavuimme kahden viikon reissusta.
Alkoi valittamaan likaisuutta ja pölyä meillä ja jääkaappikin
oli tyhjänä.
Minä päästelin täysillä takaisin, että etkö ymmärrä meidän
tulleen juuri kotia, kun tulit samalla oven avauksella.
Painu kotiisi valittamaan, niinkuin teet joka kerta meidän
kyläillessä luonasi.
Hiljaiseksi meni ja lähti.
Lähes vuosi meni ennenkuin tuli pyytämään anteeksi minulta.
Nykyään tullaan erittäin hyvin toimeen ja on valitukset jäänyt
kokonaan pois ainakin minun seurassani.
ps. Tiedätkö milloin anoppi on yhtä hyvä kuin olut?
Kylmänä pöydällä ja juuri avattuna:))))))
Anopin elämä ei kirjoituksestasi päätellen ole ollut pelkkää onnea ja auvoa, jos on juoppo mies ja lapsia, joilla on skitsofrenia. Niistä on tullut hänen elämänsä sisältö.
Monelle vaikeudet kasaantuvat siinä määrin, että eivät osaa enää nauttia onnellisista hetkistä. Se on heistä suorastaan synti.
Joskus tapaa ihmisiä, jotka eivät voi hyvin, jollei koko ajan valita jostakin. Ikään kuin tuntisivat olevansa elossa KAIKISTA vaikeuksista huolimatta.
Monelle tällaiselle ei toisen huolet ole mitään. Ne eivät ole mit-tään hänen omiensa rinnalla. Monelle myös uskonelämä on sitä, että kerää vaikeuksia tässä elämässä ja palkintonsa tuonpuoleisessa. Jos sisaret herrassa eivät kanna yhtä suurta murheen taakkaa, pitää valittaja heitä maailmallisina.
Kun sanotaan, että alkoholismi sairastuttaa koko perheen, niin tässä lienee juuri esimerkki siitä, kun otetaan vielä ne mielenterveysongelmat mukaan.
Anoppisi elää raskautettuna joka hetki. Ymmärrän kärsimättömyytesi. Ei auta ajatella, että hänellä on vaikeaa. Hänet pitäisi saada terapeutille puhumaan ja purkamaan ajatuksiaan. Eikö skitsofrenien omaisille järjestetä mitään vertaistukea? Eikö uskonyhteisöstä ole apua?
Eivät voi omaisetkaan muuta kuin olla kärsivällisiä vaan. Anoppisi ei itse edes ymmärrä, millainen taakka hänestä on ympäristölleen tullut. Jokaisen tulisi ajatella omalta kohdaltaan, miten asioihin suhtautuu, ettei huomaamattaan muutu samanlaiseksi. Olisi helppoa paneutua hänen kanssaan haukkumaan kaikki ja valittamaan epäkohdista. Siitä hän varmaan pitäisi.
Voi kuule, et sinä voi tehdä YHTÄÄN MITÄÄN!
Vapauta itsesi moisesta taakasta. Anoppi on elänyt pitkän ja ison elämän, tehnyt kaikki valintansa ihan itse. Ei ne ystäväiseni edes sinulle kuulu.
Miten ihmeessä otat noin suuren vastuun asioista ja valinnoista, joista osa on tapahtunut jo ennen kuin olet syntynytkään. Nyt karistat koko roskan hartioiltasi.
Anoppi on vastuullinen omasta elämästään, katkeruuksistaan ja... vaikeuksistaan. Ne ovat hänen ristinsä. Ja kun hän kerran kuuluttaa olevansa uskovainen, niin lukekoon Isosta Kirjastaan, että jokaisen on kannettava ristinsä.
Et sinä hyvä hyssykkä voi häntä tehdä iloiseksi, poistaa hänen masennustaan.
Itseasiassa hän saattaa jopa RAKASTAA omaa masennustaan ja uhrin asemassa oloaan. NE ovat hänen elämänsä suola, joiden avulla hän pysyy hengissä.
Jos tällaiselta anopilta otettaisiin pois kaikki luettelemasi vaikeudet, niin hän ei jaksaisi elää. Noiden avulla hän kokee itsensä tarpeelliseksi.
Hän ei OSAA elää muunlaista elämää, koska kaikki tuo on osa hänen persoonaansa. Me ihmiset ollaan vaan niin perin juurin erilaisia. Niin erilaisia, ettei sitä aina edes käsitä, kun tapaa tällaisen ääripersoonan.
