Mielenterveysongelmaisen (tässä: hypomaanisen) ihmisen kanssa ei tunnu tietävän missä mennään ikinä, jatkuvassa pelossa saa elää. Tässä tekstissä voi vähän olla preesens ja imperfekti sekaisin, mutta niin on kaikki muukin elämä tämän tiimoilla.
Depressiokautena itketään ja kerjätään hoitoa, ymmärrystä, vannotaan rakkautta ja kaivataan turvaa. Ihminen on silloin tosi säälittävä, jolloin huoleni kasvoi ja en voinutkaan muuta kuin paapoa. Laittaa kaikki ruoat, siivota, nukkua yhdessä kippurassa päikkäreitä halaten ja silitellen, vakuutella kaiken muuttuvan paremmaksi.
Sitten on seesteisempää arkea, ihan tavallista elämää, jolloin molemmilla on hyvä olla. Paitsi että minä laitan edelleenkin kaiken syömisen, hoidan kauppareissut. Siihen vain ajauduttiin, kun olen näissä hommissa paljon parempi. Mutta se oli ihan ok, pidän kokkailusta. Pidän siitäkin kun laittamaani ruokaa kehutaan. Joskus hän kehui, hymyili ja sanoi että on onnekas kun hänellä on näin hyvä mies. Olet hyvä mies, se jäi kaikumaan päähäni kun hän sanoi sen viimeksi viime viikolla. Se sai oloni turvalliseksi ja hyväksi, minua arvostettiin hänen taholtaan.
Kunnes mania alkaa nousta. Yhtäkkiä tyttöystäväni alkaa pitämään itseään superkauniina, rohkeana ja havaitsen hänen käytöksensä muuttuvan. Kun illalla sanon lähteväni omalle asunnolleni yöksi, hän ei sano kuten tavallisesti sanoisi "jäisit tänne", vaan "joo". Seuraavana päivänä hän kertoo menneensä kapakkaan. Tavannut jonkun, ihastunut häneen, päättää jättää minut. Niin ihastunut, sori mä en voi tunteilleni mitään, hyvää jatkoa sulle!
Ihastus ei kuitenkaan ole oikeasti hänestä kiinnostunut, jonka jälkeen alkaa itku ja rakkauden vannominen minulle. Itsemurhalla uhkailu ja käsienviiltely, listakaupalla rauhoittavia naamariin. Kuskaan hänet vertavuotavana sairaalaan, suuttuu ja mongertaa eikun haluan että olet minun kanssa kotona, haet pitsaa ja katsotaan telkkaria. Ei hyvää päivää!
Sairaalassa otetaan osastolle. Lähettää tekstiviestejä ja soittelee, pyytää käymään. Selittää että kamalinta on se kun tavallaan herää ja tajuaa mitä on tehnyt ja miten loukannut. Oikeastihan hän rakastaa minua...
Mitäpä tässä uskoa? Sama kaava hieman varioiden on käyty useasti lävitse. Viimeisin oli karmein kokemus kaikista. Nyt vasta todella kyseenalaistan hänen tunteidensa vannottelut minua kohtaan. Hyvin vakuuttavaa se välillä on. Varsinkin silloin, kun ei ole mania eikä depressio. Silloinhan hän saattaa jopa soittaa äidilleen ja kehua miten hyvin meillä menee.
Mutta koskaan sitä onnea ei kestä kauan. Hermot menevät, kun jatkuvassa pelossa joutuu elämään. Ei uskalla luvata ystävilleenkään mitään tapaamista kahta päivää kauemmalle. Ei voi tietää mikä jo seuraavana päivänä odottaa. Kurjuuden syöveri vai kehen hän ihastuu seuraavaksi!
En tiedä mitä tehdä. Minun tekee kovasti mieli olla jatkamatta mitään kanssakäymistä hänen kanssaan, mutta sekin pelottaa. Oudosti pelkään yksinäisyyttä, mitä en koskaan pelännyt ennen häneen tutustumistani. Jotkut pelot ja tuntemukset näyttävät tarttuvan, lienenköhän väliin turhan empaattinen? Samalla tiedostan, että en voi koskaan olla onnellinen hänen kanssaan kuin pienissä pätkissä kerrallaan. Silti on vaikea päästää irti. Mutta mitä jos hän paranisikin kunnolla ja jos hänen vakuuttelunsa ovatkin se totuus, kaikki muu hölmöily vain sairauden aikaansaamaa. Mutta ne loukkaukset, hän hylkää minut silloin kun siltä tuntuu ajattelematta kovinkaan paljoa.
Raivostuttaa olla tavallaan jumissa tälläisen sopan kanssa. Jos törmäisin mukavaan ja luottamisen arvoiseen naiseen yhtäkkiä, voisin myös ihastua. En siksi että minulla olisi mania, vaan siksi että muistelen ihastumisen tunteen olevan yhtä vyöryvän mukaansatempaava, kun mania ilmeisesti näyttää olevan. Minkätakia minulla ei enää ole ollut puoleentoista vuoteen oikeutta tuohon tunteeseen? Hakkaan päätäni Karjalan mäntyyn, vaikka asun Keski-Suomessa.
