Haluan jakaa tarinani, koska koen olevani yksin tässä tilanteessa....
Poden erittäin kovaa vauvakuumetta!
Olen ollut yhdessä mieheni kanssa 5vuotta. Asumme avoliitossa. Mieheni on minua hieman nuorempi. Seuraava pyöreäluku vuosissa on molemmilla 30v eli emme ihan untuvikkoja enään ole :) Rakastan miestäni ylikaiken ja mies minua.
Olen potenut vauvakuumetta jo vuoden verran ja se vain vahvistuu päivä päivältä. Tiedän mieheni haluavan lapsia joskus, mutta itse en vain jaksaisi odottaa. Se mikä mieheni joskus on, en tiedä? Haluaisin jo aloittaa yrittämisen, koska lapsen alulle saaminenkin voi kestää. Olen yrittänyt puhua mieheni kanssa, mutta emme oikein pääse tässä aiheessa samalle aaltopituudella. Usein keskustelu päättyy riitaan. Mieheni myös välttelee keskustelua, koska haluaa välttää riidan. Oikeastaan se välttely myös laukaisee riidan, koska minä suutun. Olen myös pyytänyt häntä lähestymään minua, kun on valmis puhumaan aiheesta. Tiedän, että sitä ei tule todennäköisesti tapahtumaan koskaan.... huoh. Ymmärrän kyllä miestäni. Tiedän miten iso vastuu lapsi on ja se vastuu on sinun kannettava läpi elämäni. Tiedän, että miestäni mahdollisesti pelottaa, eikä koe olevansa vielä valmis. Mutta minä olen.... :(
Pahinta on etten pysty puhumaan tunteistani kenenkään kanssa. Kaveripiiriini kuuluu vahvasti kahdenlaisia ihmistyyppejä, niin sanotut ikisinkut, jotka rakastavat bailaamista eivätkä voisi kuvitellakaan itselleen lasta. Lähinnä "inhoavat" lapsia. Miten tälläisen kanssa voi puhua omasta vauvakuumeesta, joka ei sitä ymmärtäisi? Kaveripiiriini kuuluu myös nämä äidilliset tyypitkin. Paras kaverini on ilmoittanut olevansa raskaana. Olen iloinen hänen puolesta, mutta samalla se oli kuin veitsenpisto sydämeen. "Miksi hän saa, mutten minä?" Sitä ennen puhuin vähän hänelle orastavasta vauvakuumeestani. Toinen kaverini synnytti juuri lapsen. En haluaisi alkaa heillekään tilittämään omaa pahaa oloani. Välillä hukutan töihin oman vauvakuumeeni. Töissä en kerkeä ajattelemaan asiaa.... Samalla myös ruokin omaa vauvakuumettani vierailemalla vauvapalstoilla ja lukemalla vauva/lapsi-kirjoja. Joskus pelkkä perheen/lapsen/vauvan näkeminen saa kyyneleen poskelleni.
Tällä hetkellä haluaisin jo lopettaa pillereiden syönnin. Haluaisin, että siirtyisimme kodomin käyttöön. En tiedä miten tämän esittäisin miehelleni. Haluan lopettaa hormonien tunkemisen itseeni ja ehkä jossain vaiheessa voitaisiin lopettaa kondomienkin käyttö, mutta vasta sitten kun myös mieheni sitä haluaa.
Yhdessä vaiheessa puhuimme mieheni kanssa, että harkitaan lasta vasta silloin, kun minä olen saanut vakituista työtä. Valitettavasti paikkakunnallani ei ole tarjota minulle vakinaista työtä (kiitoksia niin sanotun laman), mutta olen kyllä ollut työllistetty. Olen tehnyt määräaikaisia työsopimuksia. Talven eri paikassa, kuin kesän. Töitä on riittäny ja kaiken lisäksi mihelläni on vakituinen työ. Olen myös ottanut selvää, että tulisimme taloudellisestikin pärjäämään oikein hyvin. En jaksa enää odottaa, että omat työkuvioni tulisi vakiintumaan, koska siihen voi mennä aikaa. Ole aivan tyytyväinen nytkin.
