Tätä on jatkunut ties jo kuinka pitkään... Ongelmat ovat kasautuneet perheeseen sen jälkeen, kun isäni kuoli vuonna 2000. Minulla on kolme siskoa, vuoden vanhempi isosisko ja 2 pikkusiskoa. Isosiskon kanssa välit ovat suht. hyvät, mutta suhde pikkusiskoihin on viilentynyt vuosien varrella niin pahasti, että en oikeastaan enää tunne heitä kohtaan enää mitään. Isosisko asuu toisessa kaupungissa ja matkustelee paljon, niin näen häntä tosi harvoin, mutta pikkusiskojen kanssa asutaan samassa kaupungissa. Minä olen omillani, mutta nämä asuvat vielä äitimme luona. He eivät ole missään koulussa, nuorimmainen lopetti ylä-asteen ns. "kesken" sen mielenterveysongelmien takia, joita se potee yhä. Toiseksi nuorimmainen paljasti viimekesänä käyttäneensä huumeita ollessaan vielä luokion ensimmäisellä, kunnes muutti (hänen kielellään "pakeni tilanteesta") toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja vierottui kuulemma aineista omin voimin. Nyt molemmat vain ovat kotona, eivätkä tee mitään, siis YHTÄÄN MITÄÄN. Eivät edes esim. kotitöitä, joita olettaisi jo sen ikäisten osaavan. Äiti on heitä välillä yrittänytkin patistella hakemaan edes jotakin töitä tai hakeutumaan harjoitteluun tms. MUTTA EI! Heitä kiinnostaa vain ryyppääminen, kavereiden kanssa hengaaminen ja lusmuilu.
Ongelmanani on siis nuo pikkusiskoni (16- ja 18-vuotiaat), joiden kanssa ei yksinkertaisesti voi viettää ns. "normaalia" elämää, koska heitä se ei kiinnosta. Olen monet kerrat saanut kuulla heiltä ja joskus jopa heidän kavereiltaan (osaa en edes tunne) kuinka huono isosisko olen ja kuinka vaan valitan kaikesta ja teen heidän elämästään helvettiä. 18-vuotias pikkusiskoni sanoi kerran: "Sä oot se syy miks mä oon niin masentunu ja miks mua ahistaa ja vituttaa". Siis mitä HELVETTIÄ? Mielestäni olen vain yrittänyt olla pikkusiskojeni tukena ja turvana aina, kun heillä on ollut vaikeaa tai he ovat kysyneet minulta neuvoa ongelmiinsa. Olen auttanut tätä 18-vuotiasta kaverini kanssa muutossa, kun hän ei saanut omia kavereitaan apuun muuttaessaan opiskelukaupungista takaisin kotikaupunkiimme. Muuton takia jouduin lyhyellä varotusajalla ottamaan palkattoman vapaapäivän töistä ja huomasin aiheuttaneeni pettymyksen pomolleni ja työkavereilleni, sillä tilalleni ei saatu ketään muuta. Pidin pikkusiskoilleni seuraa aina, kun he olivat kipeenä kotona tai olivat muuten yksinäisiä ja tarjouduin aina kuuntelemaan heitä. Olen aina uhrautunut pikkusiskojeni vuoksi. Nykyään minulla ei ole halua siihen, koska olen kuulemma vain nalkuttava paska, joka stressaa kaikesta ja he pilailevat kustannuksellani millon mistäkin asiasta. Kun vihdoin suutun heille, he vain tokaisevat kymästi "Se oli vaan läppä". Siitä he saavat lisää syitä haukkua minua, huumorintajuttomaksi yms. Sitten he ihmettelevät, miksi en pidä heihin yhteyttä. Se satuttaa. Haluaisin kyllä viettää aikaa heidän kanssaan, jos he kohtelisivat minua niin kuin siskoa kuuluukin kohdella ja kunnioittaa sen arvon mukaan. Heille olen vain itsestäänselvyys, pilkan ja hauskanpidon kohde, kun muutakaan ei ole tarjolla. Äitini mielestä minun pitäisi olla onnellinen saadessani elämääni kolme siskoa, hänellä itsellään kun ei niitä ole. Minun mielestäni olisin ansainnut itselleni mukavammat siskot ja koska en ole heitä itse valinnut, en koe velvollisuudekseni olla heihin yhteydessä ja jakaa elämääni heidän kanssaan.
Olemme muutenkin todella erilaisia keskenämme. Elämänkatsomuksemme ja mielenkiinnonkohteemme ovat aivan päinvastaiset, mutta meillä on liikaa yhdistäviä tekijöitä: vahvat siteet yhteiseen äitiimme ja vanhimpaan sisarukseen, sekä suku, jossa ei paljoa meidän perheen sisäisitä ongelmista tiedetä, mutta joka aina odottaa kaikkien osallistuvan yhteisiin juhliin.