Onni pitää repiä elämässä pienistä palasista. Niinhän kaikilla oikeastaan taitaa olla, mutta mielenterveysongelmaisen kanssa vielä pienemmistä murusista. Jatkuvuuteen ei voi uskoa, minkään muun jatkuvuuteen kuin ainaisten pettymysten. Usko ja toivo on koetuksella. Oma psyykekin alkaa rakoilla. Onko tässä mitään järkeä? Elämää ei voi todellakaan suunnitella eteenpäin. Tai voi, mutta pelko epäonnistumisesta on kova. En ole vielä 30:tä täyttänyt ja välillä tuntuu, että haaveet oikeasta perheestä ovat jo pilalla.
Depressiokautena itketään ja kerjätään hoitoa, ymmärrystä, vannotaan rakkautta ja kaivataan turvaa. Ihminen on silloin tosi säälittävä, jolloin huoleni kasvoi ja en voinutkaan muuta kuin paapoa. Laittaa kaikki ruoat, siivota, nukkua yhdessä kippurassa päikkäreitä halaten ja silitellen, vakuutella kaiken muuttuvan paremmaksi.
Sitten on seesteisempää arkea, ihan tavallista elämää, jolloin molemmilla on hyvä olla. Paitsi että minä laitan edelleenkin kaiken syömisen, hoidan kauppareissut. Siihen vain ajauduttiin, kun olen näissä hommissa paljon parempi. Mutta se oli ihan ok, pidän kokkailusta. Pidän siitäkin kun laittamaani ruokaa kehutaan. Joskus hän kehui, hymyili ja sanoi että on onnekas kun hänellä on näin hyvä mies. Olet hyvä mies, se jäi kaikumaan päähäni kun hän sanoi sen viimeksi viime viikolla. Se sai oloni turvalliseksi ja hyväksi, minua arvostettiin hänen taholtaan.
Kunnes mania alkaa nousta. Yhtäkkiä tyttöystäväni alkaa pitämään itseään superkauniina, rohkeana ja havaitsen hänen käytöksensä muuttuvan. Kun illalla sanon lähteväni omalle asunnolleni yöksi, hän ei sano kuten tavallisesti sanoisi "jäisit tänne", vaan "joo". Seuraavana päivänä hän kertoo menneensä kapakkaan. Tavannut jonkun, ihastunut häneen, päättää jättää minut. Niin ihastunut, sori mä en voi tunteilleni mitään, hyvää jatkoa sulle!
Ihastus ei kuitenkaan ole oikeasti hänestä kiinnostunut, jonka jälkeen alkaa itku ja rakkauden vannominen minulle. Itsemurhalla uhkailu ja käsienviiltely, listakaupalla rauhoittavia naamariin. Kuskaan hänet vertavuotavana sairaalaan, suuttuu ja mongertaa eikun haluan että olet minun kanssa kotona, haet pitsaa ja katsotaan telkkaria. Ei hyvää päivää!
Sairaalassa otetaan osastolle. Lähettää tekstiviestejä ja soittelee, pyytää käymään. Selittää että kamalinta on se kun tavallaan herää ja tajuaa mitä on tehnyt ja miten loukannut. Oikeastihan hän rakastaa minua...
Mitäpä tässä uskoa? Sama kaava hieman varioiden on käyty useasti lävitse. Viimeisin oli karmein kokemus kaikista. Nyt vasta todella kyseenalaistan hänen tunteidensa vannottelut minua kohtaan. Hyvin vakuuttavaa se välillä on. Varsinkin silloin, kun ei ole mania eikä depressio. Silloinhan hän saattaa jopa soittaa äidilleen ja kehua miten hyvin meillä menee.
Mutta koskaan sitä onnea ei kestä kauan. Hermot menevät, kun jatkuvassa pelossa joutuu elämään. Ei uskalla luvata ystävilleenkään mitään tapaamista kahta päivää kauemmalle. Ei voi tietää mikä jo seuraavana päivänä odottaa. Kurjuuden syöveri vai kehen hän ihastuu seuraavaksi!
En tiedä mitä tehdä. Minun tekee kovasti mieli olla jatkamatta mitään kanssakäymistä hänen kanssaan, mutta sekin pelottaa. Oudosti pelkään yksinäisyyttä, mitä en koskaan pelännyt ennen häneen tutustumistani. Jotkut pelot ja tuntemukset näyttävät tarttuvan, lienenköhän väliin turhan empaattinen? Samalla tiedostan, että en voi koskaan olla onnellinen hänen kanssaan kuin pienissä pätkissä kerrallaan. Silti on vaikea päästää irti. Mutta mitä jos hän paranisikin kunnolla ja jos hänen vakuuttelunsa ovatkin se totuus, kaikki muu hölmöily vain sairauden aikaansaamaa. Mutta ne loukkaukset, hän hylkää minut silloin kun siltä tuntuu ajattelematta kovinkaan paljoa.
Raivostuttaa olla tavallaan jumissa tälläisen sopan kanssa. Jos törmäisin mukavaan ja luottamisen arvoiseen naiseen yhtäkkiä, voisin myös ihastua. En siksi että minulla olisi mania, vaan siksi että muistelen ihastumisen tunteen olevan yhtä vyöryvän mukaansatempaava, kun mania ilmeisesti näyttää olevan. Minkätakia minulla ei enää ole ollut puoleentoista vuoteen oikeutta tuohon tunteeseen? Hakkaan päätäni Karjalan mäntyyn, vaikka asun Keski-Suomessa.
