Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kymmenen vuotta. Ja edelleen minusta tuntuu, ettei puolisoni "tarvitse" minua mihinkään. En nyt tarkoita että aikuisen ihmisen pitäisi olla toisesta mitenkään riippuvainen tai että suhteessa pitäisi olla hyötyäkseen siitä jotain käytännössä, mutta... en keksi mitään, miten minä voisin tehdä jotta puolisoni elämä olisi mukavampaa, helpompaa, laadukkaampaa tai millään tavalla parempaa. En tietääkseni myöskään koe mitään epänormaalia miellyttämisenhalua, mutta tykkään ilahduttaa minulle tärkeitä ihmisiä ja tulla ilahdutetuksi joskus.
Kysymys on pienistä asioista. Joskus kokkaan jotain erityistä hemmotellakseni häntä, mutta hänelle tuntuu olevan melko yhdentekevää mitä syö tai kumpi kokkaa. Haluaisin tehdä hänelle hänen syntymäpäiväkseen kakun, mutta hän ei pidä kakuista. Toisin mielelläni hänelle illalla vaikka lasin vettä, jos hän sellaista kaipaisi, mutta hän ei koskaan tahdo tai pyydä mitään. Hän ei koskaan pyydä minua tekemään mitään, mistä pitäisi varmaan olla tyytyväinen (?), mutta minulle tulee sellainen tunne että hänen elämänsä kulkisi samoja, sopivia ratojaan olin minä siinä tai en. Toki voin tehdä asioita pyytämättäkin, mutta hän ei koskaan ilmaise huomioi positiivisella tavalla tekemisiäni, niin se tuntuu ajoittain turhalta. Ei hän koskaan kritisoi tai moitikaan, hän vain on aina tyytyväinen asioidentilaan juuri sellaisena kun ne ovat sillä hetkellä, ilman sen suurempia tunteita suuntaan tai toiseen.
Itse esimerkiksi saatan sanoa, että olipa ihana että kävit tänään kaupassa kun itsellä oli kiire päivä, tai että tosi kiva että viitsit imuroida. Mutta en koskaan kuule itse sellaista. Toki käyn kaupassa ja imuroin ihan muuten kuin kiitoksen toivossa, mutta... olisiko hänelle mitään merkitystä jos vaikka en tekisi niin? Jos hän tuumaa, että leipä on loppu, ja ehdotan että käyn kaupalla, hän vastaa aina että voi ihan hyvin käydä itsekin.
En oikein tiedä mitä tästä pitäisi olla mieltä. Olenko turha vai ihmettelenkö turhaa?
Kysymys on pienistä asioista. Joskus kokkaan jotain erityistä hemmotellakseni häntä, mutta hänelle tuntuu olevan melko yhdentekevää mitä syö tai kumpi kokkaa. Haluaisin tehdä hänelle hänen syntymäpäiväkseen kakun, mutta hän ei pidä kakuista. Toisin mielelläni hänelle illalla vaikka lasin vettä, jos hän sellaista kaipaisi, mutta hän ei koskaan tahdo tai pyydä mitään. Hän ei koskaan pyydä minua tekemään mitään, mistä pitäisi varmaan olla tyytyväinen (?), mutta minulle tulee sellainen tunne että hänen elämänsä kulkisi samoja, sopivia ratojaan olin minä siinä tai en. Toki voin tehdä asioita pyytämättäkin, mutta hän ei koskaan ilmaise huomioi positiivisella tavalla tekemisiäni, niin se tuntuu ajoittain turhalta. Ei hän koskaan kritisoi tai moitikaan, hän vain on aina tyytyväinen asioidentilaan juuri sellaisena kun ne ovat sillä hetkellä, ilman sen suurempia tunteita suuntaan tai toiseen.
Itse esimerkiksi saatan sanoa, että olipa ihana että kävit tänään kaupassa kun itsellä oli kiire päivä, tai että tosi kiva että viitsit imuroida. Mutta en koskaan kuule itse sellaista. Toki käyn kaupassa ja imuroin ihan muuten kuin kiitoksen toivossa, mutta... olisiko hänelle mitään merkitystä jos vaikka en tekisi niin? Jos hän tuumaa, että leipä on loppu, ja ehdotan että käyn kaupalla, hän vastaa aina että voi ihan hyvin käydä itsekin.
En oikein tiedä mitä tästä pitäisi olla mieltä. Olenko turha vai ihmettelenkö turhaa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kaipaat kommunikointia ehkä enemmän kuin miehesi. Ota tämä asia puheeksi hänen kanssaan. Puhukaa oikeista asioista kerrankin. Mutta itse olen ollut juuri tuollaisen miehen kanssa aikanaan. Olin hänelle yhdentekevä. Tein niin tai näin, se oli yhdentekevää hänelle. Lähdin enkä ole katunut. Joskus herätykseen tarvitaan muutos...
Juu, jo ennen kuin huomasin viestisi niin kokeiltiin jotain niinkin persoonallista kuin keskustelu :) Hän kuunteli minun pointtini ja esitti itsekin muutaman oleellisen havainnon. Josko tällä taas menisi aikansa... olen varma, ettei tästä keskusteltu viimeisen kerran, mutta toisaalta onko se synti jos jonkun kerran vuodessa joudumme muistuttamaan toisiamme tarpeistamme ääneen, jotta suhde toimisi kunnolla.
Mitään en alkuperäisestä viestistäni oikeastaan voi tässä hetkessä kumota, mutta siihen liittyvä tunnelataus on vähän erilainen taas nyt keskustelun jälkeen.
Otsikossahan se tulikin. Meillä ei edes keskustelu auta. Tilanne pysyy ennallaan edelleen, vaikka asiasta olemme puhuneet. Tälläinen tilanne sammuttaa yhteenkuuluvuuden tunteen pikkuhiljaa. Nykyään asumme vain saman katon alla.
Sama juttu täälläkin. Ainut ero vaan oikeastaan, että mies ei edes osaa oma-aloitteisesti imuroida tai käydä kaupassa, ellen kehoita ja kirjoita kauppalappua.
En tiedä sitten miksi teillä noin, mutta itse en halua enää niin paljoa mieheni apua koska alitajuisesti yritän vahvistaa itseäni, jotta pärjäisin yksinäni sitten kun erotaan. Mieheni on aina tehnyt niin paljon ja olen niin tottunut siihen meininkiin, että oikein hirvittää että miten sitten yksin pärjään, en osaa edes lamppua kattoon laittaa :P