Haluaisin kuulla kommentteja sellaisilta henkilöiltä, jotka ovat joustaneet kumppaninsa toiveiden täyttämiseksi lastenhankinta-asioissa. Minusta tuntuu että sellaisia ihmisiä löytyy monia, jotka eivät välttämättä ole suuremmin haaveilleet jälkikasvusta, mutta kumppanin takia ovat kuitenkin lapsia hankkineet. Kyselen tätä sen takia kun itse olen vähän epävarma siitä haluanko lapsia vai en, ehkä enemmän en. Mietin että kannattaako niitä hankkia jos itsellä on sellainen epäröivä olo, ja kumppani tietää haluavansa lapsia? Mitä jos tällaisessa asiassa joustaa kumppanin tahtoon, kun itse ei ole ihan ehdottomasti vastaan? Lasten hankinta ei kuitenkaan ole mikään pikkuasia. Jos sitä sitten katuu niin eipä sitä peruakkaan voi.
Haluaisin tosiaan kommentteja niiltä kenellä on asiasta omakohtaisia kokemuksia. En tarvitse mitään saarnakommentteja siitä että olen epäreilu toista kohtaan kun en sano suoraan kyllä tai ei. Tiedän että rehellinen pitää olla tunteistaan. Mutta siitä tässä ei ole kyse, vaan siitä mitä toisen toiveisiin mukautuminen tällaisessa asiassa tuo mukanaan, jos ei ole sitä ehdotonta kyllä- tai ei-vastausta.
Haluaisin tosiaan kommentteja niiltä kenellä on asiasta omakohtaisia kokemuksia. En tarvitse mitään saarnakommentteja siitä että olen epäreilu toista kohtaan kun en sano suoraan kyllä tai ei. Tiedän että rehellinen pitää olla tunteistaan. Mutta siitä tässä ei ole kyse, vaan siitä mitä toisen toiveisiin mukautuminen tällaisessa asiassa tuo mukanaan, jos ei ole sitä ehdotonta kyllä- tai ei-vastausta.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Kaverin mies ajatteli aina että ehkä haluaa lapsia, tai että sitten joskus voi hankkia lapsia. Sitten hän tapasi kaverini, elämänsä naisen, joka ei lapsia hanki. Miehelle tämä on sopinut. Eli hän on joustanut lastenhankinta-asiassa kumppaninsa toiveen mukaiseksi. Ehkä eri päin mitä ajattelit mutta kuitenkin. Lapsia ei missään tapauksessa tule hankkia jos ei halua!! Eikä siksi että kun toinen haluaa ja kun niin kuuluu tehdä tai jotain muuta yhtä tyhmää. Kuten sanoit, sitä ei voi perua, ja lapsi kyllä vaistoaa hyvin pienestä jo että häntä ei ole haluttu. Se kun ei todellakaan kaikilla käy niin että kyllä sitä omaa sitten rakastaa ja sitten tajuaa että nyt vasta elämä on elämisen arvoista jne.
meillä on mieheni kanssa tilanne tuon tyylinen.. ite olen arponut haluanko lapsia...
ja olen kääntänyt kantani nyt siihen kantaan etten halua varmaan koskaan lapsia...
mieheni ilmoitti ensimmäisinä päivinä minulle että vihaa lapsia.. tottahan se oli aluksi suuri järkytys mulle.. ite kyl lapsist tykkään mut vain silloin ku ne toisten... olen koittanut jutella mieheni kanssa asiasta ja hän ei siitä suostu puhuun.. ja toisaalta eipä se mua haittaa.. koska nyt tiedän etten koskaan halua lapsia...
Jokaisen oma asia, mutta vanhana voi olla yksinäistä.
Tätini on vanhapiika ja ainoa asia mistä nyt vanhana puhuu, on katumus, ettei tehnyt lasta.
Ajattele sitä sun lasta. Sen parasta. Älä tee sitä maailmaan jos et ole TÄYSIN varma.