Anoppisi on erikoinen, riippuvainen muista, epäitsenäinen. Hän roikkuu ja haluaa roikkua vaikeuksissaan, koska ne tuovat hänelle turvallisuutta.
Kaikki muiden ihmisten tuomitseminen ja vääriksi kokeminen pitää hänen itsetuntonsa kasassa.
Teet väärin, jos yrität häntä, jo vanhenevaa ihmistä saada irti asenteistaan. Masennus ja ilottomuuskin voivat olla puolustuskeino. Anna hänen pitää ne, että hän pysyy sekoamatta hengissä.
On todellakin parempi, ettei tällainen ihminen hoida enää pieniä lapsia. Minä en ainakaan edes antaisi. Ehkä ne käynnit anoppilassa voisi helpottua, kun et ottaisi vastuuta hänen ilostuttamisesta. Itse tekisin vain lyhyitä, ohikulkureissuja vastaavassa tilanteessa, siis ei yökylään, vaikka matka olisi pitkäkin. Hotelleja löytyy...
Jätä anoppi Herran haltuun, aivan oikeasti. Keskity vain omiin huoliisi ihan ilman syyllisyyttä. Jokaisella on tekemistä ihan tarpeeksi omassa elämässään.
Miksi sinun pitäisi tehdä anopin hyväksi yhtään mitään? Anna elää elämäänsä katkerana tai ei. Ole tyytyväinen pitkään välimatkaan ja harvoihin tapaamisiin. Ne muutamat kerrat, kun anoppilassa käyt, niin kestä hammasta purren ja ajattele, että kohta saat taas sulkea oven ja olla pitkän aikaa rauhassa. Et sinä ole millään lailla vastuussa anoppisi elämästä.
Ovatpa kirjoittajat koleita. Ilmeisesti anoppi on joutunut elämään liian kovan elämän. Ja toisin kuin pari kirjoittajaa tuossa yllä sanoo, anoppi ei ole pystynyt vaikuttamaan läheskään kaikkeen elämässään. Aivan ilmeisesti anoppi ei ole pystynyt valitsemaan mukavaa raitista miestä, ei terveitä lapsia, ei palkitsevaa ansiotyötä.
Näen anoppisi monella tapaa vähäosaisena ihmisenä. Kukahan hänelle toisi edes pikkuriikkisen valoisia päiviä ja iloisia hetkiä edes nyt hänen vanhetessaan?
Ehkä ketjun avannut miniä voisi olla se henkilö?
Me tarvitsemme enemmän empaattisia valonkantajia elämässä. Moni hyväosainen voisi ajatella asiaa.
Entäpä hyvyys vaihtoehtona? Sen voisit sanoa tälle valittavalle, marttyyrimaiselle, katkeralle ja ilottomalle anopille, joka on alati valmis tuomitsemaan muita.
Tämä muiden tuomitseminen oli se pointti, josta lähdin liikkeelle, että anoppi ei ole oppinut elämässään mitään. Kun ihminen viisastuu kärsimyksissään, hän yleensä oppii armahtamaan muita ja näkemään muissa ihmisissä hyvää ja iloittavaa.
Tämä miniä on yrittänyt ilostuttaa, mutta negatiiviseen asenteeseen takertunut anoppi tappaa nuo yritykset tehokkaasti.
Miniä on liian nuori ja hänellä on omakin perhe, ja asuvat vielä matkojen takana. On turha laittaa tällaista taakkaa nuorelle perheelle.
Jokaisella ihmisellä on oma murheensa selvitettävänää. Ei todellakaan aina voi valita kohtaloaan, mutta asenteensa voi valita.
Se että katkeroidummeko täyspäiväisiksi ja ilottomiksa valittajiksi ON omassa valinnassa. Ei ole niin huonoa päivää, ettei siitä löytyisi hyvääkin, sanoi viisas ja rakas mummoni aikoinaan.
"Kun ihminen viisastuu kärsimyksissään, hän yleensä oppii armahtamaan muita ja näkemään muissa ihmisissä hyvää ja iloittavaa. "
Pitkään elettyäni en juurikaan ole tavannut ihmistä, jota kärsimys olisi jalostanut. Ajatus siitä, että kun saa paljon kärsiä, saa lopuksi kirkkaimman kruunun, on raamatullista potaskaa.
