Kolmen vuoden yhteiselon jälkeen sain syyksi nämä sanat. Olen kuulemma kuin kämppis ja paras ystävä. Hän kuulemma välittää ja rakastaa enemmän kuin ketään muuta, mutta silti vain ystävänä..ehkä. Eli hän ei kuitenkaan ole varma päätöksestään..
Ero tuli siis aikalailla puskista. Kuin nyrkillä naamaan olisi lyönyt. Hän sanoi,että en kuunnellut,kun yritti puhua ja onko lie sitten totta?Voi olla,että olen ollut vain sokea,koska itse niin välitän.. Ongelmat lähtivät alunperin omasta masennuksestani,joka kesti noin puoli vuotta. Koko talven siis. Asiat kääntyivät kuitenkin parempaan päin ja piristyin, mutta oliko se liian myöhäistä? Ilmeisesti.
Suhde tähän asti kaikkein parhain,mitä olen koskaan kokenut, enkä sinänsä löytänyt mitään suurta vikaa siitä. Kukaan ei ole täydellinen eikä mikään ole ongelmatonta, mutta hyvältä se silti tuntui, ainakin minusta.
Miten rakkaus voi muuttua ystävyydeksi? Meillä oli kiihkeää seksiä ja intiimejä hetkiä viikottain,joskus montakin kertaa. Olimme läheisiä ja teimme asioita paljon yhdessä. Yhteiset kiinnostuksen kohteet. Vielä viikkoa ennen hänen päätöstään sanoi rakastavansa, joten olen ihan puulla päähän lyöty. En usko,että kyse on toisesta naisesta.
Sydämeni särkyi ja kolmen viikon jälkeen tuli ensimmäinen päivä,kun ei tarvinnut itkeä. Olemme yhteydessä ja juttelemme,mutta lähinnä minun aloitteestani. En tiedä mitä ajatella, olen ihan sekaisin ja hämmentynyt. Pitäisikö vain antaa tilaa ja odottaa, vai vain yrittää unohtaa. Mieheni, exäni, sanoi,että hän ei usko löytävänsä ketään parempaa,mutta että tarvitsee omaa aikaa ja tilaa, että haluaisi olla yksin. Muutan pois yhteisestä kodistamme.
Näemme silloin tällöin ja saatamme olla lähekkäin, seksiäkin vielä on. Kosketus ja käyttäytyminen kertoo,että hän todellakin välittää,mutta luonko päässäni vain kuvitelmaa,että hän saattaisi vielä joskus haluta minut takaisin? Koen,että hän oli elämäni mies, joten en haluaisi vain päästää irti luovuttamatta. Haluaisin olla yhtä varma,että tämä eropäätös oli oikea,mutta miten? Väännänkö vain veistä haavassani,kun olen hänen lähellään? Tuntuu mahdottomalta olla olematta,koska teimme niin tiiviisti asioita yhdessä ja nyt yht'äkkiä ei olekaan enää ketään. Ystäviä toki on ja olen pysynyt kiireisenä,mutta hän oli minulle se kaikkein läheisin. Pelkään todella,että tulen satuttamaan itseäni vielä pahemmin kuin nyt,mutta olisiko mnun vain otettava se riski?
Ero tuli siis aikalailla puskista. Kuin nyrkillä naamaan olisi lyönyt. Hän sanoi,että en kuunnellut,kun yritti puhua ja onko lie sitten totta?Voi olla,että olen ollut vain sokea,koska itse niin välitän.. Ongelmat lähtivät alunperin omasta masennuksestani,joka kesti noin puoli vuotta. Koko talven siis. Asiat kääntyivät kuitenkin parempaan päin ja piristyin, mutta oliko se liian myöhäistä? Ilmeisesti.
Suhde tähän asti kaikkein parhain,mitä olen koskaan kokenut, enkä sinänsä löytänyt mitään suurta vikaa siitä. Kukaan ei ole täydellinen eikä mikään ole ongelmatonta, mutta hyvältä se silti tuntui, ainakin minusta.