Vauvakuumeinen kumppani ei pysty ajattelemaan lapsen etua. Haluaa vaan vauvan hormonimyräkässä. Sen tehtävä on miettiä lapsen parasta joka vauvakuumeelta välttyy. Se on ainut siihen pystyvä.
Lapsi tarvitsee paljon. Aikaa, rahaa... lapsen kasvattaminen Suomessa vie vanhemmilta laskelmien mukaan 108 000 euroa vähintään. Asutteko lapsiystävällisessä paikassa? Lapsiystävällinen kunta? Aiotteko muuttaa sellaiseen lasta ennen? Kaveri elämänne muuttu. Lapsen myötä alkaa viettämään aikaa muiden lapsiperheiden kanssa. Pojalle leikki kavereita. Kävi myös meillä vaikka alkuun en uskonut. Onko suhteenne luja kestämään lapsen aiheuttaman rasituksen (on suuri...)? Jälkeen päin ajateltuna olisi toiseen ratkasuun päätyminen ollu ehkä sopivampi meille. Toisen kohdalla oon vihjaillut et 100 tontulla sais mieluummin mökin... Jos tässä nyt mitään yhdessä ollaan hankkimassa enää.
Koskaan en ole lapsia halunnut, silti on tullut yksi pyöräytettyä kun miehelle se tuntui olevan erittäin tärkeä asia liittomme jatkuvuuden suhteen. Onneksi sattui olemaan poika, sillä mies halusi suvulleen "jatkajan", niin ei tarvinnut toista alkaa hankkimaan. Lastani (aikuinen mies jo) olen toki aina rakastanut ja tulen rakastamaan, aviomieskin on pysynyt vierelläni jo kohta kolme vuosikymmentä, joten ihan oikein kai tein kun periksi asiassa annoin.
Kuitenkin jos voisin palata ajassa taaksepäin, niin ehkä olisi pitänyt silloin nuorempana etsiä sellainen mies joka olisi yhtä hyvä kuin tämä nykyinen muttei lapsia olisi halunnut. Mutta turhaa kai se on elettyä elämää alkaa tässä suremaan, hyvinhän tämä on kuitenkin sujunut, ainakin mitä ympärillä on muissa perheissä tapahtunut. Ehkä se lapsen hankkiminen oli se tarvittava uhraus että olen saanut elää näinkin hyvän elämän ja avioliiton.
... joustin aikoinani lapsiasiassa, siten että alunperin sovittiin elettävän ensin 3v parisuhteessa ja sitten lasta yrittämään. Vaimon painostuksesta suostuin aikaistamaan yrittämisen aloittamista kahdella vuodella. mutta siinä lopulta kävi kuitenkin niin, että lapsi saatiin aikaiseksi vasta 5v kuluttua aloittamisesta, lääketieteen avulla, ongelma oli vaimon puolella. Vaimo taisi sitä epäillä jo aiemmin itsestään johtuvaksi, joten siksi kai halusi aikaistaa lapsen hankintaa. Kyllä minä myös halusin lapsia, mutta vaimolle se oli jo enemmän pakkomielle.
No lapsi lopulta saatiin ja molemmat olivat siihen erittäin tyytyväisiä.
Vaikkei se vaimo sinua koskaan rakastanutkaan..naimisiinhan se halus vaan koska tapana on niin. Varmaan sen lapsenkin vaan sen takii..
... tossa piruillaankin, niin siinä oikeasti kävi, ehkä hän luuli rakastavansa minua, vaikka hän rakasti todellisuudessa vain mahdollista hyvää isää lapselleen. Koen itse olevani paljon muutakin, samoin naiset kokevat kun varmaan kun miehet tuntuvat ihastuvan esim. naisen uhkeisiin rintoihin, eikä heihin itsessään.
No isänä olo on ollut kuitenkin hyvin myönteinen kokemus, jota en vaihtaisi pois. Olisin itse mielelelläni elänyt myös samalla parisuhde-elämää, mutta vaimo halusi ja haluaa edelleen vain pelkästään elää "sisko/veli" suhteessa.