Onni pitää repiä elämässä pienistä palasista. Niinhän kaikilla oikeastaan taitaa olla, mutta mielenterveysongelmaisen kanssa vielä pienemmistä murusista. Jatkuvuuteen ei voi uskoa, minkään muun jatkuvuuteen kuin ainaisten pettymysten. Usko ja toivo on koetuksella. Oma psyykekin alkaa rakoilla. Onko tässä mitään järkeä? Elämää ei voi todellakaan suunnitella eteenpäin. Tai voi, mutta pelko epäonnistumisesta on kova. En ole vielä 30:tä täyttänyt ja välillä tuntuu, että haaveet oikeasta perheestä ovat jo pilalla.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Entä, jos hänen onkin vain helppo tehdä mitä ikinä lystää, ja laittaa kaikki sairautensa piikkiin, vaikkei kaikki siitä johtuisikaan? Hypomaaninen olisi kaivannut vähän selitystä, mikäs se sellainen tila oikein onkaan... Mutta ylimalkaan tilanteenne kuulostaa sietämättömältä, en minä ainakaan kestäisi jatkuvaa pettämistä, johtui se sitten sairaudesta tai mistä hyvänsä syystä. Liekö sinunkaan pakko, olet vielä nuori ja voisit löytää terveemmänkin suhteen. Ei millään pahalla sairasta kohtaan, mutta ei ihan kaikkea silti tarvitse sulattaa. Eiköhän se oma tahto ole kuitenkin hänelläkin, tekemisissään? Mielestäni hän ei tuollaisenaan ole vakituiseen ihmissuhteeseen pystyvä lainkaan. Joko hänen on se asia korjattava (mikäli siihen terapiaa, lääke tms löytyy), tai sitten löydettävä mies, joka passaa, hoitaa, on läsnä tarvittaessa, mutta jonka voi halutessaan heittää nurkkaan, eikä tämä siitä suutu, ja kestää myös pettämisen. Nähtävästi hän on valinnut jälkimmäisen eli helpomman tien. Tsemppiä sinulle, ei se yksinolokaan hassumpaa ole, kun tottuu... Jos ehtii tottua, ennenkuin löytyy oikea onni.
Siltä tuntuukin, että olen juuri sellainen mies, eli turva silloin kun on huonot ajat, tasainen ja iloinen kun on normaalia. Mutta manian iskiessä nurkkaan heitettävä.
Jotenkin olen alkanut tässä ajattelemaan sellaisten naisten kertomuksia, jotka jaksavat parisuhdetta väkivaltaisen miehen kanssa. Luonteessa ja käytöksessä on jotain sellaista, mitä kenenkään ei tarvitsisi sietää, mutta silti ei pystytä erkaantumaan. Vähän tuntuu kun olisin samankaltaisessa tilanteessa. En tietenkään silti läheskään samassa, mutta jotain yhtänäisyyttä näen.
Hypomaniaa en jaksa tässä alkaa nyt selittämään, koska se löytyy netistä ja paremmin selvitettynä, kun mihin minä pystyn.
Ihan vaan tuli vielä mieleen tällainen: Olisiko mitenkään mahdollista, että jopa estät häntä menemästä parempaan suuntaan tautinsa kanssa? Kun hänen ei tarvitse yrittää mitään, voi tehdä mitä mielii. Jollei olisi kanssasi, joutuisi enemmän miettimään voiko surrailla kukasta kukkaan, ja jos haluaisi parisuhteen, joutuisi asian käsittelemään ja muuttumaan. Sinä mahdollistat hänelle tuon maanisuuden, koska aina on, mihin palata. Sinä sallit sen. Tervehtymisen kannalta ei ehkä hyvä? Eli niin kauan, kuin annat hänen käyttäytyä noin, hänen ei tarvitse yrittääkään parantua maanisuudestaan. Miksi yrittää, kun ei ole pakko. Ylläpidät siis tavallaan sairautta. Vai? Vähän tylyä, mutta eikös se niin ole? Hyvää tietysti yrität, mutta teetkö karhunpalveluksen huomaamattasi?
on aikapaljon samat jutut on mulla ja voin ymmärtää miltä tuntuu
Varmaan tiedät itsekin, mikäli hänen kanssaan suhdetta jatkat: se tulee samanlaisena jatkumaan. En tiedä voiko tyttöystäväsi parantua kokonaan, mutta luulisin että tuon kaltainen sairaus tulee olemaan pitkään hallitsemassa teidän elämäänne. Jos haluat ns. normaalin parisuhteen, tarkoitan siis terveen puolison ja joskus lapsia, pitäisi varmaan alkaa irtautumaan nykyisestäsi. Mutta jos rakastat häntä ja hän todella rakastaa sinua (?), mikään ei estä puhumasta ja kertomasta hänelle omia ajatuksiasi siitä, miten hänen käytöksensä sinua rassaa. Jos hän vaikka pystyisi sinun vuoksesi hieman rajoittamaan omia jättämis-mielialanvaihtelu-puuskiaan.
En tiedä oliko tästä mitään hyötyä... mutta ajattelin jotain vastata kun olit vaivautunut laittamaan noin pitkän tekstin omasta ongelmastasi.