Yhdessä asiassa olemme päässeet siskojemme kanssa yhteisymmärrykseen: emme tunne enää toisiamme ollenkaan ja yhteisymmärrys, joka meidän välillämme vallitsi joskus, kun isämme vielä eli, on totaalisesti kadonnut. Joku sanoisi tässä vaiheessa nyt: "Se on vain tuota teini-ikää, se menee kyllä ohi", muttä tässä tapauksessa en usko, että niin tulee käymään. Aika ehkä parantaa haavat, mutta arvet niistä jää takuulla. Ja mielestäni ihminen voi muuttaa itseään, mutta ei toisia.
Pakko oli jonnekin tulla purkamaan pahaa oloa, mutta olisi mukava kuulla muiden kokemuksia samankaltaisista tilanteista. Miten te olette/olisitte toimineet?
Ongelmanani on siis nuo pikkusiskoni (16- ja 18-vuotiaat), joiden kanssa ei yksinkertaisesti voi viettää ns. "normaalia" elämää, koska heitä se ei kiinnosta. Olen monet kerrat saanut kuulla heiltä ja joskus jopa heidän kavereiltaan (osaa en edes tunne) kuinka huono isosisko olen ja kuinka vaan valitan kaikesta ja teen heidän elämästään helvettiä. 18-vuotias pikkusiskoni sanoi kerran: "Sä oot se syy miks mä oon niin masentunu ja miks mua ahistaa ja vituttaa". Siis mitä HELVETTIÄ? Mielestäni olen vain yrittänyt olla pikkusiskojeni tukena ja turvana aina, kun heillä on ollut vaikeaa tai he ovat kysyneet minulta neuvoa ongelmiinsa. Olen auttanut tätä 18-vuotiasta kaverini kanssa muutossa, kun hän ei saanut omia kavereitaan apuun muuttaessaan opiskelukaupungista takaisin kotikaupunkiimme. Muuton takia jouduin lyhyellä varotusajalla ottamaan palkattoman vapaapäivän töistä ja huomasin aiheuttaneeni pettymyksen pomolleni ja työkavereilleni, sillä tilalleni ei saatu ketään muuta. Pidin pikkusiskoilleni seuraa aina, kun he olivat kipeenä kotona tai olivat muuten yksinäisiä ja tarjouduin aina kuuntelemaan heitä. Olen aina uhrautunut pikkusiskojeni vuoksi. Nykyään minulla ei ole halua siihen, koska olen kuulemma vain nalkuttava paska, joka stressaa kaikesta ja he pilailevat kustannuksellani millon mistäkin asiasta. Kun vihdoin suutun heille, he vain tokaisevat kymästi "Se oli vaan läppä". Siitä he saavat lisää syitä haukkua minua, huumorintajuttomaksi yms. Sitten he ihmettelevät, miksi en pidä heihin yhteyttä. Se satuttaa. Haluaisin kyllä viettää aikaa heidän kanssaan, jos he kohtelisivat minua niin kuin siskoa kuuluukin kohdella ja kunnioittaa sen arvon mukaan. Heille olen vain itsestäänselvyys, pilkan ja hauskanpidon kohde, kun muutakaan ei ole tarjolla. Äitini mielestä minun pitäisi olla onnellinen saadessani elämääni kolme siskoa, hänellä itsellään kun ei niitä ole. Minun mielestäni olisin ansainnut itselleni mukavammat siskot ja koska en ole heitä itse valinnut, en koe velvollisuudekseni olla heihin yhteydessä ja jakaa elämääni heidän kanssaan.
Olemme muutenkin todella erilaisia keskenämme. Elämänkatsomuksemme ja mielenkiinnonkohteemme ovat aivan päinvastaiset, mutta meillä on liikaa yhdistäviä tekijöitä: vahvat siteet yhteiseen äitiimme ja vanhimpaan sisarukseen, sekä suku, jossa ei paljoa meidän perheen sisäisitä ongelmista tiedetä, mutta joka aina odottaa kaikkien osallistuvan yhteisiin juhliin.
Yhdessä asiassa olemme päässeet siskojemme kanssa yhteisymmärrykseen: emme tunne enää toisiamme ollenkaan ja yhteisymmärrys, joka meidän välillämme vallitsi joskus, kun isämme vielä eli, on totaalisesti kadonnut. Joku sanoisi tässä vaiheessa nyt: "Se on vain tuota teini-ikää, se menee kyllä ohi", muttä tässä tapauksessa en usko, että niin tulee käymään. Aika ehkä parantaa haavat, mutta arvet niistä jää takuulla. Ja mielestäni ihminen voi muuttaa itseään, mutta ei toisia.