Kiitoksia, että sain jakaa tarinani ja toivon myös kuulevani teidän tarinoita. Ehkä siten ymmärrän, etten ole yksin tämän asian kanssa..
Vauvakuumetta: Minä haluan lapsen, Mies ei
22
2651
Vastaukset
- kuumeilija2
Heippa, tilanteeni on siinä mielessä erilainen, että mieheni ja minä "yritämme" nyt lasta. Mutta, siinä mielessä samanlainen, että myös osa minun ystävistäni on noita ei-niin-lapsirakkaita sinkkuja. Olen kuitenkin sitä mieltä, että koska he ovat ystäviäni, he saavat luvan kuunnella vauvakuumeiluani, ihan samoin, kun minä kuuntelen heidän miesjuttujaan. Olen tilittänyt ja aina on tullut hyviä kommentteja ja tukea. Kokeilepa siis ihmeessä kertoa, kyllä hyvät ystävät varmasti osaavat tukea sinua, vaikka heidän oma elämäntilanteensa olisikin hieman erilainen.
- kolme isätöntä lasta
Sehän on vain ilmoitus asia miehellesi. Jos ei älyä käyttää kortsua niin voi voi. Itse en koskaan ole suostunut tunkemaan itseeni ylimääräisiä hormooneja vain miehen mieliksi. Eivät ne mitään terveellisiä ole.
Muistappa tyttö kulta että sinulla on vain yksi elämä, ja siihen kuuluvat myös lapset. Muista myös se, että ITSE niistä joudut huolta pitämään, mies ei ole mikään välttämättömyys elämässä. Lasten kanssa pärjää vallan mainiosti ilmankin. - surusilmä_10
Tarinasi kuulosti todella tutulta.. Olen puhunut miehelleni lapsen hankkimisesta jo pari vuotta. Minunkin mieheni on sanonut haluavansa lapsia sitten JOSKUS. Ja usein hän on puhunut tyyliin, että "kun meillä on lapsia". En vaan tiedä milloin se joskus oikein olisi.. Hänen mielestään aina on ollut joku syy siihen miksi ei ole sopiva hetki vauvalle. Hän on sanonut esim. että "sitten kun molemmilla on vakituiset työt". No nyt on, mutta taas löytyi syy, miksi vielä pitää odottaa. Mulla loppuu jo kärsivällisyys tässä asiassa, kun ei ihan nuoria enää olla mekään. Olen yrittänyt puhua miehelleni järkeä, että sopivaa hetkeä ei välttämättä koskaan tule ja raskautuminen voi viedä helposti vuodenkin, joten on tärkeää aloittaa yrittäminen ajoissa. Järkipuhe on kuitenkin ollut ihan turhaa. Välillä suunnittelin jopa, että lopetan pillerit salaa, mutta se tuntui väärältä. Halusin olla rehellinen, mutta rehellisyys ei näemmä mun tapauksessa kannattanut. Päätin nimittäin, että nyt ehdotan lapsen hankkimista viimeisen kerran ja jos vastaus on edelleen sama, niin tämä suhde päättyy tähän. Riitahan siitä taas saatiin aikaan, mutta katsoo nyt vielä. Pitää jutella asioista kunnolla ennen kuin teen lopullisen päätöksen. Rakastan myös miestäni, mutten niin paljon, että hänen takiaan jäisin lapsettomaksi. Jos ero tulee, niin hankin sen lapsen vaikka yksin.