Kiitos. Olemme puhuneet asioista paljonkin ja varmaan tällä hetkellä, jos menisin sairaalassa käymään, hän vannoisi ettei enää ikinä tee mitään vastaavaa. Luulisin näin, tiedän viesteistä päätellen miten hän haluaisin palata siihen tavalliseen olotilaan ja ymmärtää mokanneensa pahasti. Minun on kuitenkin vaikea uskoa rakkauteen. Arvelisin, että se on hänellä nyt enemmän yksinjäämisen pelkoa heikkona ihmisenä, kuin oikeasti rakkautta toista kohtaan.
Hei..tunnistan kirjoituksestasi itseni sekä sinun, että tyttöystäväsi asemasta.
Elämä mielenterveysongelmaisen kanssa ei ole helppoa. Mutta koeta muistaa, että hän ei mahda sairaudelleen mitään. En tarkoita, että sinun pitäisi siksi jaksaa loputtomiin, mutta että vapautuisit syyllisen etsinnästä.
Kerrontasi irtaantumisen vaikeudesta kuvastaa hyvin läheisriippuvuutta. Mielen sairaudet voivat olla ns. "arkivaikutuksiltaan" rinnastettavissa elämään esim. alkoholiongelmaisen kanssa. Koskaan ei voi tietää, mikä odottaa.
Haluaa uskoa ja toivoa, että kaikki muuttuu paremmaksi. Toisaalta tietää, ettei muutu. Kamppailua oman sisäisen minän kanssa. Minulla on oikeus hyvään elämään..toisaalta..minä en voi jättää häntä, koska hän tarvitsee minua.
Kolmanneksi viimeinen kappale kertoo sinusta kaiken tämän. Sinä olet sairastunut tyttöystäväsi mukana. Sen nimi on läheisriippuvuus. Se ei ole sinun syytäsi, eikä tyttöystäväsi syytä. Siitä voi vapautua, mutta se vaati paljon rohkeutta antaa itselleen ja elämälleen anteeksi. Oppia taas ajattelemaan toisin.
Itse olen elänyt traumaattisen lapsuuden alkoholistiperheessä. Läheisriippuvaisessa asemassa siis. Teininä aloin oireilla, mutta vasta aikuisena isäni kuoleman jälkeen lähti prosessi käyntiin ja pahoinvointini vyöryi yli äyräiden. Kesti monta vuotta, ennenkuin käsitin, miksi. Miksi voin huonosti? Miksi en luota? Miksi elämässäni vain "tapahtuu" koko ajan?
Lopulta minun jaksamiseni sanoutui irti ja mielenterveyteni alkoi järkkyä. Se oli helvettiä. Kolme vuotta minä käyttäydyin kuin maanisdepressiivinen ihminen, oirehtimisiin kuului toisinaan myös lähes hysteeristä käytöstä, itseni rankaisua, viiltelyjä yms. Hetkittäin tiedostin, että todellisuudentajuni on aika heikoilla, kamalaksi asian teki se, etten kuitenkaan osannut tarttua todellisuuteen.
Pitkällisen terapian jälkeen löysimme pahoinvointini alkulähteelle. Lapsuuteeni. Kykenin näkemään elämänkaareni selkeästi ja opin seuraamaan käytökseni syitä syvälle sisimpääni. Siitä alkoi toipumiseni, sekä mielenterveysongelmista, että läheisriippuvuudesta. Lohduttavinta ja samalla pelottavinta koko prosessissa oli se, että maanisdepressiviinen käytökseni ei ollutkaan oikeaa maanisdepressiivisyyttä, vaan mieleni tapa huutaa apua ja koettaa suojella minua väsyttämästä itseäni lopullisesti. Lopullinen diagnoosini olikin: vahvuus. Olin sairastunut vahvuuteen ja jaksettuani 24 vuotta mieleni väsyi.
Sinä olet ehkä hieman onnekkaampi. Olet aikuinen, tunnistat oireesi ja tiedät aiheuttajan. Sinun ei tarvitse syöksyä omaan helvettiisi ensiksi, voit hakea apua nyt jo.
Jos koet tarpeelliseksi pienen lisätuen vaikeuksiisi, mailailisin mielelläni kanssasi.
Kyllä olen ajatellut tätä läheisriippuvaisuusjuttuakin. Jotenkin tuntuu siltä että hänen kohdallaan se on selvää. Yksinoloon hän ei pysty mitenkään. Ei yhtä päivää kauemmin. Läheisriippuvainen hän on minusta silloin kun voi huonosti, normaalisti myös, mutta ei läheskään niin paljoa. Silloin kun en ole voinut olla hänen kanssaan hän kumminkin tuskastuu helposti ja hakee itselleen juttuseuraa useimmiten ravintoloista. En tarkoita, että hän silloin pettäisi, kunhan käy juttelemassa ihmisten kanssa.
Itsessäni olen havaitsevinani näitä merkkejä jonkinlaisesta läheisriippuvaisuudesta kyllä. Tai en minä tiedä. Vaikka olisi tärkeää muuta tekemistä, olen lykännyt ja perunut näitä juttuja siksi, kun olen tiennyt hänen olevan yksin kotonaan. Ajatellen että hän on nyt varmaan ihan surkeana ja minun pitäisi olla siellä, ei missään muualla. Tästä on hirveän vaikea päästä eroon. Mikään muu ei pyöri päässä ja on jatkuvasti syyllinen olo, vilkuilee kelloa ja ei voi rentoutua.