Potaskaa on myös se sananlaskuilla meihin isketty "totuus", että jokainen olisi oman onnensa seppä. Tai että meistä kaikki voivat valita elämänsä, suhtautumisensa ja asenteensa.
Ketjun avaajan anoppi vaikuttaa minustakin väsyneeltä ja masentuneelta ihmiseltä. Ei hänellä ole paljon iloja eikä taida olla helpotusta tulevaisuudessakaan. Joillekin elämä on kurja matka, oikeasti.
Kiitos mielipiteestäsi.
Kärsimys ei todellakaan ole toivottavaa kenellekään, eikä välttämättä jalosta. Ei ollenkaan. Mutta kuitenkin... elämä koulii, jos ihminen on kouliintuakseen.
Masennus ja masentuneeksi leimaaminen ja sitä kautta kaikelle selityksen antaminen on aikamme muotitermi.
Kaikki, mikä elämässä on epätoivottavaa, vastoinkäymistä, epäonnistumista, huonojen valintojen tulosta, asennevammaisuutta, kaiken se seuraukset ja niistä kärsiminen kuitataan sanalla: masentunut.
Kun on masentunut, saa myötätuntoa, muutoin ei.
Tässäkin ap. kertoo, kuinka anoppi pyrkii määräilemään sukulaisiaan, hallitsemaan, kauhistelee miniänsä raskautta ja ilmoittaa ettei sitten aio hoitaa lapsenlastaan, valittaa kaikesta mistä saa vain aihetta, hermoilee, valittaa sairauksiaan, moittii "uskosisariaan" vääräuskoisiksi, pitää itseään erikoisesti Jumalan valittuna samoin kuin skitsofreenikkopoikaansa, joka ei sano äidilleen poikkipuolista sanaa.
Tällainen ihminenkö olisi masentunut? Kyllä tässä aivan jostain muusta on kyse...
Uskon että monella muullakin on yhtä kurjaa ollut elämässään, jopa vieläkin kurjempaa, moninverroin kauheampaa, silti he eivät aiheuta ýmpäristössään noin paljon pahaa mieltä.
Väsynyt tuo ihminen saattaa olla ja onkin, mutta masentunut... ei tosiaan. Tuo ihminen rakastaa olla kenkku muille, hän haluaa kostaa oman kurjuutensa. Hänellä on taipumus katkeruuteen, koskapa muistelee miehensä menneitä juomisia ym.
Narsistiseksi mieluummin sanoisin tämän ihmisen oireiden olevan. Häntähän ei poikansa perheen asiat paljon kiinnostaneet.
Kiitos kaikille osallistujille kovasti! Tämä keskustelu on antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta. Yritän jatkossa sisäistää asian niin, etten pysty eikä minun tarvitse pystyä häntä muuttamaan positiiviseen suuntaan vaan annan asian olla ja yritän oppia kuuntelemaan vuodatusta tai sitten keksin jonkun pakotien noista tilanteista. Viimeksi käydessämme ja kuunneltuani aikani tuota negatiivista tulvaa minusta tuntui että saan paniikkikohtauksen. Tämä on tapahtunut joskus aiemminkin. Mutta ehkä jatkossa olen vahvempi. Jostain syystä minun on vaikeaa kuunnella kaikkea "keksittyä vaikeutta", minulla on itselläni ollut hyvin rankka lapsuus, vanhempani eivät ole kyenneet huolehtimaan minusta ja sisaruksistan,i olemme joutuneet pärjäämään ja huolehtimaan itsestämme ja vanhemmistamme jo varhain. Itse olen joutunut olemaan biologiselle perheelleni aina se positiivinen rohkaisija ja olen siinä mielestäni (ja muidenkin perheenjäsenten mielestä) onnistunutkin. Tämä varmaan on osasyy siihen etten osaa reagoida tähän asiaan oikein. Kun vielä tiedän mitä elämä muiden armoilla (lapsena) on ja mikä arvo ja valta aikuisella ihmisellä on sekä itsensä että lähimmäistensä elämänhallintaan, koen että tämän anopin asenne on sekä käsittämätön että uskomaton. Näen että hänellä olisi hyvin paljon positiivista valtaa suvun vanhimpana naisena ja hänen tukensa asiassa kuin asiassa olisi korvaamaton jokaiselle perheenjäsenelle.
