Nyt on niin suuri solmu sydämessä ja päässä että en enää tiedä mitä tekee..
Erosin pitkästä 12 v suhteesta, joku aika jo, ja se loppui, kun totesimme molemmat olevamme enemmän ystäviä kuin muuta ja sovinnolla erottiin ja edelleen ystäviä. Exää en kaipaa vierelle, sen tiedostan mutta meillä välit oli enemmän kuin riittävästi hellyyttä ja huomioimista, sen suhteen kaikki oli täydellistä, mutta uskokaa, että kevyin perustein emme ratkaisua tehneet.
Nyt sitten olen muutaman kk seurustellut ihanan miehen kanssa. Ensimmäinen kk oli juuri sitä hullua ihanaa huumaa, oltiin kaikki mahdolliset yöt yhdessä ja suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta... ja sitten MINÄ kaiken pilasin..
Oma historia on täynnä kaikkee kuraa ja shittiä, että tiedän sieltä tulevan alituisen menettämisen pelon ja turvallisuuden tunteen puutteen, ja se alkoi sitten näkyä melkolailla heti tuon muutaman eka viikon jälkeen. Mua pelotti koko ajan, että no ni kohta, ihan kohta toinen sanoo moikat, ja aloin ajatella vähän sen mukaan omien korvien välissä, tulkitsin joka sanaa ja joka sanan puutetta. Ja juu-u, todellakin tiedän ja ymmärrän, että se jos mikä tappaa alkuhuumat suhteen alkumetreillä.
Olen siis kertonut nykyisessä parisuhteessani peloistani ja menneisyydestäni, mikä omasta mielestä vaikuttaa omaan käytökseeni. enkä hulluile ja itke tai kysele että ethän jätä, mutta se näkyy varmasti ja himmailen omia tunteitani koko ajan. (Sanoin ekan kk:n jälkeen että rakastan häntä, ja todella mietin mitä se sana tarkoittaa ja tunnenko niin juuri häntä kohtaan vai vaan miestä kohtaan joka on rinnallani, ja tunnen, että siksi että se on juuri hän, puhuimmehan yhteisestä tulevaisuudesta, ja sanoin että voihan tää olla jotain muuta kuin rakkautta, että vaan voimakasta ihastumista jonka koen rakkautena.. no olen aina ollut avoin tunteistani ja kyllä se on suuri sana mutta kuluu kuulemma jos sitä käyttää päivittäin, no en ole sitten käyttäny..)
Näennäisesti asiat on edelleen ok, olemme puhuneet, että alkuhuuma on jo haihtunut ja osittain juuri oman käytökseni takia. tykkään kyllä kovin hänestä ja hän minusta, mutta jotenkin olen sanonut jo niin paljon vähän ajan sisään että en enää osaa korjata tätä tai sanoa mitään mikä voisi normalisoida tilanteen. Hän sanoo, että kaikki on hyvin ja että tykkää, mutta varmaan sen alkuihastumisen ohi mentyä hän ei enää ole yhtä ylitsevuotavainen tunteissaan.. ja se saa minut varpaille. Mut tiedän että saan syyttää vain itseäni. Sanoinkin että meidän tarviis varmaan erota, erota sen takia, että odotan häneltä liikaa.. hän lupasi näyttää enemmän tunteita...tunnen että minun pitäisi päästää hänet tästä pois.
ja nyt kun luen tätä kirjoittamaani, tuntuu pahalle, ei pitäisi joutua tälläistä kirjoittaa ja kirjoittamani näyttää hieman "kipeän" ihmisen ajatuksilta.
Ja tiedättekö kuinka murtava ajatus on se, että tajuaa itse miten hukassa on, ja ymmärtää että virhe on minussa, ja pelko siitä ettei itteään saa korjatuksi. Tulkitsen edelleen kaikesta hänen sanomastaan ja tekemisistään, että tykkääkö vai ei ja liian usein tää hatarapää päätyy siihen että ei.. ja se tekee oloni onnettomaksi, koska järjen hiven sanoo, että ei me yhdessä oltais jos se ei tykkäis, mutta tiedän olevani niiiin raskas ihminen.