Hienoa, Amalia, että sinä olet toipunut vastaanvan kaltaisista oireista, mitä tyttöystävälläni on. Sinullahan löytyi joku syypohja viiltelylle jne. kamalalle, mutta tässä tapauksessa on myös terapiassa oltu jo pidempään, kokeiltu eri lääkitystä jne. mutta mikään ei oikein hommaa stabiloi, eli sairaus on kliininen, ei minkään trauman aiheuttama. Psykiatri luokitteli tämän hypomanian.
Usein asiaan perehtymätön käsittää läheisriippuvuuden väärin.
Sinä olet läheisriippuvainen, tyttöystävää vaivaa hypomania.
Minä olin perheessäni esiintyvän alkoholisimin seurauksena läheisriippuvainen, mieleni alkoi järkkyä sen seurauksena.
Läheisriippuvuus on nimike ilmiölle, joka tapahtuu, kun läheissuhde sairastuu esim. alkoholismin, väkivaltaisuuden, koohkouskonnollisuuden tai vaikkapa mielensairauden vuoksi, perhe- ja muut läheissuhteet saavat sairaita piirteitä.
Puhutaan koko perheen sairastumisesta, koska yhden sairaus sairastuttaa kaikki.
Tyttöystävääsi koskevassa asiassa en osaa, enkä yrittänyt auttaa, vaan selventää miksi sinäkin olet hukassa.
Kehoitin hakemaan apua itsellesi. Ts. ehkäisemään mahdollisesti oman väsymisesi. Ettei oma pahoinvointisi pahimmassa tapauksessa repeä itsetuhoisaksi, tai aiheuta muita ongelmia sinulle, kuten minulle kävi läheisriippuvuuden seurauksena.
Sinulla on oikeus siihen, eikä se tee sinusta huonoa.
Voimia.
Menee vähän vellit ja puurot sekaisin minulla. Siis kiitos selvennyksestä. Tämä oli oikein hyvä, sillä en minä oikein tunnu enää jaksavan ja autoit tiedostamaan omaa olotilaani huomattavasti paremmin. Todellakin, kun ajattelee tätä syyllisyydenkin tunnetta.
Kirjoitat hyvin ja selkeästi, Amalia. Mieleeni kuitenkin nousi ehkä asian vierestäkin kysymys. Tarkoittaako läheisriippuvuuden tiedostaminen ja siitä luopuminen samalla myös sitä, että pitää irroittautua tästä alkoholismiin tai mielenterveysongelmiin sairastuneesta henkilöstä?
Kysyn aivan vain mielenkiinnosta. Onko olemassa tervettä tapaa olla 'vahva' - ja toisaalta, voiko itse mielenterveysongelmainen edes toivoa vierelleen elämänkumppania ja apua elämän vaikeisiin aikoihin...vai onko kohtalona ajaa läheisensä hulluuteen ja viettää koko synkkä elämänsä yksinäisenä?
mun viestiä alempaa. Kertoo jotain.
Kysymyksesi on hyvä, eikä edes ollenkaan tyhmä, kun ottaa huomioon, miten vähän läheisriippuvuudesta tiedetään.
Läheisriippuvuuden tiedostaminen ja siitä luopuminen (
Tilanteesi kuulostaa rankalta. Itsellä on vähän samantapaisia ongelmia tällä hetkellä mutta 20 kertaa pienemmässä mittakaavassa. Miesystävää vaivaa masennus ja se aiheuttaa usein mielentilan muutoksia ja niiden vuoksi saattaa mennä suunnitelmat sekaisin.
Tämäkin tuntuu jo rankalta ja mietityttää, jaksanko, jos tätä jatkuu ja jatkuu. Hänen masennukseensa on konkreettinen syy mutta ei ole todennäköistä, että tuo syy poistuisi ainakaan 5 vuoteen. Ja sekään ei tietenkään takaisi masennuksen poistumista.
Välillä mietityttää, mikä johtuu masennuksesta ja mikä jostain muusta.
Sinulla ja minulla, kuten jokaisella on myös varmaan omat vaikeudet ja ongelmat, joiden kanssa pitää jaksaa selviytyä. Tällaisessa tapauksessa kumppanista ei taida olla juuri tukea.
Itse olen toistaiseksi pitänyt rajaa siinä, että en anna kohdella itseäni huonosti siksi, että hänen mielensä on alhaalla. En aio rajattomasti uhrautua.
Tilanteesi on vaikea eikä siihen ole yksiselitteisiä neuvoja.
Toivotan sinulle vain jaksamista ja voimaa muutoksen tekoon, jos niin päätät.
Se on kyllä rankkaa mielenterveys sairaan kanssa,minulla on kokemusta.Minä olen ollut parisuhteessa psyykkisesti sairaan kanssa ja se oli todella raskasta.Kun on tosi sairas niin teki kaikenlaisia sairaita temppuja ja oli väkivaltainen minulle monta kertaa ja oli hyvin masentunut ja sitten kun hänellä oli hyviä aikoja niin hän oli minulle hyvä ja oli myös kivoja hetkiä yhdessä. Mutta ne hyvät hetket jäi niin vähiin kuin se sairaus enemmän tuli näkyviin.Maanisdeprevissiissuus on vaativa sairaus ja se vaatii sairaan läheisiltäkin niin paljon,sinun kannattaa miettiä myös omaa elämää että haluatko jakaa loppuelämäsi hänen kanssaan ja jaksatko sairaan ihmisen kanssa olla lopunelämäsi.Minä itsekin sairastuin sairaan miehen kanssa ja uuvuin ja elin jatkuvasti pelon alla niin en jaksanut enää joten muutin erilleen miehestäni ja pikkuhiljaa aloin toipua ja olen parantunut täysin ja ei ole enää uupumusta.