Pakko oli jonnekin tulla purkamaan pahaa oloa, mutta olisi mukava kuulla muiden kokemuksia samankaltaisista tilanteista. Miten te olette/olisitte toimineet?
Vastaukset 7
Vanhimmat
miksi ihmeessä pitäisi olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa joista ei pidä?
"Miten te olette/olisitte toimineet?"
en olisi missään tekemisissä moisten elämässään epäonnistujien kanssa.
joo, tuli aika selväksi että SINÄ olet uhrautunut, ja SINÄ olet ainoa jolla on oikeus laukoa mielipiteitä. SINÄ olet oikeassa, SINÄ sitä ja SINÄ tätä.
Vaikka kuinka empaattiseksi yrität itseäsi kuvata, niin sitä sinä et kyllä ole. Etkä kyllä ton tekstin perusteella vaikuta muutenkaan kovinkaan mukavalta ihmiseltä.
Oliskohan sun aika keskittyä vaan omaan elämääsi, ja antaa siskojen lusmuilla jos lusmuilevat, se ei ole sinun ongelmasi. Vaikkakin kun SINÄ olet täydellinen, niin siltikkään et pysty tekemään siskoistasi SINUN arvoisia ihmisiä.
En ole väittänytkään, että itse olisin mitenkään täydellinen. Olen tehnyt (ja teen edelleen) elämässäni omiakin virheitä, enkä häpeä myöntää sitä. Jokainenhan niitä tekee. Ja mitä tuohon mielipiteiden laukomiseen tulee, kerroinpahan miten asiat ovat tällä hetkellä ja olen huomannut etten voi vaikuttaa mihinkään enää mitenkään. Onko väärin kertoa, jos jonkun henkilön käytös satuttaa? Olen tehnyt osuuteni, mutta ihmettelen vain, miksi pikkusiskot eivät ole huomanneet mitään. Sen sijaan vain haukkuvat koko ajan ja siksi minulta on mennyt halu kuulua heidän elämäänsä. Olen huomannut, että täällä Suomi24:ssa ihmisiä tuomitaan turhan herkästi tuntematta heitä kuitenkaan ihmisenä ja heistä pyritään etsimään syy heidän ongelmiinsa tavalla tai toisella...
mutta näin se on monesti, kemiat ei kaikilla vaan toimi. itselläni menny välit omiin sisaruksiin vuosia sitte, mut ku sitä on ajatellu tarkemmin, se oli vaan hyvä et niin kävi. tekstistäsi huomaa, et ootte kuitenki yrittäny puhua asioista, mut ilmeisesti se ei vaan oo johtanu mihinkää, ainakaan parempaan suuntaan. koitat vaan olla enää puuttumatta mihinkään, mihin ko. siskos liittyy ja lopulta huomaat et niiden asenne sua kohtaan voi muuttua (lue: voi) mut se ei aina oo varmaa. jos näin ei siis käy, annat vaan olla, jätät yhteydenpidon kokonaan. tsemppiä!
"Sä oot se syy miks mä oon niin masentunu ja miks mua ahistaa ja vituttaa".
Oletettavasti hän ei mitenkään selventänyt millä tavoin olet syyllinen.
Koska he haluavat sinun viettävän aikaasi heidän kanssaan ja se menee usein sinun haukkumiseen, he tarvitsevat jonkun, johon purkaa pahaa oloaan ilkeilemällä sinulle.
Siinä olet oikeassa, ihminen voi muuttaa itseään, ei toisia. Omien tapojen muuttaminen vaatii itsekuria.
Kuten huumeista irtipääseminen. Nyt on kyse, kun hän palasi kotikaupunkiinsa, tuliko samat kaverit takaisin ja alkaako jälleen huumeiden käyttö?
Mikäli alat siitä puhumaan, hän tarkoituksella saattaa alkaa käyttämään ja syylllistää sinua siitä. Siitä huolimatta, että alkoi uudelleen käyttää huumeita.