Olen miettinyt paljon yksinolemisen mahdollisuutta lopun elämääni, tietenkin sitä kaipais ihmistä vierelleen, mutta tällä hetkellä on niin vankka usko siihen, että musta ei ole parisuhteeseen, koska kukaan ei tälläistä jaksaisi, kun en itsekään jaksa tilannetta tälläisenään. En kiellä toisen menoja, tai kavereita. Tottakai pitää olla muuta elämää, kyse ei ole siis toisen ihmisen omistamisen halusta. Mutta kukaan ei voi antaa varmuutta, että tää kestää. Ja kun itse vielä ymmärrän että niinhän se elo menee, niin se saa ajattelemaan, että tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta parisuhteen suhteen.
Kun olisikin jossain jokin vipu jota kääntämällä ajattelisin hieman kevyemmin.
Erosin pitkästä 12 v suhteesta, joku aika jo, ja se loppui, kun totesimme molemmat olevamme enemmän ystäviä kuin muuta ja sovinnolla erottiin ja edelleen ystäviä. Exää en kaipaa vierelle, sen tiedostan mutta meillä välit oli enemmän kuin riittävästi hellyyttä ja huomioimista, sen suhteen kaikki oli täydellistä, mutta uskokaa, että kevyin perustein emme ratkaisua tehneet.
Nyt sitten olen muutaman kk seurustellut ihanan miehen kanssa. Ensimmäinen kk oli juuri sitä hullua ihanaa huumaa, oltiin kaikki mahdolliset yöt yhdessä ja suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta... ja sitten MINÄ kaiken pilasin..
Oma historia on täynnä kaikkee kuraa ja shittiä, että tiedän sieltä tulevan alituisen menettämisen pelon ja turvallisuuden tunteen puutteen, ja se alkoi sitten näkyä melkolailla heti tuon muutaman eka viikon jälkeen. Mua pelotti koko ajan, että no ni kohta, ihan kohta toinen sanoo moikat, ja aloin ajatella vähän sen mukaan omien korvien välissä, tulkitsin joka sanaa ja joka sanan puutetta. Ja juu-u, todellakin tiedän ja ymmärrän, että se jos mikä tappaa alkuhuumat suhteen alkumetreillä.
Olen siis kertonut nykyisessä parisuhteessani peloistani ja menneisyydestäni, mikä omasta mielestä vaikuttaa omaan käytökseeni. enkä hulluile ja itke tai kysele että ethän jätä, mutta se näkyy varmasti ja himmailen omia tunteitani koko ajan. (Sanoin ekan kk:n jälkeen että rakastan häntä, ja todella mietin mitä se sana tarkoittaa ja tunnenko niin juuri häntä kohtaan vai vaan miestä kohtaan joka on rinnallani, ja tunnen, että siksi että se on juuri hän, puhuimmehan yhteisestä tulevaisuudesta, ja sanoin että voihan tää olla jotain muuta kuin rakkautta, että vaan voimakasta ihastumista jonka koen rakkautena.. no olen aina ollut avoin tunteistani ja kyllä se on suuri sana mutta kuluu kuulemma jos sitä käyttää päivittäin, no en ole sitten käyttäny..)
Näennäisesti asiat on edelleen ok, olemme puhuneet, että alkuhuuma on jo haihtunut ja osittain juuri oman käytökseni takia. tykkään kyllä kovin hänestä ja hän minusta, mutta jotenkin olen sanonut jo niin paljon vähän ajan sisään että en enää osaa korjata tätä tai sanoa mitään mikä voisi normalisoida tilanteen. Hän sanoo, että kaikki on hyvin ja että tykkää, mutta varmaan sen alkuihastumisen ohi mentyä hän ei enää ole yhtä ylitsevuotavainen tunteissaan.. ja se saa minut varpaille. Mut tiedän että saan syyttää vain itseäni. Sanoinkin että meidän tarviis varmaan erota, erota sen takia, että odotan häneltä liikaa.. hän lupasi näyttää enemmän tunteita...tunnen että minun pitäisi päästää hänet tästä pois.
ja nyt kun luen tätä kirjoittamaani, tuntuu pahalle, ei pitäisi joutua tälläistä kirjoittaa ja kirjoittamani näyttää hieman "kipeän" ihmisen ajatuksilta.