Miten rakkaus voi muuttua ystävyydeksi? Meillä oli kiihkeää seksiä ja intiimejä hetkiä viikottain,joskus montakin kertaa. Olimme läheisiä ja teimme asioita paljon yhdessä. Yhteiset kiinnostuksen kohteet. Vielä viikkoa ennen hänen päätöstään sanoi rakastavansa, joten olen ihan puulla päähän lyöty. En usko,että kyse on toisesta naisesta.
Sydämeni särkyi ja kolmen viikon jälkeen tuli ensimmäinen päivä,kun ei tarvinnut itkeä. Olemme yhteydessä ja juttelemme,mutta lähinnä minun aloitteestani. En tiedä mitä ajatella, olen ihan sekaisin ja hämmentynyt. Pitäisikö vain antaa tilaa ja odottaa, vai vain yrittää unohtaa. Mieheni, exäni, sanoi,että hän ei usko löytävänsä ketään parempaa,mutta että tarvitsee omaa aikaa ja tilaa, että haluaisi olla yksin. Muutan pois yhteisestä kodistamme.
Näemme silloin tällöin ja saatamme olla lähekkäin, seksiäkin vielä on. Kosketus ja käyttäytyminen kertoo,että hän todellakin välittää,mutta luonko päässäni vain kuvitelmaa,että hän saattaisi vielä joskus haluta minut takaisin? Koen,että hän oli elämäni mies, joten en haluaisi vain päästää irti luovuttamatta. Haluaisin olla yhtä varma,että tämä eropäätös oli oikea,mutta miten? Väännänkö vain veistä haavassani,kun olen hänen lähellään? Tuntuu mahdottomalta olla olematta,koska teimme niin tiiviisti asioita yhdessä ja nyt yht'äkkiä ei olekaan enää ketään. Ystäviä toki on ja olen pysynyt kiireisenä,mutta hän oli minulle se kaikkein läheisin. Pelkään todella,että tulen satuttamaan itseäni vielä pahemmin kuin nyt,mutta olisiko mnun vain otettava se riski?
Vastaukset 12
Vanhimmat
mitä oikeasti tuntee sinua kohtaan vasta kun olette erossa. sinulla on "pieni mahdollisuus", jos annat hänen olla rauhassa, etkä ole avosylin ottamassa takaisin. ts. älä roiku hänessä äläkä varsinkaan ota koko ajan yhteyttä.
Hänellä taitaa olla epärealistiset kuvitelmat pitkästä suhteesta. Onhan ajan kuluessa luonnollista että alkuaikojen kiihko menee ohi ja suhde perustuu enemmän tai vähemmän ystävyydelle ja kumppanuudelle, ja rakkaus on syvempää kiintymystä pinnallisen hullaantumisen sijaan. Sehän on juuri perusta kestävälle kumppanuudelle. Jotkut vaan tuntuu haluavan pelkästään niitä alkuajan kiihkoja, ja siinä vaiheessa kun aletaan elää tavallista arkea, se ei riitäkään. "Oma aika ja tila" tarkoittaa käytännössä vapautta katsella muita ja etsiä uutta jännittävää hullaantumista.
Ehkä miehesi on niitä, jotka ei osaa elää tavallista arkea, vaan aina pitää olla jotain jännittävää meneillään. Vaikea kuvitella, että hän pystyisi siitä muuttumaan - paitsi ehkä jos oivaltaa itse, missä on vika ja on halukas muuttumaan. Se voisi tapahtua, jos hän yksin jäätyään huomaa, ettei se vapaus olekaan niin tavoittelemisen arvoista. Jos hän haluaa aloittaa uudestaan kanssasi, suosittelisin teitä käymään yhdessä jossain terapiassa, että uusi yritys alkaisi jotenkin toisenlaisin tavottein kuin edellinen.
Juuri näin!! Aito kumppanuus ja rakkaus on sitä ystävyyttä. Alkuhuuman kiihko muuttuu aina ystävyydeksi ja monet sitten luulee ettei rakasta kun arki koittaa ja sitten erotaan ihan turhaan.
