Elämä on välillä niin vitun tylyä.
En tiedä mistä alottaa ja kelle. Lopullisen umpikujan viimeinen seinä on vihdoin tullut vastaan, osaltaan hajottaa, osaltaa tahtois viel kerran koittaa josko kiipeäminen onnistuis, mutten taida enää jaksaa. Ei täs oo mitään päätä, eikä oikeastaan häntääkään. Oma typeryys ehkä vituttaa eniten.
Jo pari vuotta sitten musta tuntu, ettei tästä nyt enää tule mitään, asutaan yhdessä, mut tää jäätävä tunne siitä, et on ainoa suhteessa, ketä suhteessa kiinnostaa olla ja elää olen aina vain minä syö naista ja aika rankalla kädellä. Vihdoin sain itsestäni irti ja laitoin liudan asuntohakemuksia menemään. Tosin, siitä antoisa suhde, ettei todellakaan jää kaihertelemaan, ettenkö olis kaikkea tehnyt, yrittänyt, ymmärtänyt, jaksanut, kuunnellut ja antanut. Samat riidat vuodesta toiseen, eikä mikään muutu. Mä olen jopa tehnyt listan asioista mistä en "saa valittaa/ärsyyntyä", koska meissä kaikissa on omat vikamme, eikä kukaan ole täydellinen. Oli meillä riitaa tai mulla syntymäpäivä, tuntuu kun koko olemassaololleni ei oo muuta virkaa kuin täyttää miehen satunnaiset avautumis-psykiatrian tarpeet ja pari kertaa viikossa olla patjana. Ei mikään ei vittu ei toimi, ei seksi, ei arki, ei mikään.Tuntuu et on ihan sama, mitä pellehyppyjä mä toisen mieliksi , puolesta ja iloksi tekisin, niin en vaan merkitse mitään. Miten voi olla niin vaikea antaa mitään takasin. En mä ole koskaan mitään lahjoja tarvinnut, enkä terapeuttia, enkä sitä lässytystäkään, mut jotain niitä asioita mitä minäkin arvostaisin. Vaikka jollain tapaa syntymäpäivä viikonloppuna muistamista. Kolmannet synttärit kun asutaan yhdessä ja kyllä mä tänäiltana sain taas todeta, ettei sellaista meidän taloudessa noteerata mitenkään. Ois ees kahvia voinut keittää, varsinkin kun otettiin viikonloppu vapaaksi "et voidaan juhlia synttäreitä".
Eikä kolmista synttäreistäkään mitään, mut mä en koskaan tajua, et miten ne asiat joita minä olen halunnut yhdessä toteutettavan tai tehtävän on niin iso pala et sitä lykätään ja lykätään ja loppujenlopuks joka päivä on samanlaista, unohdetaan ja jatketaan ku ei mitään ois koskaan sovittukaan. Jos mä kysyn koska käy, tai käykö koskaan, siitä hermostutaan, enkä saa vastausta.
Käyn edelleen yksin lenkilläkin, kun mies viimesyksyn kuntointoilu-ajatustaan on lykännyt ja lykännyt.
Kai se on vaan parempi erota kun ei enää keksi millä kielellä koittais kommunikoida et tulis mitään tolkkua mihinkään.
Koko erohomma on vaan niin perseestä. Toisaalta tuntuu niin pahalta olla ja elää täällä ja toisaalta tuntuu niin pahalta kun ei saanu korjattua sitä elämänsä rakkautta. Kai kaikki loppuu vaan siihen kun ei enää tiedä mitä pitäis tehdä, eikä vastausta vaan kuulu ei näy.
En tiedä mistä alottaa ja kelle. Lopullisen umpikujan viimeinen seinä on vihdoin tullut vastaan, osaltaan hajottaa, osaltaa tahtois viel kerran koittaa josko kiipeäminen onnistuis, mutten taida enää jaksaa. Ei täs oo mitään päätä, eikä oikeastaan häntääkään. Oma typeryys ehkä vituttaa eniten.