- iena
tuntuu niin tutulta.. itse kävin äsken kirjottamassa tuon otsikolla "outoja tunteita". Tuntuu että sinä sait melkein paremmin sanottua minunkin tunteeni.. eilen itkin aamukolmeen asti tämän asian vuoksi, avomieheni on hyvin vaikea sitä ymmärtää. pahinta on, että alan katkeroitua myös hänelle. mikä kiire hänellä muka olisikaan aloittaa lapsen yrittäminen, kun hänellä on jo edellisestä suhteestaan kaksi lasta. tämä on niin piinaavaa. tavallaan helpottavaa huomata, että en ole ainoa joka painii tälläisten tunteiden kanssa. tunnen itseni hyvin itsekkääksi ja jopa pahaksi, kun tunnen näin. ja nuo riidat..asian esilletulo aina paisuu riidaksi..niin tuttua meilläkin :(
voimia sinne! toivottavasti miehesi rohkaisee mielensä ja pääsette asiassa eteenpäin :)- surusilmä_10
Et ole itsekäs, jos toivot lasta! Älä ikinä tunne siitä huonoa omaatuntoa!! Se on ihan luonnollinen asia. Samaa olen pohtinut, että tulen katkeraksi miehelleni, jos lapsenteko vaan siirtyy ja siirtyy ja lopulta ikää on jo sen verran, ettei sitä enää välttämättä tulekaan. Vaikea asia tämä, koska ei ole myöskään helppoa lopettaa pitkää suhdetta.
- Kysynpä vain
Mitäpä jos miehesi ei haluakaan koskaan lapsia?
- Vauvatoive
minä olen toivonut lasta jo parisen vuotta ja vauvakuume pahenee koko ajan. Kolmekymppisten lähestyminen ei myöskään yhtään helpota tilannetta... Miehelle olen asiasta puhunut jo noin kolmen vuoden ajan, mutta aina vastauksena on "sitten joskus". Tarinasi kuulostaa niin tutulle, aivan kuin suoraan minun elämästäni! Myöskään me emme pysty aiheesta ilman riitelyä keskustelemaan.. Myönnän, että hermostun itse ehkä liian helposti, koska asia on niin herkkä ja niin pinnassa. Omat ajatukseni pyörivät vauvatoiveissa yleensä päivittäin, mutta en viitsi niillä miestäni jatkuvasti "kiusata". Oma-aloitteisesti mies ei kuitenkaan ota näitä asioita koskaan esiin vaikka olen tätä lähestymistapaa hänelle ehdottanut. Koen, että joudun pitämään ajatukseni yksin sisälläni ja ajauduin sitä kautta myös kauemmas miehestäni. Asian yksin hautominen purkautuu myös aina ennemmin tai myöhemmin riidan kautta ulos... Muihin asioihin keskittyminen ei juurikaan vähennä lapsihaaveitani. Olen usein miettinyt, että kuinka kauan voin vielä odottaa tai kuinka kauan parisuhde tällaista kestää.... Todella ikävää jos muuten hyvä parisuhde kaatuu tämän asian takia.
Voimia ja kärsivällisyyttä sinulle, toivottavasti odotuksesi palkitaan :) - nenet
vastaan niin kuin niin monet muutkin sinulle vastanneet, että kuulostaapa tutulta. Minulle kertomasi tuo kuitenkin mieleen pätkän elämästäni kymmenen vuoden takaa, silloin olin vielä suloisen tietämätön mistään tulevan tuskan määrästä ja varsin onnellinen... ja olisinpa silloin kiltin odottelun sijaan osannut toimia, niin minulla voisi olla jo useampia lapsia ja tyttärelläni sisaruksia!
Olen tänä vuonna 40 täyttävä nainen. Olen syvästi surullinen "lapsettomuudestani" vaikka minulla onkin ollut ilo olla äiti jo kohta 19 vuotta. En vain kaksikymppisenä todellakaan osannut ajatella, että ihanasta tyttärestäni tulisi ainokaiseni.
Syyni lapsettomuuteeni ovat onnettomat ihmissuhteeni jossa olen kokenut olevani tavallasi hyvinkin rakastettu (vai olenkohan sittenkin ollut vain sopivasti saatavilla ja tarpeellinen?), mutta aina joku mutta on ollut lapsen hankinnan suhteen.
Kun olin tyttäreni 25 vuotias 4 vuotiaan tytön yksinhuoltaja tutustuin mm. mieheen jonka kanssa seurustelin kolmisen vuotta. Suhde liukeni yhteisten tulevaisuuden näkymien puutteeseen (lapset..) myöhempiin suhteisiin verrattuna varsin maltillisesti.