Kiitoksia viesteistä. Tässä on tullut ajateltua asiaa monelta eri kantilta, mutta en ole päässyt yksin oikeen mihinkään muuhun tulokseen kuin että en pysty tekemään asioille enää mitään. Olen odottanut kauan, että siskot tulisivat jollakin tavalla minua "vastaan", sillä olen niin väsynyt ns. "yksinpuhumiseen" ja selvittelyyn. Siihenhän tunnetusti tarvitaan kaksi. Haluaisin todella tietää, mitä olen tehnyt, että heidän käytöksensä on noin muuttunut minua kohtaan. Pienenä meillä oli todella hyvät välit, kukaan ei oikeastaan voinut meitä erottaa ja puolustimme toisiamme aina, jos joku meistä koki vääryyttä. Mutta asiaan... Kotikaupungissamme molempien pikkusiskojen kaveripiirit ovat pysyneet suht. samoina, sen verran mitä niistä olen ehtinyt näkemään. Pakko kuitenkin sanoa, että suurinta osaa heistä en ole nähnytkään, heidän kaveripiirinsä tuntuu hyvin laajalta ja on vaikea arvioida, ketkä heistä ovat ns. "hyvää seuraa" ja ketkä ovat olleet vanhoissa huumesekoiluissa mukana. Yhteenkään heidän kavereistaan (ellei lasketa mukaan vanhoja luokkakavereita) en ole sen paremmin päässyt tutustumaan, koska en koe olevani tervetullut mukaan, mikä tosin on ihan ymmärrettävää, sillä kaikillahan pitäisi olla oikeus omiin kavereihin. Kuitenkin sen jälkeen (n. vuosi sitten), kun tämä huumeita ennen käyttänyt pikkusiskoni kertoi ko. asiasta, en ole kauheasti viitsinyt tuoda sitä esille, sillä huomasin kuinka paljon häntä satutti ja nolotti pelkästään puhua siitä. Itse käyn säännöllisesti psykologin juttusilla ja puhunut perheen asioista enemmän kuin omistani (minulla on panikkihäiriö ja siihen tarkoitettu lääkitys) ja hänen kanssaan olemme päässeet siihen tulokseen, että on parempi pitää vähintäänkin väliä siskoihin niin kauan kun vain on tarvis.
osuin tähän keskusteluun, koska on ongelmia oman pikkusiskon kanssa, mutta lukiessani viestiäsi tuntui, että se voisi olla isosiskoni kirjoittama, jos olisimme joskus samassa taloudessa asuneet.
"""Joku sanoisi tässä vaiheessa nyt: "Se on vain tuota teini-ikää, se menee kyllä ohi", muttä tässä tapauksessa en usko, että niin tulee käymään. Aika ehkä parantaa haavat, mutta arvet niistä jää takuulla. Ja mielestäni ihminen voi muuttaa itseään, mutta ei toisia."""
tottahan tuo on, mutta oletko varma, etteivät siskosi kasvaessaan muutu? kerroit masennuksesta ja huumeiden käytöstä, ne vaikuttavat koulun lopettamiseen ja ovat turhan monella osa kasvamista. itse lopetin lukion joitakin vuosia sitten lähes psykoottisen masennukseni takia, eikä siskonikaan ole kouluja käynyt masennuksen ja milloin minkäkin takia. kun olimme tuossa iässä, dokaaminen, kaverit ja hengaaminen menivät kaiken muun edelle, mikä on ihan ymmärrettävää masennuskausien jälkeen. voi olla, että kun siskosi ovat saaneet aikansa elää just kuten he tykkäävät, kyllästyvät tyyliinsä ja löytävät muita mielenkiinnonkohteita. eivät siskosi ole vielä menetettyjä tapauksia, vaikka varmasti raivostuttavia ovatkin, anna aikaa ja jätä niiden vittuilut omaan arvoonsa.
vaikka pidän siskojesi elämänasennetta normaalina, ymmärrän silti, miksi niiden käytös loukkaa sinua. pikkusiskot (omani turhan hyvänä esimerkkinä) kuvittelevat helposti, että isosiskon tehtävä on huolehtia, uhrautua ja olla kasvattajakin, jos välit vanhempien kanssa eivät ole mitä läheisemmät. isänne kuolema varmasti on jättänyt jälkensä siskoihisi, mikä saattaa olla osasyy heidän käytökseensä vaikket itse niin käyttäytyisikään. ihmiset kun reagoivat niin eritavalla. sen lisäksi, että pikkusiskot olettavat saavansa isosiskolta kaiken mahdollisen turvan ja avun (myös rahallisen), helposti myös kapinoivat tätä auktoriteettia vastaan. itse en ole ikinä yrittänyt väkisin kasvattaa tai muuttaa omaa siskoani, vaikka ihan kuten sinäkin, koen ansaitsevani paljon paremman siskon. ei kuitenkaan ole itsestäänselvää, että isosisko pystyy aina auttamaan - ja siitä sitten saakin kuulla vittuilua ja olevansa huono ihminen. jos siskoillasi on yhtään järkeä päässä ja sydäntä (edes jonain päivänä), he ymmärtävät mitä olet heidän vuokseen tehnyt ja kokenut ja arvostavat sinua.