Olen samaamieltä Hillevin kanssa. Koleita vastauksia. Naisella kaksi sairasta poikaa ja sairas mies. Ja toiset naiset vain pilkkaavat, että itse on tiensä valinnut.
Nainen on vähäosaiselle naiselle aika susi.
Miten olisi joku kotipalvelu kunnalta anopillesi? Miten olisi, jos miettisit vaikka kuukauden muuta, kun anoppisi asiaa. Ottaisit noin niinkuin loman.
Tuli oikein alakulo niistä kaloista ja perunoista. Siellä hän raskaassa elämässään jotain kalaa ja perunaa koettaa. Voi kunpa hänellekin joku pieni ilo vielä joskus koettaisi. Uunilohi ja kuoriperunat...
Miniä: kerää sinäkin itsellesi nyt jotain hyvää. Anoppisi juuri ja juuri selviää. Ei häneltä ole paljoa annettavaa. Jospa kokisitten lahjaksi hänelle sen kuuntelun,kun hän teille valittaa. Kuuntelette vain ja koette antavanne hänelle näin pikkulahjan.
pitäisi ymmärtää se, että joitakin ihmisiä on vain mahdoton auttaa. Anoppisi on juuttunut omanlaiseensa elämään, hyväksynyt sen omalla tavallaan - et voi häntä siitä "pelastaa". Ihmisen pitää itse haluta muutosta ja apua, ei mistään muuten mitään tule. Ehkä sinä teet osasi siinä, että kuuntelet hänen puheitaan noilla kyläreissuilla - ei mitään mukavaa kuuneltavaa, mutta usko tai älä: toiset ihmiset ovat sellaisia, etteivät sen ihmeempää apua odotakaan, mutta se, että saavat sanoa asiat ääneen, helpottaa oloa. Tätini oli tuollainen: aina samat tarinat elämän kurjuudesta viimeisen 30 vuoden ajalta ja kun yritin ottaa rakentavasti kantaa, että voisiko nyt tehdä jotain toisin, niin ei... Täti totesi, että kaikki on ihan hyvin, ei häntä mikään vaivaa, kunhan vaan avautui...
Vaikka se vaikeaa varmasti sinulle onkin - kun vaikutat ylen hyväsydämiseltä ja avuliaalta ihmiseltä - niin sinun pitäisi opetella ajattelemaan, ettet voi toisten taakkoja kantaa. Tässä tapauksessa jo pelkästään välimatkakin tekee sen hyvin vaikeaksi. Niillä kerroilla, ku anoppia tapaat, anna hänen avautua, sano jotain kannustavaa väliin niin, että hän huomaa sinun kuuntelevan. Sinulla ja miehelläsi on oma elämänne lapsien kanssa, älä hajoita itseäsi mahdottomiin projekteihin.
Kertokaa kuinka rakastatte ja arvostatte häntä niin tuntee olonsa tärkeäksi!
Saanko mahdollisesti käyttää tekstiäsi syksyllä julkaistavassa "Rakas (?) Anoppi" kirjassa? Tosin joudut luovuttamaan Katja Salolle kaikki oikeudet oheisen tekstin käyttöön ja julkaisemiseen. Tämä kommentti saattaisi sopia loistavasti "Ihanne anoppi" lukuun :-)
Kirjalta löytyy omat FB Anoppi- sivut :-)
Kiittäen,
Katja Salo
Kuinka ihmeessä te ajattelette, että teidän tulisi pitää anopista? Oletteko sairaita. Saa pitää, jos on aihetta mutta että pitäisi rakastaa???
Kysyy 51-vuotias ihmistieteiden miesprofessori
Herra Professori (Vai Prosessori)...Rakkautta tulee monessa muodossa. Voit käyttää väitöskirjassasi.
Sitä pitää olla kaikkia ihmisiä- myös anoppia kohtaan.
Katja Salolta taitaa olla tulossa katkeransävtinen anoppivihamielinen kirja koska etsii ainoastaan kaikkein negatiivisimpia juttuja anopeista. Noilla jutuillahan voisi yleistää kaikki suomen anopit sairaiksi ja minöitään vihaaviksi haaskoiksi.