No, Mies 55.6 elätkö nyt siis kulissiavioliitossa lapsen takia? Tiedän paljon miehiä, jotka valitsevat rakastavan parisuhteen sijaan, eli eroavat sisarusliitosta ja valitsevat puolison ja aikuisen rakkauden. Tiedän, että naisille yleensä riittää saada se rakkaussuhde lapseen ja pitää kulissina puoliso sisarussuhteessa, mutta riittääkö tämä miehille?
...kysymykseen suora vastaus. Ei kulissiavioliitto todellakaan miehille normaalisti riitä, mm. 3 tuttuaji erosivat tästä syystä. Minä olen kokenut lapsena vanhempieni eron ja kärsinyt siitä, ero johtui isäni alkoholiongelmista. Tästä johtuen tein itselleni lupauksen, etten itse hae eroa, enkä käytä koskaan alkoholia. Ne lupaukset ovat pitäneet ainakin toistaiseksi.
Tuo on todella hankala kysymys, koska ihmisiä on niin monenlaisia. Elämä lasten kanssa ei aina ole ruusuilla tanssimista, siihen kuuluu monenlaista luopumista, stressiä, univajetta, saman oravanpyörän pyörittämistä päivästä toiseen... Mutta kyllä se myös antaa paljon sellaisia asioita, joita ei yksinkertaisesti saa muualta.
Itselläni on ollut kaksi naispuolista erittäin hyvää ystävää, jotka aina teini- ja nuoruusvuosina julistivat, etteivät lapsia hanki, mutta kumpikin on joustanut löydettyään miehen, jolle perhe on tärkeä. Toinen heistä käänsi kelkkansa aivan täysin: ei ollut aikaisemmin voinut kunnolla edes sietää lapsia, mutta on nyt niin äidin rooliin uppoutunut kuin vain voi olla. Hän on sitä monesti itse sanonut, että ei voinut kuvitellakaan, että omat lapset olisivat niin täysin eri asia kuin muut, mutta niin vain on (heille neljäs jo tulossa :)). Toinen kaveri puolestaan on ollut siitä onnekas, että mies osallistuu paljon lastenhoitoon, samoin kuin miehen puolen isovanhemmat ovat koko ajan pyytämässä lapsia taas viikonlopuksi kylään, jolloin hän ei ole ihan niin sidoksissa vain lapsiin, vaan on aikaa itsellekin. Samoin minä lapsirakkaana ihmisenä tuin häntä etenkin silloin, kun lapset olivat pieniä ja otin usein heitä hoitoon vaikka vain pariksi tunniksi, kun ystävä sanoi, että "nyt on pää ratkeamassa". Eli ystävien ja sukulaisten turvaverkko on erityisen tärkeä silloin, jos lasten kanssa oleminen ei ole se omin juttu. Kuitenkin tämäkin ystäväni rakastaa lapsiaan täydestä sydämestään, äitiys vain ei ole hänen juttunsa ja sen hän on myöntänyt itselleen ja muille (ei kuitenkaan lasten kuullen tietenkään).
Kehottaisin sinua puhumaan kumppanisi kanssa siitä, kuinka epävarma olet. Jos käy niin, että vanhemmuus tuntuu sinusta raskaalta etenkin kun lapset ovat pieniä, se tulee laittamaan liittonne kovalle koetukselle, johon hänenkin on syytä varautua, jos edelleen haluaa pitää kiinni perhetoiveestaan.
Itse en olisi vielä 20v lasta halunnut, mutta mieheni melkein painosti minut siihen ja poika tehtiin.
Laitoksella vaikean synnytyksen jälkeen tuli tunne, että yksin tulen jäämään ja vastuu toisesta ihmisestä tuntui musertavalta. No, lapsi oli ihana ja rakastuin siihen päivä päivältä enemmän..
Isänsä lähti sitten 2 vuoden jälkeen kävelemään, eikä yhteyksiä pitänyt, elarit silti pani tilille tulemaan.