Jo pari vuotta sitten musta tuntu, ettei tästä nyt enää tule mitään, asutaan yhdessä, mut tää jäätävä tunne siitä, et on ainoa suhteessa, ketä suhteessa kiinnostaa olla ja elää olen aina vain minä syö naista ja aika rankalla kädellä. Vihdoin sain itsestäni irti ja laitoin liudan asuntohakemuksia menemään. Tosin, siitä antoisa suhde, ettei todellakaan jää kaihertelemaan, ettenkö olis kaikkea tehnyt, yrittänyt, ymmärtänyt, jaksanut, kuunnellut ja antanut. Samat riidat vuodesta toiseen, eikä mikään muutu. Mä olen jopa tehnyt listan asioista mistä en "saa valittaa/ärsyyntyä", koska meissä kaikissa on omat vikamme, eikä kukaan ole täydellinen. Oli meillä riitaa tai mulla syntymäpäivä, tuntuu kun koko olemassaololleni ei oo muuta virkaa kuin täyttää miehen satunnaiset avautumis-psykiatrian tarpeet ja pari kertaa viikossa olla patjana. Ei mikään ei vittu ei toimi, ei seksi, ei arki, ei mikään.Tuntuu et on ihan sama, mitä pellehyppyjä mä toisen mieliksi , puolesta ja iloksi tekisin, niin en vaan merkitse mitään. Miten voi olla niin vaikea antaa mitään takasin. En mä ole koskaan mitään lahjoja tarvinnut, enkä terapeuttia, enkä sitä lässytystäkään, mut jotain niitä asioita mitä minäkin arvostaisin. Vaikka jollain tapaa syntymäpäivä viikonloppuna muistamista. Kolmannet synttärit kun asutaan yhdessä ja kyllä mä tänäiltana sain taas todeta, ettei sellaista meidän taloudessa noteerata mitenkään. Ois ees kahvia voinut keittää, varsinkin kun otettiin viikonloppu vapaaksi "et voidaan juhlia synttäreitä".
Eikä kolmista synttäreistäkään mitään, mut mä en koskaan tajua, et miten ne asiat joita minä olen halunnut yhdessä toteutettavan tai tehtävän on niin iso pala et sitä lykätään ja lykätään ja loppujenlopuks joka päivä on samanlaista, unohdetaan ja jatketaan ku ei mitään ois koskaan sovittukaan. Jos mä kysyn koska käy, tai käykö koskaan, siitä hermostutaan, enkä saa vastausta.
Käyn edelleen yksin lenkilläkin, kun mies viimesyksyn kuntointoilu-ajatustaan on lykännyt ja lykännyt.
Kai se on vaan parempi erota kun ei enää keksi millä kielellä koittais kommunikoida et tulis mitään tolkkua mihinkään.
Koko erohomma on vaan niin perseestä. Toisaalta tuntuu niin pahalta olla ja elää täällä ja toisaalta tuntuu niin pahalta kun ei saanu korjattua sitä elämänsä rakkautta. Kai kaikki loppuu vaan siihen kun ei enää tiedä mitä pitäis tehdä, eikä vastausta vaan kuulu ei näy.
Vastaukset 6
Vanhimmat
eiköhän ole selvää että suhteenne ei toimi... aika jatkaa etiäpäin, kohti uusia seikkailuja
Sinä huolellisesti ja harkiten valitset asua (Avoliitto palsta) ihmisen kanssa josta sinä et pidä ja joka viis veisaa sinusta. Tuo toinen ihminen on hyvin raastava sinun hermostollesi, te kumpikaan ette kuulosta välittävän toisistanne tiiman tippaa. Vielä sinä tuon kaiken päälle jakelet ilmaispalveluja kehollasi.
On todella vaikea ymmärtää miksi sinä vapaaehtoisesti valitset tuonlaisen elämän!
Meille kaikille on lahjaksi annettu vain yksi elämä. Se on tarkoitettu itsensä kehittämiseen, kauneuteen, hyvään ja yhteiskunnan rakentamiseen. Mutta sinä hyvin harkiten valitset heitää tuon lahjan sioille. Miksi? Mitä sinä teet, on lähes rikollista sinua itseäsi kohtaan.
Kyllä mä pidän. Ihan hulluna rakastan. En vaan tajuu miten kaikki voi mennä niin...päin vittua. Mä olisin halunnu, mä lupasin sitoutua, mut ei tästä yksin mitään tule.
Mä kuulen päivittäin, et mua rakastetaan, varskinkin nyt kun kerroin, et etin omaa kämppää, miks nyt? Ei koko kahtena vuotena mitään panostusta, tänään tuli setään kaurakeksejä. Jeij.
Mä niin oisin halunu, et tämä toimii. Mä vihaan näitä ajatuksia, etten koskaan kelpaa kellekään -en ole edes perusläski, liikun säännöllisesti, olen avoin ja iloinen ihminen, mä tiedän et mä kelpaan. Mut mä halusin olla tolle yhdelle jotain ennenkuulumatonta, niinkun mä joskus olin.Niinkun se mulle vielä on. Maailmassa voi olla miljoona miestä, mutten vois ajatella kun häntä.