Eli teilläkin on kokemusta parisuhteesta mielenterveysongelmaisen. Tosin Sannin miesystävän kohdalla on masennus, joka lienee enemmän vain häiriö, ellei sitten ole oikein paha. Silloinhan se voi olla kuolemaksi. Ei kannata vähätellä.
No pointti on kuitenkin se miten terveenä osapuolena jaksaa. XXX löysi onnen tai ainakin paremman olotilan luopuessaan suhteesta. Sanni tuntuu miettivän omaa jaksamistaan, kuten mietin minäkin. Mikään vaihtoehto ei oikein tunnu hyvältä. Pelkää sitä mitä tapahtuu jos pillit pistää pussiin. Toisaalta ajatusta siitä mitä menettäisi, mikäli luovuttaisi. Kuten XXX:n kohdalla on niitä hyviäkin hetkiä, jotka välillä jopa tuntuvat oikein korostuneilta, sillä ne ovat niin harvassa kumminkin. Ja silloin se toinen ihminen tuntuu maailman suloisimmalta.
Omien kokemusteni kautta olen oppinut ettei psyykkisen sairaan kanssa eläminen ole helppoa.Kyllä se oli "yhtä helvettiä" joten helppoja päiviä ei ollut monta.Olen sitä mieltä että jos kun on terve niin ei pitäisi ruveta psyykkisesti sairaan kanssa suhteisiin,siitä ei saa mitään muuta kuin itkua ja saa katua lopun elämäänsä ja niitä ei saa tekemättömäksi.Olen sen eron jälkeen kiertänyt kaukaa mielenterveys sairaat miehet.Kuule,kyllä se mieleltään terveen kanssa on elämä helpompaa ettei se ole sellaista vuoristorataa. Ennen vanhaan oli myös sellainen laki että mielisairaat eivät saaneet mennä edes naimisiin ja ennen ne pidettiin sairaalassa,mutta se laki valitettavasti poistettiin joskus 1980 että annettiin mielenterveydestä kärsivien mennä naimisiin.Tässä suomessa on paljon niitä jotka ovat menneet naimisiin mielenterveys ongelmaisen kanssa naimisiin ja elämä on ollut yhtä kärsimystä sen jälkeen.Kaikella ystävyydellä halusin kirjoittaa sinulle ja kertoa ne tosiasiat mitä mielenterveysongelmista kärsivän oleminen ja eläminen tuo tullessaan,se ei tuo ainakaan onnellista elämää.Toivon sinulle voimia tehdä oikean ratkaisun.
Minua kauhistuttaa lukea tekstiäsi, xxx.
Kerronpa tarinani: Olin laiminlyöty lapsi ja huonon itsetuntoni takia ajauduin suhteeseen sellaisen miehen kanssa joka ei minua arvostanut. Hän manipuloi, pilkkasi ja alisti, kunnes minä murruin. Olin tuolloin siis alle parikymppinen.
Sairastuin masennukseen, ja minusta siis tuli mielenterveysongelmainen.
Pitkän terapian ja joitakin vuosia jatkuneen mielialalääkkeiden käytön jälkeen olen terve; taipumus masennukseen säilyy lopun elämää. Todennäköisesti, hyvää hoitoa saatuani, en koskaan enää masennu.
Minut ja kaltaiseni pitäisi siis panna eristykseen? Estää naimisiinmeno?
Voin vakuuttaa että vaikka nuo natsimaisilta kuulostavat säännöt on poistettu, mielenterceysongelmaiset kärsivät noista asenteista edelleen. Kerroinpa työnantajalle että pitäisi päästä aikaisemmin lähtemään töistä kun kerran oli terapia normaalia aiemmin. Sitä asenteen muutosta ei voi käsittää ellei ole itse kokenut. Arvostetusta työntekijästä kuolaavaksi hulluksi, näin meni minun työnantajani ajattelu. Muu ei muuttunut kuin se, että hän TIESI.
Sairaus sattuu paljon vähemmän kuin leimaaminen. Kun toinen kohtelee vähä-älyisen tavoin kuultuaan diagnoosin, on vaikea tehdä enää mitään. Loukkaantuminen on sairauden oire, kuinkas muuten.
Turhaan sinä xxx haluat takaisin noita lakeja, ne elävät ihmisissä niin voimakkaina ettet uskoisikaan.
Kannattaa varoa joutumasta itse suuriin kriiseihin ettei vaihda leiriä ja joudu hulluksi. Kivien heittely ei silloin tunnukaan niin hyvältä, kun ne osuvat itseen.
Vielä loppuhuomautuksena: uskokaa tai älkää, tapasin sairauteni aikana loistavan miehen ja avioiduin. Olemme onnellisia ja suhde on tasapainoinen, oli jopa silloin kun olin sairas. Turhaanpa taidan kertoa, mutta uskokaa pois että mielenterveysongelmainen ei ole synonyymi hirveälle puolisolle.