Nyt minulla on komea 27v täyttävä nuorimies jota jumaloin ja uudesta liitostani on kaksi teiniä, jotka myös isoveljeään jumaloivat ja joka on aina heille se ykkönen!
Isoveli on ollut aina tukena niin minulle kuin pikkusisarilleenkin, joten kannatti nuorena kuitenkin sekin ratkaisu tehdä!
Tällaisessa asiassa toisen tahtoon mukautuminen voi hajottaa avioliiton tai suhteen. Vuosien varrella jo alun perin itselle epätoivottava tila alkaa kuormittaa, koska lapsi kuormittaa aina, vaikka olisikin sydänkäpy ja haluttu. Se joka tästä kärsii, on lapsi. Lapsi ansaitsee kaksi rakastavaa vanhempaa, ansaitesee olla ehdottomasti toivottu lapsi. Kaikki muu heijastuu lapseen, ja lapsi kyllä aistii olevansa jollain tasolla rasite tai syypää johonkin määrittelemättömään vanhemman huonoon oloon.
Itse olen vuoden ajan yrittänyt paikata lapseni henkisiä haavoja. Isä ei lasta halunnut, mutta suostui mielikseni ja lapsi tuli. Lapsi kärsi, ja se on väärin. Ja olen sitä mieltä, että mieheni teki väärin minua ja lasta kohtaan tehdessään lapsen minun mielikseni. Aikuinen ihminen, kanna vastuusi ja takaa lapselle oikeus olla molempien vanhempien toivoma ja haluama.
Meillä lapsen isä lähti nosteleen lapsen ollessa 4 vuotias, eikä yhteyksiä pidellyt. No onneksi oli mahtava pappa, joka otti pojan kasvatukseen todella paljon osaa, mummo tietenkin myös, mutta pappa oli se ykkönen!
Ja sitten muutaman vuoden päästä rakastuin kunnon mieheen, joka myös on ollut hyvä isän malli aina.
Joten, ei meillä ole koskaan mitään ongelmia ollut sen suhteen, ettei biologinen isä halunnut olla pojan elämässä mukana. Nyt pojalla kunnon ammatti ja avo-vaimo ja hyvin menee.
Isäänsä on ottanut "naamakirjan" kautta yhteyttä, mutta edelleen isänsä ei osaa olla isä, tuskin oppii sitä taitoa ikinä. Toiset vain on vanhempia toiset ei!
Olin 28-vuotias mies, enkä ollut siihen mennessä koskaan pitänyt vauvaa sylissäni. Tuskin olin koskaan edes puhunutkaan kellekään lapselle, koska sisaruksenikin olivat minua vanhempia. En uhrannut ajatusta omalle jälkikasvulle enkä ajatellut itseäni koskaan tulevana isänä.
Rakastuin 18-vuotiaana nykyiseen vaimooni. Kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen hän tulikin suunnittelematta raskaaksi. Sinä hetkenä kun sain kuulla, että vaimoni on raskaana, kävin läpi hyvin ristiriitaisia tunteita. Ajattelin elämäni olevan pilalla, jos pitäisimme lapsen.
En tarkalleen tiedä, miten päädyimme siihen ratkaisuun, että lapsi on tervetullut. Tiesin varmasti, että vaimostani tulee maailman paras äiti, hän on ollut niin rakastava ja huolehtiva alusta alkaen. Pelkäsin vain itseni puolesta, jos olisinkin välinpitämätön omaa lastani kohtaan, enkä ollenkaan isämateriaalia.
Kypsyin henkisesti ajatukseen lapsesta ja isänä olemisesta yhdeksän kuukauden aikana. Se on helvetin lyhyt aika, jos ei ole aiemmin uhrannut ajatustakaan perhe-elämälle. Oikeastaan meillä ei ollut tuossa vaiheessa edes omaa asuntoakaan ja vain toiselle vakituinen työ. Pärjääminen pelotti siis taloudellisestikin.