Seuraava merkittävä suhde alkoi kun olin 29. Tämä mies/poika oli minua huomattavasti nuorempi mutta hyvin halukas sitoutumaan ja puhumaan perheestä. Lapsillekin suunniteltiin nimet. Aika ei vain ollut vielä sopiva, ja itsekin olin aluksi hänen opiskelujensa tähden samaa mieltä. Mies leikkisästi pyysi, että kerron sitten kun viimeinen käyttöpäivä alkaa lähestyä.. Kun 34 ikävuotta alkoi lähestyä aloin antaa signaalia siihen suuntaan, että josko useammankin lapsen haluamme olisi aika toimia. Miehellä olikin kuitenkin kaikenlaista muuta mielessä tuleville vuosille ja aloin ynnäillä ikääni ja hänen suunnitelmiaan ja tulla tuskaiseksi. Ahdisteluni olikin hänelle kuitenkin aivan liikaa hän kun tarvitsi niin taiteellista kuin muutakin vapautta ja hän jätti minut.
Olin vakavasti masentunut pitkään, menetetyn perhehaaveen vuoksi.
Toipuessani aloin ajatella yksin adoption mahdollisuutta (siihen aikaan se vielä oli mahdollista), odotin vain sitä että saisin raha-asiani hieman paremmalle tolalle. Sitten 36 vuotiaana tapasinkin miehen jolle suurinpiirtein kättelyssä kerroin lapsihaluistani ja hän antoi ymmärtää ettei hän vastusta ajatusta. Rakastumisen myötä ajatukset omasta biologisestakin lapsesta palasivat vaikka olin ne tavallaan jo haudannut täytettyäni maagiset 36 vuotta (selkeästi paheneva riski saada esim. downlapsi, minun jo nuorena saamallani tyttärellänikin on kromosomi muutos)
Tässä suhteessa edelleen riudun, 3 ja puoli vuotta olen kärvistellyt vauvatuskissani/lapsituskissani ja tällä hetkellä järkyttävän syvässä tyhjänpesän ahdistuksessani. Tyttäreni muuttaa parin viikon sisällä 300km päähän. Mies syyttää "ailahtelevaisuuttani" siitä, että "se karkoittaa häneltä aina perhe ajatukset". "Ailahtelevaisuudella" hän tarkoittaa tuskan puuskiani jotka sisältävät huutoa, itkua ja raivoa. olemme käyneet jo vaikka missä keskusteluissa jotta a. osaisin erota toimimattomasta tilanteesta, b. kestäisin ajatuksen "lapsettomuudesta" c. mies ymmärtäisi lunastaa lupailunsa.
En kuitenkaan enää edes koe viimeistä vaihtoehtoa mahdollisena. Ikää on karttunut jo niin paljon, että biologinen lapsi olisi suuri riski ja sitä paitsi koen että psyykettäni on koeteltu niin paljon etten ehkä ole enää entiseni. Adoptio miehen kanssa edellyttäisi useamman vuoden pituista avioliittoa, ja vakavaraisuutta. Ja ennenkuin kumpikaan noista tiloista olisi saavutettu olemme jo siinä iässä, että adoptioon tarjotaan (jos ollenkaan) vanhempia ja erityistarpeisia lapsia. Olen elänyt elämäni lievästi erityistarpeisen lapsen kanssa ja olisin siihen valmis uudestaan, en kuitenkaan usko että mies olisi.
Olen opiskellut erityisopettajaksi parantaakseni mahdollisuuksiani toimia hyvänä adoptiovanhempana. Yksin hakevaa ei kuitenkaan oteta tällä hetkellä edes jonottamaan. Jäljellä olisi mahdollisuus toimia sijaisvanhempana tai edes tukivanhempana. Ainakin Helsingissä taidetaan huolia yksinäisetkin siihen hommaan. Täällä maalla missä nyt asun ei. Muutto edessä...