Tiesitkö sinä onneton, että mielenterveysongelmat ovat muutakin, kuin entisaikojen kuvauksia paranoidista skitsofreniaa sairastavista "hulluista"?
Että mieli voi sairastua ja väsyä ympärostön edesauttamisella? Että kriisi elämässä voi laukaista sairauden? Tiesitkö, että esimerksiksi masennus, työuupumus, unettomuus voivat kaikki johtua mielenhäiriöistä? Että anoreksia on mielen, ei ruumiin sairaus? Että alkoholismi aiheuttaa mielen sairastumista, alkoholistille itselleen, sekä hänen ympäristölleen?
Että läheisen kuolema voi laukaista sellaista, mitä sinä sanot mielisairaudeksi?
Pitäisikö jokainen leski, jokainen entinen alkoholisti, jokainen mustasukkainen, jokainen oirehtiva teini, jokainen burn outista kärsivä, oman määrityksesi mukaan myös siis itsesi, sulkea laitokseen ja pakkosteriloida?
Tajuatko, että mielen sairastumista ei voi ennakoida? Että sinä voit olla seuraava, joka alat oirehtia sairaan suhteesi jäljiltä?
Pitääkö alzheimeria ja dementiaa sairastavat vanhukset sulkea laitoksiin tai kenties häkkiin torille sinunkaltaistesi pilkattavaksi?
Pitääkö mieleltään väsynyttä todella rangaista välttämättä esim. pakkoerolla?
Sellaisen ihmisen kanssa on vaikeaa, mutta hän ei tee sitä tahallaan, eikä menetä arvokkuuttaan sairastuessaan.
Huomautan myös, että homouttakin pidettiin sairautena suunilleen samaan asti, kuin mainitsemasi laki oli voimassa. Suljetaanko heidätkin laitokseen?
Ymmärrän, että oman kovan kokemuksesi perusteella suhtautumisesi on "tiukka".
Mutta kun meistä kukaan ei ole turvassa sen enempää henkiseltä kuin fyysiseltäkään sairastumiselta. Se voi osua kenen tahansa kohdalle.
Se sairastunutkaan ihminen ei ole pelkästään sairas. Hänessä on edelleen ne muutkin inhimilliset ominaisuudet kuin ennen sairastumista. Hän on nainen/mies, lapsi/aikuinen/nuori, opiskelija/työntekijä/työtön, kiltti/pirullinen ym. eli ihminen kaikkine ominaisuuksineen eikä pelkästään "laatikko" jonka päällä on leima: sairas.
Niinpä se on hyvä minua moittia siitä,jos itsellä ei ole kokemusta mielenterveysongelmaisten kanssa elämisestä.Tässä maassa on paljon niitä joilla on vain pettymyksiä mielenterveys ongelmaisten kanssa olemisesta,mutta ne on ei tule niistä kirjoittamaan vaan ovat hiljaa.joten se on turha kirjoittaa asioista joista ei tiedä mitään ja se on aika vaikeaa elää parisuhteessa joka perustuu muuten vuorovaikutukseen parin välillä.Sinulle Lisa, en halunnut loukata sinua ja pahoittaa mieltäsi,pyydän anteeksi. Mun ex-mieheni sairasti skitsofreniaa ja se on jakomieli tauti,se on kauhea sairaus. Olen samaa mieltä kanssasi että Amalia siinä ettei koskaan voi tietää milloin oma mielenterveys horjuu tai läheisillä tulee mielenterveys ongelmia,se on valitettavan totta tänään,mutta siihen on niin monia tekijöitä,on työttömyyttä,yksinäisyyttä ja vaikeat perhesuhteet joissa voi olla alkoholismia tai perheväkivaltaa tai on uupumusta.Nuo joista kysyit että pitääkö alkoholistit myös entiset tai uupumuksesta kärsineet sulkea laitokseen,ei tietysti ja sitä paitsi tuo on typerä kysymys.En halua loukata ketään teistä joilla on mielenterveys ongelma joten toivottelen hyvää kevättä kaikille ja voimia.
Kirjoitan siitä, mistä tiedän. Sinä kirjoitit yksioikoisesti.
Minäkin kirjoitin kovin karrikoidusti, sen myönnän.
Minusta tuli mielenterveysongelmainen. Olisiko minut pitänyt sulkea laitokseen ja mieheni erota minusta? Olisiko minut pitänyt pakkosteriloida? Olinhan kuitenkin sairas.
Aivan, ympäristö ja elämäntilanne voi vaikuttaa sairastumiseen, pointtini ei ollutkaan siinä, vaan kysymykseni kuului, pitäisikö kaikki mielenterveysongelmaiset todella sulkea yhteiskunnasta lopullisesti?
Pahoittelen kohtaloasi skitsofreenikon kanssa. Mutta muista sinäkin, että sairaus ei ollut hänen syynsä.
Minun neuvoni sinulle on se, että keskustelet vakavasti häntä hoitavan lääkärin kanssa. Hoida tapaaminen vaikka vaikeuksien kautta. Voit antaa hänelle arvokasta tietoa ja saada niitä myös itse. Tuntuu siltä, että lääkitys ei ole kohdallaan, nimittäin maanisdebressiivinen pystyy elämään aivan normaalia elämää oikealla lääkityksellä. Kunnioitan sinua, että olet pysynyt hänen rinnallaan, mutta itsesi kannalta selvyyttä pitää tulla.