Ja tiedättekö kuinka murtava ajatus on se, että tajuaa itse miten hukassa on, ja ymmärtää että virhe on minussa, ja pelko siitä ettei itteään saa korjatuksi. Tulkitsen edelleen kaikesta hänen sanomastaan ja tekemisistään, että tykkääkö vai ei ja liian usein tää hatarapää päätyy siihen että ei.. ja se tekee oloni onnettomaksi, koska järjen hiven sanoo, että ei me yhdessä oltais jos se ei tykkäis, mutta tiedän olevani niiiin raskas ihminen.
Olen miettinyt paljon yksinolemisen mahdollisuutta lopun elämääni, tietenkin sitä kaipais ihmistä vierelleen, mutta tällä hetkellä on niin vankka usko siihen, että musta ei ole parisuhteeseen, koska kukaan ei tälläistä jaksaisi, kun en itsekään jaksa tilannetta tälläisenään. En kiellä toisen menoja, tai kavereita. Tottakai pitää olla muuta elämää, kyse ei ole siis toisen ihmisen omistamisen halusta. Mutta kukaan ei voi antaa varmuutta, että tää kestää. Ja kun itse vielä ymmärrän että niinhän se elo menee, niin se saa ajattelemaan, että tulevaisuus ei näytä kovin valoisalta parisuhteen suhteen.
Kun olisikin jossain jokin vipu jota kääntämällä ajattelisin hieman kevyemmin.
Vastaukset 10
Vanhimmat
just juu, niinhän se menee. Jos epäilee että suhde loppuu niin silloin myös itse aiheuttaa sen loppumisen. Jos olet varovainen näyttämään tunteitasi ja varautunut pahimpaan, samalla myös torjut hänet. Rakkauden näyttäminen toisilleen on paras tapa ylläpitää huumaa, ja varovaisuus siinä suhteessa muuttaa välit pelkäksi ystävyydeksi.
Muuten: Vanha kunnon mittari sille, kuinka tosissaan ollaan ja paljonko on rakkautta, on vihkiminen. Silloin on kummankin "pakko" arvioida kuinka paljon ja kuinka pysyvästi toista rakastaa. ja kuinka paljon pystyy toisiinsa luottamaan. Jos mennään naimisiin, se on jo aika vahvasti sen merkki että ollaan tosissaan, ja silloin voi myös jättää mielestä turhat epäilykset. Muutaman kuukauden suhteessa se ei tietysti ole vielä ajankohtaista, mutta jonkinlaista tulevaisuuden suunnittelua voi tehdä, ja se puolestaan lisää luottamusta ja turvaa.
Kyllä sun pitää tsempata ittes vain luottamaan siihen että uusi suhde on erilainen kuin entiset. Kieltäydy miettimästä epäilyksiäsi äläkä valmistaudu mahdolliseen jätetyksi tulemiseen, siihen ehtii kyllä sitten jos niin käy. Kaikilla on lopahtaneita suhteita takanaan ja sitten lopulta löytyy se jonka kanssa se kestää. Älä syytä itseäsi epäonnistumisista vaan sitä että ette olleet sopivat toisillenne, ja joku toinen sopii sulle paremmin kuin edelliset. Luota siihen, äläkä varaudu pahimpaan, pettymyksen odottaminen ei tee pettymystä kuitenkaan helpommaksi. Kun PÄÄTÄT että se kestää, pystyt myös tekemään kaikkesi suhteen hyväksi.
Aloita vaikka siitä että kerrot hänelle, kuinka paljon ihailet ja rakastat, ja kuinka kestäviä sinun omat tunteesi on, niin vahvistat myös hänen rakkauttaan.