Tilanne on toivoton. Yritän kyllä nauttia elämästä tyttäreni kanssa, pitää läheiset välit ystäviini ja heidän lapsiinsa ja toivoa, että vanhuuteni ei ole niin yksinäinen kuin mitä sen pelkään olevan. Tyttäreni ei kromosomi muutoksensa vuoksi todennäköisesti saa omia lapsia. Toivottavasti hän haluaisi ja saisi adoptoida jonain päivänä.
Sinulle toivon toisenlaista tarinaa. Toivon, että toimisit. Miehesi voi rauhassa odotella kymmenenkin vuotta ja alkaa sitten vasta harkita lapsia kylläkin jonkun nuoremman kanssa. Sinun on löydettävä itsellesi sellainen mies joka haluaa lapsia nyt kun sinulla on sen aika.- liinu-82
Tarinasi kuullosti myös minusta todella tutulta, sillä poikkeukella että meillä mies sanoi ettei halua lapsia. Olemme olleet yhdessä jo reilun 10 vuotta ja suhteemme on erinomainen. Mekin molemmat lähentelemme kolmeakymmentä. Vauvakuume on vaivannut minua jo useita vuosia. Asiasta olemme puhuneet ja välillä myös riidelleet, kun mieheni ei millään ymmärrä miten se voi olla minulle niin tärkeää. Jossain vaiheessa myös suunnittelin, että jätän pillerit pois salaa, tai "unohdan" ottaa, mutta se olisi ollut minusta liian julmaa. Noin vuosi sitten eräänä iltana otin asian taas puheeksi ja lupasin miehelleni, että tämä saa vuoden miettimis aikaa ( aika reilu tarjous, vai mitä =) ), lupasin etten puleen vuoteen puhu asiasta hänelle mitään, enkä puhunutkaan. Sitten vuoden vaihteen jälkeen kysäisin ohi mennen että mitäs hän on mieltä jos kesällä jättäisin pillerit pois, mutta kun kunnon vastausta ei tullut annoin asian olla. Nyt kesällä otin asian jälleen puheeksi kun pilleretiä oli jäljellä muutaman kuukauden annos. Keskustelimme asiasta hyvinkin rakentavasti ja pitkään ja muutama viikko tämän jälkeen mieheni sanoi, että jos olen ihan varma että tämä on sitä mitä haluan, niin voin jättää pillerit pois ja ettei hän odottamlla tule yhtään sen valmiimmaksi. Nyt ensimmäinen kuukausi ilman pillereitä...
Antakaa miehillenne vähän hengitystilaa ja aikaa miettiä asiaa ilman jatkuvaa painostusta (itse sorruin tähän jatkuvaan painostukseen aiemmin ja se ei tuottanut tulosta). Useiden miesten on varmasti vaikea ymmärtää naisten jatkuvaa höpötystä vauvoista, ja voihan se olla myös hieman rasittavaa heidän mielestä ... =)
Tsemppiä teille kaikille, jotka painitte tämän ongelman parissa. Kärsivällisyys palkitaan! - MagnustiNainen
liinu-82 kirjoitti:
Tarinasi kuullosti myös minusta todella tutulta, sillä poikkeukella että meillä mies sanoi ettei halua lapsia. Olemme olleet yhdessä jo reilun 10 vuotta ja suhteemme on erinomainen. Mekin molemmat lähentelemme kolmeakymmentä. Vauvakuume on vaivannut minua jo useita vuosia. Asiasta olemme puhuneet ja välillä myös riidelleet, kun mieheni ei millään ymmärrä miten se voi olla minulle niin tärkeää. Jossain vaiheessa myös suunnittelin, että jätän pillerit pois salaa, tai "unohdan" ottaa, mutta se olisi ollut minusta liian julmaa. Noin vuosi sitten eräänä iltana otin asian taas puheeksi ja lupasin miehelleni, että tämä saa vuoden miettimis aikaa ( aika reilu tarjous, vai mitä =) ), lupasin etten puleen vuoteen puhu asiasta hänelle mitään, enkä puhunutkaan. Sitten vuoden vaihteen jälkeen kysäisin ohi mennen että mitäs hän on mieltä jos kesällä jättäisin pillerit pois, mutta kun kunnon vastausta ei tullut annoin asian olla. Nyt kesällä otin asian jälleen puheeksi kun pilleretiä oli jäljellä muutaman kuukauden annos. Keskustelimme asiasta hyvinkin rakentavasti ja pitkään ja muutama viikko tämän jälkeen mieheni sanoi, että jos olen ihan varma että tämä on sitä mitä haluan, niin voin jättää pillerit pois ja ettei hän odottamlla tule yhtään sen valmiimmaksi. Nyt ensimmäinen kuukausi ilman pillereitä...