Sillä aikaa kun olit masentunut, iski miehesi silmänsä johonkuhun toiseen. Olen aika varma.
En ole ikinä eläessäni törmännyt tapaukseen "ollaan vain ystäviä, en tiedä mitä haluan", ilman että taustalla olisi ollut edes ihastuminen toiseen.
Sad but true.
Olen elänyt pari pitempää parisuhdetta ts elän kaiken aikaa sitä toista - ja ensimmäisellä kerralla kävi juuri noin kuin aloittaja kirjoitti kumppanistaan: oli meillä hyvät aikamme, ei isoja riitoja, mutta kaikki laantui laimeaksi kaveruudeksi parin yhdessä asutun vuoden jälkeen. Kun ihmisillä on ikää onkin verran jalle 30, niin en kokenut mitenkään epärealistiseksi ajatella, että tämä homma ei toimi - että tuhlaan vain omaa ja hänen aikaansa odottelemalla, josko se siitä parantuisi. Toinen osapuoli ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa, kun "palvelu" pelasi: pykit tuli pestyä, kaupassa käytyä, viikko yhteistä lomaa vietettyä...
Sitten tapasin nykyinsen mieheni ; nyt on yhteisiä vuosia takana kymmenkunta ja elämä on tosiaan muutakin kuin vain ystävyyttä ja kaveruutta hänen kanssaan. Mies on paras ystäväni, rakastettuni, rakastajani, lasteni isä. Suhde on kestänyt niin talon rakentamisen, läheisien sairastamisen kuin lasten syntymänkin tuomat muutokset. Pääsiäisen aikoihin meillä oli vuosipäivä ja mies totesi rakastavansa minua yhtä intohimoisesti kuin vuosi tapaamisemme jälkeen - itse tunnen samoin. Joten eivät kaikki parisuhteet arjen myötä muutu vain kaveruudeksi!
Kauniisti kirjoitettu Mrs2001, toivon löytäväni vielä jotain samankaltaista kuin sinä.. molemminpuolista rakkautta joka kestää :)
Kidutat vain itseäsi ja annat miehen kuvitella, että olet edelleen saatavilla. JOS haluat hänet takaisin, se toimii parhaiten niin, että et rakastele hänen kansssaan.
Kumppanillasi on edessään kasvun paikka. Mutta, lopeta heti seksin antaminen, teet itsestäsi vain halvan esineen. Jos suhde muuttuu ystävyydeksi, niin sen pitääkin olla. Mitä muuta? Alkuaikojen huumaa? Sano eksällesi kaikella rakkaudella, että kasvaa aikuiseksi, ihan itsensä takia. Ja sinä, jatka eteenpäin löydät oikeasti vielä kumppanin, joka ymmärtää tämän.
olla ettei toinen ole koskaan ollut suhun rakastunut. Mulle kävi niin. Mutta mua ei jätetty vaan mä sain tarpeekseni ja mies myönsi ettei koskaan ollut ollut rakastunut muhun, yhdessä oltiin paljon pitempään kuin te. Mäkin yritän selvitä vaikka ärsyttää ihan kaameasti kun puolet nuoruudesta meni hukkaan..
Toisaalta..ehkä hän halusi olla kanssasi koska olit niin täydellinen paketti, voit miettiä sitä että hän kuitekin halusi olla kanssasi. Ne on vain ihmissuhteita, vaik se ei paljoa sua lohduta, mut olisithan sä voinut olla yksin surkeana sen 3 vuottakin..
Lupaisko koskaan mitään sulle? Osoittiko tunteitaan? Mihin huuma laantui?
Miten miehesi panee sinua, vaikka ei tunnekaan vetoa vaan pelkkää ystävyyttä?
Nusuttaako hän muidenkin ystäviensä kanssa?
Itselläni jokseenkin samanlainen tilanne.. Ex sanoo, että haluaa kokea yksin olemisen.