Nyt jälkiviisaana en edes tiedä, mitä sanoa. Mitkään sanat eivät riitä kertomaan sitä. En halua edes ajatella millaista elämäni olisikin, jos olisi käynyt toisin ja olisin antanut omalle pelolleni ja epävarmuudelleni vallan. Aluksi olin varma, etten ole valmis isyyteen. Sinä päivänä, kun meidän ensimmäinen lapsemme syntyi ja varsinkin sinä hetkenä, kun sain ensimmäistä kertaa elämässäni elävän vauvan syliini, kaikki epävarmuuden rippeet kaikkosivat. Sitä paitsi eihän se ollut mikä tahansa vauva, vaan se oli minun ja vaimoni yhteisen työn tulosta, pala itseäni ja pala elämäni rakkautta. Ei sitä kohtaan voi tuntea muuta kuin puhdasta rakkautta ja ylpeyttä.
Ylpeä olenkin itsestäni. En olisi voinut vielä muutama vuosi sitten kuvitellakaan itseäni isänä. Nyt minulla on jo kaksi lasta ja syksyllä tulee kolmas. Kenelle tahansa muulle ne ovat ihan tavallisia lapsia, jotka itkevät, huutavat ja kiukuttelevat, mutta minulle ne ovat omia lapsiani ja siinä on suuri ero.
Jos lasten hankkimista harkitsee tarkkaan, ne yleensä jäävät hankkimatta - sopivaa ajanklohtaa tuskin löytyy. useimmat lapset tulevat harkitsematta tai yllättäen, ja sitten kun lapsi on siinä, se onkin tärkeintä elämässä. 9 kuukauden aikana ehtii tottua ajatukseen, ja luonto hoitaa asian niin että yleensä lastaan sitten rakastaa yli kaiken. Useimmat ihmiset ovat varmaan joutuneet asiassa joustamaan jompaan kumpaan suuntaan, ja elämä on järjestynyt ihan hyvin kuitenkin. Niinhän elämässä joutuu joustamaan monessa asiassa ja parisuhdekin vaatii jatkuvasti kompromisseja - niin myös lasten hankkimisen suhteen.
Meille lapset tuli huolimattomuuden seurauksena, kun ei oikein pystytty asiaa varmasti päättämään, ja hyvä niin. Muista suunnitelmista piti joustaa lasten takia. Nyt tuntuisi mahdottomalta elämä ilman lapsia, jotka ovat antaneet todella paljon uutta sisältöä. Ajattelen myös vanhuutta, jolloin ystävät ja sukulaiset vähenevät, jos silloin ei olisi omaa jälkikasvua, voisi olla aika kolkkoa. Olen myös huomannut kuinka omille vanhemmilleni me lapset perheinemme olemme heidän vanhuuspäiviensä suuri ilo.
Kommentoin vaan, että on aivan eri asia onko se nainen vai mies kumpi epäröi haluaako lapsia. Miehen on paljon helpompi sopeutua, vaikka ei niin kovasti olisi lapsia haluanutkaan. Nainen on se joka joutuu kantamaan raskaamman taakan ja suurimman vastuun. Olemaan raskaana ja synnyttämään ja imettämään niin että muutokset ovat fyysisestikin peruuttamattomia. Sitten jos jää yh:ksi ei enää kukaan huoli. Tai huolii vaan ne joita kukaan muu ei huoli. Mun mielestä siis naisena täytyy olla vielä varmempi siitä että haluaa lapsia, hinnalla millä hyvänsä, ennen kuin niitä ryhtyy hankkimaan. Vaikka tulisi vahingossa raskaaksi silti on mietittävä.
Elämässä ei voi tehdä mitään valintoja, jos pelkää katuvansa päätöstään. Eikä mitään tehtyä päätöstä saa pyyhittyä pois, mutta jos huomaa tehneensä älyttömän vihreen (asiassa kun asiassa) yleensä tilanne on kuitenkin korjattavissa jotenkin. Aika harvoin on olemassa täysin oikeaa tai väärää valintaa, kyse on siitä, miten niiden kanssa oppii elämään ja sopeutuu.