Antakaa miehillenne vähän hengitystilaa ja aikaa miettiä asiaa ilman jatkuvaa painostusta (itse sorruin tähän jatkuvaan painostukseen aiemmin ja se ei tuottanut tulosta). Useiden miesten on varmasti vaikea ymmärtää naisten jatkuvaa höpötystä vauvoista, ja voihan se olla myös hieman rasittavaa heidän mielestä ... =)
Tsemppiä teille kaikille, jotka painitte tämän ongelman parissa. Kärsivällisyys palkitaan!Kiitos kaikille tuhannesti vastauksista. Helpottavaa huomata, etten ole yksin. Muutkin ovat kokeneet samanlaisia tunteita, kuin minä...
En ole pitkään aikaan käynyt palstalla, koska olen antanut (taas) miehelleni aikaa sulatella vauva-asiaa ja luvannut olla puhumatta siitä. Olen paiskinut töitä ja keskittynyt kesän ihaniin puoliin. Nyt haluan taas jakaa ajatuksiani ja palata teidän tarinoihin.
Surusilmän tekstiä lainaten
"Välillä suunnittelin jopa, että lopetan pillerit salaa, mutta se tuntui väärältä."
- Tiedän niin tunteesi. Seisoin välillä kylppärissä ottamassa pillereitä ja pohdin, että entä jos en otakaan?? Mutta se tuntui niin väärältä. Haluan, että mieheni haluaa lasta yhtä paljon kuin minä, eikä minun tarvitse ketään huijata! En ole sellainen ihminen.
Nenetin tarina kosketti, Paljon voimia nenetille!!!
Ne ketkä epäili, niin: Mieheni ei ole väärä :) RAkastan häntä ja tiedän hänen haluvan joskus lapsia. Olen aina tiennyt! HÄn tulee erittäin hyvin lasten kanssa toimeen ja tykkää viettää aikaa lasten kanssa (sukulaisten lapsia näemme usein).
Lopuksi Liinulle, kiitos, kärsivällisyys todellakin palkitaan! Sain vihdoin mieheni puhumaan. Kuten jo tekstini alussa sanoin antaneeni taas miehelleni aikaa.... lopetin pillerit (yhdessä sovimme) ja siirryimme kodomin käyttöön, kuten halusinkin. Annoin taas aikaa, enkä höyrynnyt asiasta. Tämän jälkeen sain miehen sanaisen arkun auki ja seuraavien kuukautisten jälkeen emme enää käytä ehkäisyä. Lupasin miehelleni, ettemme puhu asiasta "yritämme lasta", koska se kuullostaa hänestä niin painostavalta. Emme käytä ehkäisyä ja lapsi on tullakseen, jos on :) HÄn ei halua, että asiasta vouhotetaan ja painostetaan. Olen luvannut pitää sana-arkkuni kiinni.... :)
Voima hali teille kaikille mahtaville naisille!!!! Kiitos paljon kertomuksistanne! - rakastan lastani
MagnustiNainen kirjoitti:
Kiitos kaikille tuhannesti vastauksista. Helpottavaa huomata, etten ole yksin. Muutkin ovat kokeneet samanlaisia tunteita, kuin minä...