Tuttu tilanne. Olen pelännyt jätetyksi tulemista ja sen takia käyttäytynyt viileästi, esittänyt vaikeasti tavoiteltavaa ja kiirehtinyt itse lopettamaan hyviä suhteita. Kunnes tajusin miten hölmöä se on, ja varsinkin miten turhaa on sellainen ylpeys että varon muka nolaamasta itseäni kun paljastan tunteeni. Hyvään suhteeseen tarvitaan rohkeutta luottaa ja heittäytyä, kyllä sen oppii.
Niin, tiedän tämän olevan typerää käyttäytymistä... olen siis kertonut hänelle tunteistani, että tykkään, sanonutkin että rakastan, ja että hän on ihana jne. viimeksi eilen illalla. Hän vastaa "samoin tai niin minäkin sinusta". Mua vaivaa se, että hän ei enää sen alkuhuuman jälkeen (minkä sain siis loppumaan lyhyeen epäilyilläni) ole sanonut että tykkää tai että olisin tärkeä ensimmäisenä.
Ehkä ongelma osittain on se, että edellisessä suhteessa se oli päivittäistä, että toiselle kerrottiin, mitä toinen merkitsee ja hänellä edellisessä suhteessa ei todellakaan käsittääkseni niin sanottu. Edellisen suhteen perusteella olen odottanut että mies ilmaisee avoimesti tunteensa ja on hellä ja herkkä.. nyt tuskailen, onko se minussa että "minusta ei tykätä joka päivä" vai opinko edellisessä liian hyvään. Ja sehän siinä on, vaikka himmailen tunteita se tarkoittaa sitä että normaalisti kapsahtaisin kaulaan sen kymmenen kertaa päivässä ja suukottelen, nyt teen sen pari kertaa kun ei toinenkaan tule ja ota kiinni tai sano hyvää minulle. Mun sanat ei kulu, enkä mä niitä säästele ja halaan ja olen ihana.. mutta, perhana tää on vaikeeta, mutta taidan odottaa toiselta liikaa..
Kertomasi mukaan edellisessä suhteessasi suunnilleen kaikki oli hyvin, oli turvallinen olla - oli päivittäistä huomiota, ystävyyttä...
Ja se suhde piti päättää.
Sittemmin kohtasit `ihanan`miehen, jonka seurauksena nyt: olet ahdistunut, peloissasi, huomiota vailla...
Että näinkö se tosiaan menee?? .... ja tulee mennä.
Eli lyhyemmin:
Ilmeisesti ensimmäisen siipan kanssa intohimo-osasto hiipui. Ja sehän on kamalaa - eikähän sellaista ongelmaa voida ratkaista.....?
Sitten ilmeisemmin löytyi kiihkeämpi uros...
Sillä seurauksella, että nyt hirmuinen pelko perseessä. Josko tämän uroon kiihko hapuilee jo aidan taakse vihreämmille apajille, sinut hyläten.
Pitkien viestiesi alussa yrität sanoa, että olihan ero paikallaan ... olihan??
Ja nyt viestiesi loppuosissa jo muistelet tuon suhteen hyviä aikoja.
Niin makaat kuin petaat.
Ehkä sitä intohimonappulaa ei kannattaisi aina ruuvata heti täysillä auki. Tai jos ruuvaa - tulisi muistaa -
että sieltä takaa paljastuu lieveilmiöinä monen monituista negatiivista tunnetta.
Intohimo on hektinen tunne -- ja huomena kaikki voi olla toisin.
Sille pohjalle rakennettu ihmissuhde on kuin....
Meren rantaan rakennettu hiekkalinna - yksi myrsky ja tuho.
Toki en epätoivoa halua kylvää. Varmaan sinisilmäisesti hyvään olet pyrkinyt.