Kiihkeisiin kirjoituksiin "hulluista" sanoisin, että monet mielenterveyden ongelmat on hoidettavissa erittäin hyvin. Vaatii tietysti läheisiltä tiettyä ymmärrystä samoin kuin esim. diabetespotilas ja moni muu. Jos mielenterveys järkkyy, se ei aina tarkoita sitä, että ihminen on "hullu". Harvoin hylkäämme ihmistä, jolla on jalka poikki, dementia, paha allergia, mutta jos mielenterveys järkkyy, luulemme, että älykkyyskin katoaa. Tabu vieläkin, ei sairaus, josta voi parantua tai elää hyvällä lääkityksellä aivan normaalia elämää.
Terveen ja mielenterveysongelmaisen suhde ei onnistu.Suhde ei ole tasavertainen ja siinä terve ihminen joutuu elämään sairaan ihmisen ehdoilla.
Oletko tietoinen,mistä tyttöystäväsi mielenterveysongelmat johtuvat?
Onko kertonut?Ettei vaan olis lapsena hyväksikäytetty tai raiskattu?
Itsensä viiltely kertoo em.
Jos kestät tuollaista,niin kuinka kauan ettet itsekin ole kohta "hullujen kirjoilla".
Toista ihmistä ei voi sääliä loputtomiin niin että pilaa oman elämänsä;ystävyyttähän voi olla ja kenties hyväkin,mutta et voi ottaa vastuullesi sairaan ihmisen mielenliikkuja,koska niiden avulla on MYÖS helppo kiristää,eikä se ole tervettä käyttäytymistä!
Minulla on kokemusta samanlaisesta suhteesta. Exälläni on myös depressiivisiä, tavallisia ja maanisia kausia. Seurustelimme lähes kaksi vuotta, mutta onneksi ei asuttu yhdessä. Hänellä on kolme ihan erilaista persoonallisuutta. Kuvauksesi näistä eri aikakausista voisi suoraan liittää häneen, ja omat tunteeni olivat ihan samanlaisia kuin sinulla! Kaikki pyöri hänen ja hänen mielialojensa mukaan. Olin niin väsynyt kaikkeen itkemiseen, hoitamiseen ja valvomiseen, etten jaksanut panna missään asiassa vastaan enkä lähteä pois suhteesta. Aloin myös pelätä kaikkea, kuten yksinjäämistä. Hyvinä hetkinä hän on myös todella ihana ihminen ja rakastan häntä kai jollain tasolla vieläkin.
Edellisen maanisen kauden iskiessä hän päätti muuttaa elämänsä; ensiksi sisustus, sitten kaverit, opiskelupaikka, auto ja lopuksi tyttöystävä. Ero tuli minulle yllätyksenä, ja olin todella surkea jonkin aikaa. Luultavasti itkin samalla myös sitä kaikkea pahaa oloa, jonka olin kerännyt itseeni suhteen aikana. Yksi päivä sitten huomasin että miten hyvä olo minulla oli yksinäni, kun ei tarvinnut huolehtia kenestäkään muusta. Olen tapaillut myös muita miehiä, ja huomannut miten helppo heidän kanssa on olla. Ei tarvitse yhtään jännittää tuleeko tänään niskaan täyttä paskaa vai auringon paistetta! Tajuan myös että miten huonosti hän loppujen lopuksi kohteli minua, annoin vaan kaiken anteeksi sairauden takia, ja melkein sairastuin itsekin.
En nyt tietenkään voi sanoa että sinun olisi lähdettävä suhteesta, mutta kannattaa miettiä sitä vaihtoehtoa. Ero on aluksi yhtä helvettiä, mutta elämä on oman kokemukseni mukaan tasaisempaa, joskus jopa tylsempää, mutta paljon parempaa ilman ailahtelevaa kumppania. Ja mikä parasta: voin sopia asioita parin päivän päähän eikä aina tarvitse odottaa aamufiiliksiin asti! Minä toivoin koko ajan että poikakaverini parantuisi, mutta ymmärrän nyt että ei hän tule parantumaan. Hän lopetti kaikki hoidotkin kesken (lääkkeet&terapian). Tiedän että itsemurhan partaalla olevan ihmisen jättäminen on mahdotonta, mutta jos sopiva hetki tulee, niin livistä! :)
Niinkuin joku sanoi, niin kannattaa keskustella tyttöystäväsi terapeutin kanssa, jos hänellä on sellainen.
Jos kuitenkin tunnet että saat suhteesta enemmän kuin menetät, niin huolehdi siitä että sinulla on hyvin paljon parisuhteen ulkopuolista omaa elämää (omia kavereita ja harrastuksia). Täältä netistä löytää myös helposti vertaistukea (esim mielenterveyssivustoilla). Muista huolehtia itsestäsi!!! Et voi elää vain toisen mukaan tai sairastut itsekin. Muista, että sinä et ole vastuussa hänen elämästään! Älä muuta yhteen ellet ole ihan varma että haluat sitä. Omassa asunnossa saat kuitenkin vähän etäisyyttä ongelmiin. Erittäin paljon tsemppiä sinulle!