En ole pitkään aikaan käynyt palstalla, koska olen antanut (taas) miehelleni aikaa sulatella vauva-asiaa ja luvannut olla puhumatta siitä. Olen paiskinut töitä ja keskittynyt kesän ihaniin puoliin. Nyt haluan taas jakaa ajatuksiani ja palata teidän tarinoihin.
Surusilmän tekstiä lainaten
"Välillä suunnittelin jopa, että lopetan pillerit salaa, mutta se tuntui väärältä."
- Tiedän niin tunteesi. Seisoin välillä kylppärissä ottamassa pillereitä ja pohdin, että entä jos en otakaan?? Mutta se tuntui niin väärältä. Haluan, että mieheni haluaa lasta yhtä paljon kuin minä, eikä minun tarvitse ketään huijata! En ole sellainen ihminen.
Nenetin tarina kosketti, Paljon voimia nenetille!!!
Ne ketkä epäili, niin: Mieheni ei ole väärä :) RAkastan häntä ja tiedän hänen haluvan joskus lapsia. Olen aina tiennyt! HÄn tulee erittäin hyvin lasten kanssa toimeen ja tykkää viettää aikaa lasten kanssa (sukulaisten lapsia näemme usein).
Lopuksi Liinulle, kiitos, kärsivällisyys todellakin palkitaan! Sain vihdoin mieheni puhumaan. Kuten jo tekstini alussa sanoin antaneeni taas miehelleni aikaa.... lopetin pillerit (yhdessä sovimme) ja siirryimme kodomin käyttöön, kuten halusinkin. Annoin taas aikaa, enkä höyrynnyt asiasta. Tämän jälkeen sain miehen sanaisen arkun auki ja seuraavien kuukautisten jälkeen emme enää käytä ehkäisyä. Lupasin miehelleni, ettemme puhu asiasta "yritämme lasta", koska se kuullostaa hänestä niin painostavalta. Emme käytä ehkäisyä ja lapsi on tullakseen, jos on :) HÄn ei halua, että asiasta vouhotetaan ja painostetaan. Olen luvannut pitää sana-arkkuni kiinni.... :)
Voima hali teille kaikille mahtaville naisille!!!! Kiitos paljon kertomuksistanne!Minulla oli sama tilanne, olimme 3-kymppisiä, mutta mies ei halunut lasta. Minä halusin ja tosi paljon. Vouhotin. Enkä halunut odottaa enää yhtään. Sanoin miehelle, että lopetin pillerit. Ja niinhän siinä kävi, että tulin raskaaksi, mutta mies lähti jo raskausaikana, eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut mitään. Nyt harmittaa, koska elämä yksinhuoltajana on todella rankkaa, aivan hirvittävän rankkaa. Neuvoni on siis, että etsit miehen, joka haluaa lapsia ja NAIMISIIN ennen sitä. Nyt tajuan, että halusin lapsen itseni takia, mutta lapsen takia minun olisi pitänyt odottaa kunnes löydän kunnollisen isän, joka ei hylkää. Lapsi on tässä kaikessa tärkein, ja nyt minun lapsellani ei ole isää, mikä on mielestäni osittain minun syytäni: miksen lähtenyt suhteesta, koska mies ei halunut lapsia! Olisin ehtinyt löytää kunnollisen miehen.
- Minjuska
rakastan lastani kirjoitti:
Minulla oli sama tilanne, olimme 3-kymppisiä, mutta mies ei halunut lasta. Minä halusin ja tosi paljon. Vouhotin. Enkä halunut odottaa enää yhtään. Sanoin miehelle, että lopetin pillerit. Ja niinhän siinä kävi, että tulin raskaaksi, mutta mies lähti jo raskausaikana, eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut mitään. Nyt harmittaa, koska elämä yksinhuoltajana on todella rankkaa, aivan hirvittävän rankkaa. Neuvoni on siis, että etsit miehen, joka haluaa lapsia ja NAIMISIIN ennen sitä. Nyt tajuan, että halusin lapsen itseni takia, mutta lapsen takia minun olisi pitänyt odottaa kunnes löydän kunnollisen isän, joka ei hylkää. Lapsi on tässä kaikessa tärkein, ja nyt minun lapsellani ei ole isää, mikä on mielestäni osittain minun syytäni: miksen lähtenyt suhteesta, koska mies ei halunut lapsia! Olisin ehtinyt löytää kunnollisen miehen.