Toivotaan sitä vielä sinulle suotavan
Niinkuin ensimmäisen viestin ensimmäisessä kappaleessa sanoin, että exää en kaipaa vierelle ja että kevyin perustein emme eronneet.. Se suuri the intohimo ei hiipunut edellisessä suhteessa..Eli yritän sanoa, että lähes tuon 12 vuoden aikana meillä ei juuri ollut seksielämää.. ja usko pois (!!!!!!!) että omalta taholta tein kaikkeni siinä suhteessa sen korjaamiseksi. Ja se oli yksi syy erossamme, ei ainoa mutta asiaan vaikuttava.
Puhuimme yhdessä ennen eroa, onko asiat korjattavissa, halasimme, itkimme ja totesimme että tässä tämä nyt on. Olen miettinyt, että saatoin laskea jo käsissäni olevat tähdet pois ja lähteä tavoittelemaan kuuta taivaalta, mutta rakas ystävä minulle jäi. Ja olemme puhuneet exän kanssa, että olemme rikkaita siinä, minkälaiset välit meillä nyt on. Mutta kävi kuinka kävi, en ole häntä koipien välissä palaamassa exän luo, koska se tie on todella katsottu. Teen harkiten asioita ja miettien, en hetken mielijohteesta ja siitä intohimosta.
Kun tapasin nykyisen, en todellakaan ollut heti reidet levällään, intohimosta. vaan suhtaudun asioihin niin pirun vakavasti. kiinnyn ihmiseen nopeasti, jos hän tuntuu hyvälle. Ja kyllä, seksielämässäni ei tällä hetkellä ole mitään valittamista. Mutta elän mieluummin 12 vuotta seksittömässä suhteessa kuin tunteettomassa mutta kummassakaan en suostu elämään loppuelämääni.
Kyse ei ole pelosta, että hän jättää minut toisen naisen takia, ruoho on Aina vihreämpää aidan toisella puolella..
Kyse on pelosta, että en uskalla luottaa mihinkään hyvään... tuntuu että en vaan osaa olla suhteessa niin huoleton kuin pitäisi olla.
Että hyvä Hiekkalinna, elä yritä saada tätä edes kuulostamaan siltä miltä viestisi saa tän kuulostamaan. Vaikka itsepähän tänne asioita vuodattelen. Elän pelko perseessä siitä, ja oikeasti hätä siitä, että en pysty olemaan onnellinen, kun tuntuu että odotan liikaa. Vaikka vain odotan että minua rakastetaan ja pidetään hyvänä, jokaisena päivänä.
Jo suunnilleen mitä sanot.
Osin olet kuitenkin takaperin puuhun kavunnut.
Sen alun huuman jälkeen olit alkanut vuodattamaan sisintä itseäsi.
Ja nyt vuodatat tänne, että mokasit sillä.
Onko se todellakin mokaus, jos alat avautumaan sisimmistä tunnoistasi? Tuossa vaiheessa olet vasta alkanut
seurustelemaan ja tutustumaan - ja avautumaan. Ja niin tulee tehdä.
Selvästikin olet syvällinen ihminen (jo tuollainen keskustelun avaus kertoo sen). Et pysty elämään tuollaisessa `alkuhuumassa` -- sehän on täysin pintaraaputusta ... ja hinkausta.
Mikäli olet aidossa suhteessa, sinun tulee voida kertoa kaikki pelkosi ja muu ikävävä -- ja saada tuntea hyväksyntää sekä rakastetuksi tulemista .. sellaisena kuin olet. Se on sitä seurustelun ja suhteen rakentamista - ei se alkuhuuma.
Ja sellaista syvällisyyttä sinä näyttäisit kaipaavan.
Nyt siis pelkäät miesystäväsi loitonneen, kun olet alkanut kertomaan itsestäsi.
Ei se ruoho oikeasti ole vihreämpää aidan tuolla puolen, kuten väitit. Mutta liekkisonnit tahtoo kirmata vihreämmille niityille ihan vain jo vaihtelun halusta.
Liekkisonni ei välttämättä halua keskustella sinun peloista ja epävarmuudesta - eikä omistaan.
Ehkä hän sittenkin haluaa vain seksustella.