TOTUUS on kuitenkin toisenlainen. Anoppi on hyvin usein se henkilö, joka kestää mitä moninaisimpia oikkuja ja kiukkuja ja vihanpitoja jne. jne. miniältään ja antaa aina ja samantien anteeksi ja AINA VAIN yrittää ymmärtää...loputtomiin ymmärtää ja antaa anteeksi. Ja ihan jo siksikin, että se miniä joka anoppiaan noin kohtelee on anopin pojan vaimo, anopin lastenlasten äiti. Häntä on vain rakastettava noitten anopille tärkeimpien ihmisten takia vaikka miniä olisi millainen. On hyväksyttävä, annettava anteeksi...jaksettava loputtomiin, hyssyteltävä ja mielisteltävä, että miniän epävarmuus joskus hälvenisi. Miniän omasta epävarmuudestahan enimmäkseen kai johtuu kaikki tuo vihanpito anoppia kohtaan.
Tämän kaiken kykenee miniä tajuamaan vasta tultuaan itse anopiksi. Kukaan joka ei itse ole ollut anoppi, ei voi sanoa sitä millainen anopin osa on. VARSINKIN kun on kysymys miniästä, vävyt on aivan eri juttu. en ole koskaan kuullut ainoankaan vävyn haukkuvan noin anoppiaan, kehuja sitäkin enemmän. Miniältä ei anoppi kehuja juuri saa.
Ihmettelenkin usein sitä, kuinka voi olla mahdollista, että äiti ei rakasta lapsiaan ja vaimo miestään niin paljon, että vähintäänkin hyväksyisi anopin edes miehensä ja lastensa perheen osana jos ei omaan perheeseen sallikkaan anoppia. Mistä tulee se viha niinkin läheiseen henkilöön kuin miehen äitiin ja omien lasten mummoon ? Itse naisena, äitinä, anoppina ja mummona en kykenisi moiseen vihanpitoon.
Kuinka ihmeessä voit tähän viestiketjuun tulla tälläämään käsitystäsi TOTUUDESTA? Etkö huomaa ettei alkuperäisen viestin kirjoittaja nyt todellakaan ole anoppiaan pilkkaamassa ja haukkumassa vaan päinvastoin yrittää saada tukea jotta pystyisi arvostamaan anoppiaan enemmän, kaikesta huolimatta. Ja se on ihan totinen tosi, että anopit (eivät kaikki tietenkään) ovat usein TODELLA pirullisia nuorempiaan kohtaan, yrittävät puuttua asioihin ja ilkeilevät, mitätöivät. Tämän kaiken kykenee ihminen ymmärtämään vasta sitten kun oppii tuntemaan monia iäkkäitä naisia ja huomaa sivustakatsojana millainen vähättelevä asenne heillä on miniöitään kohtaan. Ja tämä on juuri se TOTUUS.
sairas mies ja kaksi sairasta poikaa jo kertovat siitä että emäntä on aika terroristi. Uskon asiat siihen vielä päälle niin onhan hyvä soppa. Mielenterveysongelmaisille usko on kuin vettä myllyyn. Perheessä kun on mielenterveysongelmia niin se herkästi sairastuttaa koko perheen. Mitä anoppeihin tulee niin toiset ei vain tajua että oven ulkopuolella asuvat ihmiset ei määrää oven sisäpuolella tapahtuvista asioista. Kyllä miniää nyppii ettei saa olla äiti eikä emäntä omassa huusollissaan. Onko se liian vaikeaa ymmärtää? Anoppi voi jaella neuvvojaan, toiset otetaan käyttöön ja toiset skipataan, mutta että ihan määräilemään käy ulkopuolinen ihminen joka ei nuku samassa talossa...
Nostan tämän vanhan aiheeni esille... Pitkään olen harkinnut kehtaanko tänne laittaa viestiä mutta tässä nyt tulee. Eli vanhan viestiketjun kautta saatte vähän kuvaa millaista anoppini kanssa on aiemmin ollut. Nyt taas sattui ikävä tapaus joka harmittaa vieläkin vaikka siitä on jo useampi viikko.
Ennen joulua veimme hänelle lahjaksi digitaalisen valokuvakehyksen jossa on perheemme kuvia. Hän rupesi meuhkaamaan jotta vihaa elektroniikkaa ja saa olla viimeinen kerta kun tuomme hänen kotiinsa elektroniikkaa. Myös rupesi paasaamaan, jottei ole koskaan ole kiinnostunut valokuvauksesta. Lopuksi vielä sanoi että moinen vehje on saatanan keksintöä jotta ihmiset eivät viettäisi aikaa toistensa kanssa vaan tuijottaisivat ruutua.