Haluaisinkin kysyä mitä sinulle kuuluu, nyt kun aikaa on jonkin verran mennyt, tosin hyvin vähän.. Oletteko edelleen yhteydessä? Onko seksiä edelleen? Meillä virallisesta eropäätöksestä noin kuukausi aikaa ja edelleen harrastamme seksiä, jossa mielestäni tunteet hyvinkin voimakkaasti läsnä. Pelkään, että teen tilanteen itselleni entistä vaikeammaksi ja satutan itseäni lisää. Mutta kaipuu toisen lähelle on liian voimakas..
Ehkä hän todellakin tarvii omaa tilaa, puolison masennus (sairaus) on usein henkisesti kova kokemus. Monta asiaa pyörii mielessä, miksi toinen sairastu, eikö meillä pitäisi kaikki olla hyvin? Miksi toinen ei ole onnellinen? Minä ainakin aikoinaan koin että toinen masentui koska joutu tyytymään elämään minun kanssani ja masentui kun parempaa elämää ei ollut tulossa, jotenkin se luovutti tavoittelemasta muuta ja parempaa, piristyi kun oppi "tyytymään " vain minuun. Jokin vain kuoli meidän parisuhteesta, tunsin toisen sulkevan minun elämänsä ulkopuolelle. Mutta tämä tunne tuli kun puolisoni "parani" masennuksesta ja kertoi omista tunemuksistaan. Toinen jatko yhdessä oloa koska siitä oli hänelle etua eikä uskonut saavansa mitään parempaa.....
Oletko kertonut oman masennuksen syyn puolisolle? Oletko sulkenut hänet elämäsi yhdestä osa-alueesta ulos?
Seksiin ei sitten sitä rakkautta vaadita ( varsinkaan kaikki miehet eivät vaadi) joten seksi on äärettömän huono mittari. Osa ihmisistä voi harrastaa ihan mukiin menevää seksiä ilman pienintäkään välittämistä, joten sen puutteeseen tai olemiseen ei kannata tuudittautua.
Ystävyyttäkin voi olla ilman suurta rakkautta samoin kiintymystä. Rakkaus kuitenkin tuppaa kuihtumaan ja kuolemaan jos kokee ettei se toinen tunne myös toista yhdellä lailla elämänsä tärkeimmäksi ja rakasta, toisen sulkeutuneisuus ja masennus laittaa useimmat hakemaan sitä masennuksen syytä siitä arkielämästä.
Minäkin totesi puoliso masentui kun se arki oli sitä mitä oli, minä en kyennyt antamaan muuta ja olin siis osa "syyllinen" toisen sairastumiseen. Poistamalla itseni annoin siis toiselle vapauden etsiä sellaista joka tarjoaa jotain mikä ei aiheuta masennusta. Koska en halunut tuntea olevani b-luokan jäännös johon toinen oli oppinut tyytymään halusin pois. Kyllähän se toisen sairaus sai ajattelemaan millaista elämää juuri minä haluan ja halun lähteä sitä etsimään.
Mitään muuta en osaa neuvoa kuin keskustelemaan avoimesti kaikesta mitkä molempia askarruttavat... se kumpi haistaa asioiden kaunistelun... valheen.... peittelyn.... yleensä sitten luovuttaa ja silloin se peli on yleensä menetetty. Mutta jos hän vielä rakastaa voi sillä keskustelulla pelastaa mitä pelastettavissa on mutta kun tunne kuolee ei sitä mikään herätä henkiin. Paha on ottaa lopullisesti kantaa kun ei tunne taustaa riittävästi. Kuuntelemalla, keskustelemalla ja myös kunnioittamalla toisen päätöksiä ( vaikka ne satuttaisikin) olet oikealla tiellä. Palasittepa yhteen tai ette.
Luultavasti kuitenkin sinun masennuksen aikana puolisosi koki että hän oli yksin ja hänellä oli lähinnä kämppis, ei elämänkumppani jonka kanssa jakaa ihan kaikki asiat. Näillä asiolla on taipumus tulla esiin viimeistään siinä vaiheessa kun toinen "paranee" joskus myös aikaisemmin.... Useat unohtavat masennus koskettaa ja vaikuttaa muidenkin elämään kuin vain sen potilaan....