Se että ei ole aivan varma haluaako lapsen vai ei, ei tarkota missään nimessä samaa, kuin ei haluaisi lasta. Tai että jos lapsen hankkisikin hieman epävarmana, olisi jotenkin huonompi vanhempi kuin "täysin" varmat vanhemmat.
Kaikki valinnat tuovat tullessaan huonoja ja hyviä puolia. Kannattaa tehdä itselleen listaa lapsen hankkimiseen liittyvistä hyvistä ja huonoista puolista. Listaa tehdessä olisi hyvä yrittää olla mahdollisimman puolueeton eikä antaa omien ennakkoluulojen rajoittaa liikaa.
Mieti, kuinka tärkeää sinulle olisi olla lapseton, asteikolla 1-10 ja kysy puolisoltasi, kuinka paljon hän haluaa lasta samalla asteikolla. Tuo on aika selkeä tapa kertoa toselle omista tunteista (toisen on aika vaikea ymmärtää, jos selität ettet ole ihan varma haluatko lapsia, vai et, ehkä haluat ja voisit hankkia koska toinen tahtoo kovasti, mutta ehkä mielummin et) ;) Toisaalta saat samalla tietää, kuinka kovasti lasta puolisosi haluaa. Jos päädyt itse siihen, että sinä et missään nimessä halua lasta, sitä ei kannata toisen mieliksi hankkia.
Muista myös, että iso osa ihmisistä ei hanki lasta älyttömässä vauvakuumeessa. On ihan normaalia miettiä mitä tuli tehtyä ja epäröidä. Suhteissa on ihan normaalia, että toinen haluaa lasta toista enemmän. Tämä taas ei tee kummastakaan parempaa tai huonompaa vanhempaa.
Jos ajatellaan tilannetta, että hankkisit lapsen puolisosi "mieliksi" ja huomaisit muutaman vuoden päästä tehneesi älyttömän vihreen. Se on tabu sanoa ääneen lapsien pilanneen elämän, mutta kyllä sen voi itselleen myöntää ja silti olla hyvä vanhempi lapselleen. Se on eriasia myöntää tehneensä virheen, kuin syyttää lasta siitä. Täysin vahinkovauvat ovat siinä mielessä huonossa tilanteessa, että vanhemmat eivät ole saaneet tehdä valintaa (päätöstä hankkia lapsi tai tehdä abortti ei voi rinnastaa keskenään). Aika kuitenkin korjaa tilanteen ja lapsi kasvaa aikuiseksi.
Lapsen hankkimista ei saa pyyhittyä pois tai peruutettua, mutta erinäisiä "korjaustoimia" on olemassa kuitenkin, mikäli huomaa tehneensä aivan mahdottoman virheen. Lähes jokaisella lapsella on rakastava vanhempi (tai useampi), mutta jos nyt käy niin ikävästi, ettei opi rakastamaan lastaan ja elämä on muutenkin helvettiä, niin aina voi erota ja antaa yksinhuoltajuuden puolisolleen. Mikäli nyt kävisi niin ikävästi, että molemmat vanhemmat vihaisivat lasta, niin adoptio on myös olemassa vaihtoehtojen joukossa. YH:t ja adoptioperheet voivat kasvattaa lapsista tasapainoisia aikuisia, kuten ydinperheetkin. (toki adoptio on äärimmäinen vaihtoehto, mutta vaihtoehto kuitenkin muiden joukossa)
:) Omakohtaista kokemusta minulla ei ole, mutta Dr. Phil sanoi joskus ohjelmassaan, ettei halunnut lapsiaan vaan hankki ne vaimonsa mieliksi. Mutta rakastaa kumpaakin poikaansa älyttömästi ja on onnellinen että päätti hankkia heidät.
Kirjoituksesi oli sinänsä erittäin hyvä ja perusteltu, mutta viimeinen lause perusteluna on sangen sukupuolisidonnainen.
"Dr. Phil sanoi joskus ohjelmassaan, ettei halunnut lapsiaan vaan hankki ne vaimonsa mieliksi. Mutta rakastaa kumpaakin poikaansa älyttömästi ja on onnellinen että päätti hankkia heidät."