Lapset yrittivät innoissaan esitellä kuvia omista touhuistaan näytöltä mummolleen, mutta mummo ei ollut kiinnostunut. Paasasi vaan. Olen todella surullinen. Käytimme mieheni kanssa tunteja aikaa siihen, kun valitsimme kuvia tallennettavaksi. Laitekaan ei ollut ilmainen, se oli meille iso investointi. Ajattelimme jotta appivanhemmat olisivat onnellisia nähdessään perheemme elämästä kuvia. Kaiken lisäksi muutama päivä heiltä lähtöömme jälkeen anoppi harmitteli puhelimessa kun hänen kesämökiltään ei ole yhtään kuvaa. Hän kun olisi halunnut esitellä vierailleen kuvia istutuksistaan ja kaikkea sitä mitä on touhunnut mökillä.
Olen tyrmistynyt siitä, miten ihminen voi olla itsekäs ja piittaamaton. En olisi uskonut tätä edes hänestä.
Anoppisi tila on sen verran huono joten hän ei kykene normaaliin kanssakäymiseen perheenne kanssa.
Anoppisi tvointi ei enää korjaannu vaan hän vanhuuttaan kertaa yhä enemmän omia menneisyyden
kokemuksia.Vastaavanlainen tilanne tuli äitini kohdalla hänelle tärkein päivittäinen puheenaihe
keskittyi vanhojen tapahtumien kertaamiseen (käytiin useaan otteeseen hänen lapsuudenkodissaan)
Kuuntelin ja yritin ymmärtää pahaa päivää (eivät tee enää oikeitä töitä ).
Muuta et voi kuin käydä perheen kanssa tapaamassa häntä ja luovuttaa korvasi hänelle.
Perheesi elämä kiinnostaa häntä (kuulumiset)mutta hän ei ilmeisesti kestä teidän perheenne
kuulumisia ja muuttuvia tapoja .
Paha olo tulee väistämättä aina kun käyt tapaamassa anoppiasi hän ei kykene enää muttamaan
omia ajatuksiaan myönteisemmiksi sinua ja perhettäne kohtaan.
Tällaisen kuvan sain anopistasi luettuani kertomaasi.
Kuinka saat nollattua pahan olosi anoppisi luota lähdettyä ?
Lapsesi luultavasti näkevät anoppisi tilan ja loitotnevat kauemmaksi hänestä.
Vielä lisään tuohon viestiini sen verran, että anoppilassa on kaksikin tv:tä, videolaitteet ja radio joten hän ei ole kaikkea elektroniikkaa vastaan, antamamme valokuvakehys ei vaan sopinut hänen elämäänsä kuten hän meille monisanaisesti sen käyntimme yhteydessä ilmoitti. Ja vielä käyntimme jälkeenkin löytyi epäkohta kun siinä ei ollut hänen mökkinsä kuvia joilla olisi voinut vieraille kehuskella. Eli meidän lapsemme ja uuden kotimme kuvat eivät ole hänelle tärkeitä, mökkinsä ja istutustensa olisi ollut, eikä sekään varmaan olisi enää haitannut että laite itsessään onkin saatanasta, kun Hänen työnsä jälki olisi kuvissa näkynyt. Kerronpa nyt tässä yhteydessä senkin, että mennessämme naimisiin anoppi ei antanut ottaa juhlapöytään puutarhasta kukkia koska vieraita oli tulossa ja kukkien piti saada olla penkeissä jotta kaikki näkisivät miten hänen puutarhansa on loistava. Ja niitä kukkia oli muuten valtavasti...
Anoppiretale, pohdit, kuinka saan nollattua pahan oloni vierailujemme jälkeen. En kyllä saakaan, muuten en olisi tuntenut tarvetta kirjoitella tänne. Tuntuu, että olen aivan tyhjiin imetty kun pääsen hänen käsittelystään. Kaikki hänen kummalliset kommenttinsa jäävät kummittelemaan päähäni. Hänelle ei kelpaa kukaan eikä mikään, kaikista ihmisistä hän noukkii huonot puolet esille ja jos jotakuta hänelle kehuu, hän tempaisee sieltä vastaväitteeksi jonkin epäolennaisen heikkouden. Nyt pitää lopettaa, vuodatan lisää kun taas aikaa.
Tuli itsennekin paha olo kun luin kirjoitustasi .
Kunpa voisinkin saada mielestäsi pahan tunteen pois jota anoppisi jatkuvasti sinulle
syöttää.