Onko sitten nykyisesi liekkisonni, ei välttämättä. Mutta se että noinkin huolestuneena tänne kirjoittelet...
Onko se se kuudes aisti vai naisen vaisto, joka sisälläsi hälytyskelloja näyttäisi jo kovasti soittavan.
Mikäli se kaveri ei pysty eikä halua keskustella kanssasi sinun ja hänenkin syvällisistä asioista, ikävistäkin ...
Sitten se on -- Piste.
Ja se selviää vain avaamalla keskustelu hänen kanssaan.
Toki meidänkin kanssa voi keskustella :)
Eikä mitään huolimielialaa - kyllä se siitä!
Olet aito ihminen. Kyllä aito aidon kohtaa.
Hei mietippä sitä, että vaikka edellisessä suhteessa oli hellyyttä ja rakkauden sanoja yllin kyllin, se ei kuitenkaan kestänyt - sellainen ei siis ole osoitus todellisesta suuresta rakkaudesta ja intohimosta.
Rakkaus näkyys sittenkin luotettavammin jossain muussa kuin romanttisessa lepertelyssä. Se näkyy huolenpitona, huomioimisena tai yksinkertaisesti siinä että haluaa olla yhdessä - myös siinä, millaiset ovat seksihalut! pelkän h Hyvän ystävän kanssa ei ole intohimoa, vaikka välit olis kuinka läheiset.
On hyvin tavallista että miehet ei osaa näyttää rakkauttaan tai puhua siitä, ja se vaan täytyy huomata jostakin muista asioista.
Totta on, että alkuhuuma tulee ja se menee. Monesti se kestää pari vuotta. Sen jälkeen sitä huumaa voi pitää kyllä hengissä. On paljon pareja, jotka ovat vielä 5-10v jälkeen rakastuneita palavasti. Useimpien on pidettävä teoin huolta suhteesta.
Mainitsemasi asiat, joita kaipaat, ovat juurikin sellaisia, jotka usein varsinkin toiselle osapuolelle suhteessa ovat tärkeämpiä rakkauden hoitajia kuin sille toiselle, jonka niitä pitäisi osoittaa. Monesti mies on se, joka halii vähemmän.
Mielestäni sun ei tarvitse tyytyä vähempään kuin mitä tarvitset. Jos olet ylitarvitseva ja epävarma, kasvata varmuutta ja itseäsi. Viilaile pois läheisriippuvuutta ja jätetyksitulemisen pelkoa. Tunnusta kuitenkin, että sinä olet nainen ja tarvitset hellyyttä, helliä sanoja lähes päivittäin.
On ihan normaalia, että seurustelevat parit joutuvat mittaamaan noita asioita. Teidän on selvitettävä, opitteko vastaamaan kumpikin toisenne tarpeisiin ja oletteko toisillenne sopivat. Sitä seurustelu on. Seurustelun lopettaminen ei tarkoita epäonnistumista vaan onnistumista, jos se tehdään oikeista syistä.
On olemassa miehiä, jotka ovat halinalleja ja romantikkoja ja haluavat päivittäin osoittaa rakkautta naiselle teoin. Itse olen yksi näistä mutta voin sanoa, että meitä on harvassa. Mutta olen sitä mieltä, että jokaisen miehen tulisi vastata naisensa hellyystarpeeseen vaikka se ei mieheltä tulisikaan luonnostaan.
hyviä kirjoja esim.
John Gray, miehet ovat marsista, naiset venuksesta (erityisesti luvut mies muistuttaa kuminauhaa ja nainen muistuttaa aaltoja),
Anna-Liisa Valtavaara, Ainako anteeksi (käsittelee myös asioita joita kirjoitit)
John Grayn kirjasta pätkä:
"Miehet riitelevät oikeudesta olla vapaita, naiset riitelevät oikeudesta olla vihaisia. Miehet haluavat tilaa, mutta naiset haluavat ymmärtämistä. Kun nainen saa tukea kuulluksi tulemisen tarpeelleen, hän pystyy tukemaan miehen vapauden tarvetta."