Kuten sanoin, on aivan eri asia onko se mies vai nainen kumpi "suostuu" lasten hankintaan. Lasta ja sen aiheuttamia jälkiä, fyysisiä ja psyykkisiä, mitä lapsensaanti naiselle aiheuttaa, ei voi noin vain pyyhkiä pois.
Niin ja "Dr." Phil on ammatiltaan sähkömies, joten hänen sanomisensa voi jättää aina omaan arvoonsa.
Huomaa hymiö :)
Jossei halua yksin jäädä, kannattaa niitä lapsia tehdä. Olen seurustellut viimeisen viiden vuoden sisällä kolmen eri naisen kanssa ja jokainen heistä jätti minut kun sanoin etten halua omia lapsia. Ei tunnu hirveesti olevan lapsikielteisiä naisia olemassakaan... en ole itse ainakaan vielä yhtään sellaista tavannut henk.koht.
Joskus noita nyt sattuu vain tuleman vastaan. Itsekin tapailin kerran kolmea naista putkeen, joista ksikään ei halunnut lapsia missään vaiheessa elämää. Tämän jälkeen meni varmaan 5 vuotta kun tuli uusi "ei missään nimessä lapsia" -nainen vastaan parisuhteen merkeissä.
tässä asiassa ei kannata joustaa, vaan olla täysin varma siitä, mitä itse tahtoo ja mitä kumppani tahtoo. Lapsessa on iso vastuu, joka seuraa sinua koko loppuelämäsi. Jos onni käy saatat saada unelmapojan tai tytön, kuten joillekkin kommentoineille oli käynyt, mutta yhtähyvin tulokas saattaa kärsiä jostain vakavasta sairaudesta tai vammasta yms. jolloin sitoutuminen olisi entistä tehokkaampaa. Tiedän, että kanta on pessimistinen, mutta kaikkeen pitää varautua ja jos tällaiseen on mahdollisuus, niin sitä suurempi syy miettiä, että onko itse valmis huolehtimaan pahimmassatapauksessa ikuisesti pikkuvauvan tasolla olevasta lapsestaan seuraavat vuosikymmenet.
Lasta ei missään nimessä kannattaisi tehdä suhteen pelastamiseksi, varmemmin se vain tuhoaa suhteen, josseivät molemmat vanhemmat ole täysin sitoutuneita huolentimaan lapsesta ja esimerkiksi nousemaan vuorotellen yöllä vaipanvaihtoon tai hätistämään mörköjä sängynalta.
Pelisäännöt ovat selvät, jos et ole valmis äidiksi/isäksi älä lasta hanki. Toki rakkaus tulee myöhemminkin, mutta parempi lapselle tulla 100% haluttuna ja odotettuna, kuin 50/50.
Me ollaan kumppanini kanssa puhuttu asia selväksi, että ei lapsia nyt, eikä edes harkita ennen kuin molempien opiskelut yms on takana ja talousparemmassa kunnossa. Sitten katsotaan asiaa uudelleen. Tähän ollaan molemmat täysin tyytyväisiä, eikä ole kummallakaan tarvetta vaivata päätään asialla. Itse kun olen aina ollut ehkä-ihmisiä ja senkin kumppanille sanonut.
Minunkin kantani lastenhankintaan on ehkä. En halua hankkia lasta jos en ole varma että todella haluan sitä. Paljon riippuu myös siitä, millainen kumppani on ja voinko luottaa siihen että mies on vahvasti sitoutunut suhteeseen ja on myös varma siitä että haluaa lapsia, ymmärtää mitä uhrauksia se vaatii, miten lapset vaikuttavat parisuhteeseen ja tulevaisuudensuunnitelmiin, "hyvässä ja pahassa". Kaikkein huonoin perustelu on että haluaa lapsia, koska niin kuuluu tehdä. Se osoittaa kypsymättömyyttä ja kielii siitä ettei ole oikeasti käsitellyt itsensä kanssa, miten lapset oikeasti muuttavat elämää.