Mä olen jo aikuinen, en tosin kolmekymppinen, miten sen sit määrittää. Mut oon virassa ja on lainat. Järki toimii, mut sydän on niin rikki. Mä olisin vaan halunu olla tolle toiselle _se juttu_, niinku hän mulle on. Mä oon koittanu olla suora ja rehellinen, mut oon kai liian optimistinen ja sinisilmäinen. Elämässä ja työelämässä oon tottunut kylmän järjen käyttöön, mut mä tahdoin lämpimän ja rehellisen kodin, missä kaikki pitäis puolensa, missä kaikilla ois hyvä olla. Aivan liikaa vaadittu.
Omista pilvilinnoista ja unelmista tuntuu niin pahalta luopua. En tahtois vieläkään, mut alkaa tuntua niin pahalta ettei tässä ole enää mitään järkeä, sen menetetyn tunteenkaan sijaan.
Tuo mitä sinä tunnet miestä kohtaan on niin kaukana rakkaudesta kuin itä on lännestä.
Kuulostaa että sinä kynsin hampain haluat pitää kiinni haaveesta jossa kumpikin kunnioittaa ja arvostaa toinen toisiaan.Se on yhteiselämän perusta!
No, teidän välillä sitä ei ole, eikä tuo mies ole lainkaan halukas muuttumaan, hänellä ei yksinkertaisesti ole kykyä toisen arvostukseen. Yhdet kaurakeksit eivät todista yhtään mitään. Päinvastoin, se kuulostaa lähes pateettiselta!
Tuollaiset vihan ja tyytymättomyyden tunteet (Aiheellisia!!!) vievät aivan liian paljon energia sinulta . Tuo energia on tarkoitettu sinun itsesi parantamseen, kehittymiseen, tukemaan yhteiskuntaa - siis olemaan tuottava ja rakentava jasen yhteisossä. Siitä jokainen nauttii ja saa henkistä tyydytystä, tuntiessaan olevan arvostettu ja kunnioitettu.
Tuo mitä sinä läpikäyt, nujertaa sinuuden ja ajan kanssa tekee sinusta, anteeksi, kakkakasan. Ihmisen joka on sisältä tyhjä, tylsistynyt ja katkera.
Olet nyt jo hyvää vauhtia menossa tuohon suuntaan.
Eiko olisi aiheellista hankkia oma tupa, oma lupa ja todella keskittäytyä itsensä parantamiseen positiivisemmaksi ja kokonaisemmaksi.
Vasta sitten, ehkä vuosien päästä, sinä voit vetää puoleesi samantyyppisiä ihmisiä kuin itse olet: ihmisiä jotka ovat sisältä oneellisiä, kokonaisia, voimakkaita ja joista tulee automaattisesti loistavia kumppaneita.
Toivottavasti ymmärrät mitä yritän sanoa. Typistetysti; Ota aikaa kasvaaksesi itsenäiseksi ja terveeksi yksiloksi liimaamatta itseäsi kehenkään mieheen.
Sinun on aika tarkistaa tilanne, kysymyksessä on oma elämäsi ja olet sen onnellisuudesta vastuussa. Mene eroseminaariin ja aloita itseesi satsaaminen, tutki itseäsi ja parisuhdettasi, sieltä saat tarvittavat työkalut oman itsetuntosi rakentamiseen ja eroprosessin työstämiseen tai halutessasi toimivamman parisuhteen rakentamiseen. Suhtauden epäilevästi siihen, että se onnistuisi nykyisen kumppanisi kanssa, mutta sekin on yksi mahdollisuus. Parisuhde muuttuu, kun toinen muuttaa käytöstään. Ei kannata jäädä tuleen makaamaan, sinulla on vain yksi elämä. Itse olen eronnut, seminaarini käynyt, siitä eheytynyt ja oppinut ja nyt toimivassa ja antoisassa parisuhteessa jo vuosia, siksi suosittelen seminaaria sinulle!
Mulla on täysin ja samat ajatukset kun sulla. Tuntuu et samanlainen tilanne ja samanlaiset fiilikset.
Oon ite miettinyt et onko tää enää rakkautta ollenkaan, vai pelkkää läheisriippuvuutta. Tai siis on rakkautta, mut tuntuu et se on muuttunut vaan ystävyydeks.
Se mitä itse oon tehnyt, on et koitan eka ajatella tunteella, sit miettiä sitä järjellä. Tuntuuko siltä et voitte vielä kerran koittaa, ja sen jälkeen luovuttaa jos ei tunnu tai toimi. Sit olisitte ainakin koittaneet.
Mun miehen kanssa päätettiin yrittää vielä kerran noin vuosi sitten. Nyt tuntuu taas juuri samalta kun mitä sä kirjotit.
Anna ajatuksilles aikaa, niin sit on helpompi luopua, tai jatkaa, kuinka vaan. Hienot muistot säilyy aina, mut pelkkien muistojen ja toteutumattomien unelmien takia ei ehkä kannata alkaa kituuttamaan, jos muuta ei ole.