Hän vaikuttaa sulkeutuneen omaan elämäänsä eikä halua luovuttaa sinun iloksesi
piiruakaan palastaan.Hän on kiinnittänyt itsensä omiin kahleisiin ja luinhan minä kuinka
kovan elämän kovettama ihminen siellä teitä on vastassa.
Mitä nyt sitten itse ajattelet haluatko pahoitaa mieltäsi vai onko mahdollista teidän
sopia miehesi kanssa sinun poisjäämisestä anopi tylyltä vastaanotolta ?
Varmaa on anoppisi ei käytöstään muuta .
Haluatko kaikesta huolimatta tavata anoppiasi.
Hei ap .minun on aika poistua keskustelusta .Aika vain ei enää riitä kirjoitteluun .
Toivotan kaikille hyvää ja onnellisempaa anoppi-miniä suhdetta jos vain sen luomiseen
on mahdollisuuksia.Koittakaa kuitenkin selvitellä välejänne jos tämän jälkeen välinne
ovat edelleen tukkoisia puolin ja toisin asialle ei sitten mahda mitään.
Mikäli suhteenne ajautuu karille olette ainakin omalta osaltanne tehneet voitavanne.
Hyvää jatkoa kaikille vuodelle 2011 !
Hei vain terveisin Anoppiretale.
Kiitos kommenteista, anoppiretale ja oikein hyvää uutta vuotta!
Mene töihin välillä tai keksi itsellesi harrastuksia kodin ulkopuolella niin ettei tarvitse märehtiä anopin sanomisia tai elämää. Ei mikään ihme jos anoppiakin jo ihmetyttaa tuo kolmen vuoden välein lisääntymisvietti kun on selvästi ilmaissut ettei ala lasten hoitajaksikaan. Jostain omasta tilanteestasi johtuu ettet ole tyytyväinen elämääsi. Ensimmäiseksi sinun pitäisi tehdä jotain itsesi hyväksi, elämässä ei voi muuttaa toisia ihmisiä vaan pääsääntöisesti itseään. Pitää itsenäistyä niin ettei ole riippuvainen kenestäkään, ottaa oma elämä hallintaansa eikä koittaa toisten elämää hallita.
En ymmärrä ihmistä joka kodinhoitotuella ketkuttelee kymmenen vuotta ja pidempäänkin niin ettei muuta ole kuin keskittyä johonkin "anoppiinsa" mitä lie anoppi sanonut tai tehnyt? Työssä käyvillä ei ole yleensä aikaa takertua ihan mitättömyyksiin mutta ilmeisesti lastensa hoitaminen kotona on niin helppoa ja luppoaikaa on miettiä toisten elämää.
Parempi olisi olla kommentoimatta jos ei ole parempaa sanottavaa. Minulla on vakituinen tvirka johon voin palata milloin tahansa ja olen palannutkin työelämään kahden aiemman lapseni kohdalla jo äitiyspäivärahan loputtua eli n. 10 kk:n kuluttua synnytyksestä. Lasten kotona hoitaminen ei todellakaan ole helppoa, eikä silloin maata (kuten kauniisti ilmaisit) vaan jokainen hetki on täyttä työtä. Ilmeisesti sinulla kommentoija ei siitä ole hajuakaan. Tai sitten lähipiirisi äideillä on mahtavat mummot ja anopit tarjoamassa auttavaa kättään aina kun äiti sitä tarvitsee. Minulla ei tällaista piiriä ole.
Itsenäistymisestä puheen ollen, olen ollut oman onneni seppä jo 14-vuotiaasta lukien joten minulle on turha selvittää itsenäisyydestä mitään, ei sinun eikä kenenkään muunkaan.
Enkä ole anoppiani ollut lapsenlikaksi pyytämässä. Enkä pyydä. Eikä anoppia lisääntyminen ihmetytä, onhan muilla lapsillansa enemmänkin lapsia kuin meillä. Mutta voisi hän edes kunnioittaa perheemme elämää olemalla vähemmän negatiivinen ja ahdistava.
Tahdot vaan olla ilkeä, ei se mitään. Olen tavannut kaltaisiasi ikäviä ihmisiä tässä maailmassa kasapäin joten et ole edes mitenkään erikoinen eikä kommenttisi millään tavoin minua "herättele". Minun sanani Sinulle sen sijaan; helmiä sioille.