minulla ehkä hiukan eri tilanne.. miehelläni on yksi lapsi, ja näin ollen hän ei halua lapsia vielä.. ymmärrän kyllä toisaalta, parisuhdetta heille ei kovin ehtinyt rakentua lapsen äidin kanssa, nyt yrittävät lapsen takia tulla toimeen. pelottaisi kait itseäkin, jos toinen lähtisi taas lapsen saatuaan.. mutta silti. täytyy kyllä myöntää, että itselle on välillä kova paikka edes ajatella, että miehelläni on lapsi ennestään.. mitä jos en saakkaan itse lasta? myös ajatuksissa käy asiat, etten olekaan se ainoa hänen ajatuksissa, eikä tuleva lapsemme.. :'( meille ei ehkä niin ajankohtainen vielä, mutta kyllä näitä miettii, ystävä piirissäkin kova vauvabuumi menossa..
ehkäpä mietin turhaan, ja asiat ajan kanssa järjestyvät..
tsemppiä vain jokaiselle ja aurinkoa kesäpäiviin! :) - Mihin suuntaan?
Minjuska kirjoitti:
minulla ehkä hiukan eri tilanne.. miehelläni on yksi lapsi, ja näin ollen hän ei halua lapsia vielä.. ymmärrän kyllä toisaalta, parisuhdetta heille ei kovin ehtinyt rakentua lapsen äidin kanssa, nyt yrittävät lapsen takia tulla toimeen. pelottaisi kait itseäkin, jos toinen lähtisi taas lapsen saatuaan.. mutta silti. täytyy kyllä myöntää, että itselle on välillä kova paikka edes ajatella, että miehelläni on lapsi ennestään.. mitä jos en saakkaan itse lasta? myös ajatuksissa käy asiat, etten olekaan se ainoa hänen ajatuksissa, eikä tuleva lapsemme.. :'( meille ei ehkä niin ajankohtainen vielä, mutta kyllä näitä miettii, ystävä piirissäkin kova vauvabuumi menossa..
ehkäpä mietin turhaan, ja asiat ajan kanssa järjestyvät..
tsemppiä vain jokaiselle ja aurinkoa kesäpäiviin! :)Mulla on Minjuskan kanssa samanlainen tilanne. Mun miehellä on lapsi aiemmasta suhteesta ja tuntuu, että se menneisyys rajoittaa meidän yhteistä tulevaisuutta. Mies ei halua (lue uskalla) sitoutua ja perustaa perhettä mun kanssa, koska luultavasti pelkää, ettei tää kestä ja lähden lapsen/lasten kanssa jättäen hänet yksin. Mulla kuitenkin vauvakuume ja perheenperustamishaaveet niin suuret, että olen harkinnut lähtöä yhteisestä kodista. En vaan pysty oman lapsen kaipuussa katselemaan vierestä kuinka mies hoitaa omaa lastaan.
Ja ajatus siitä, että mies on aikanaan halunnut lasta jonkun toisen kanssa, muttei nyt mun, saa minut raivoihini ja siitähän riita on pystyssä. Nyt mun pitäisi olla vaan itselle rehellinen ja ottaa niskasta kiinni. - lorvikko
rakastan lastani kirjoitti:
Minulla oli sama tilanne, olimme 3-kymppisiä, mutta mies ei halunut lasta. Minä halusin ja tosi paljon. Vouhotin. Enkä halunut odottaa enää yhtään. Sanoin miehelle, että lopetin pillerit. Ja niinhän siinä kävi, että tulin raskaaksi, mutta mies lähti jo raskausaikana, eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut mitään. Nyt harmittaa, koska elämä yksinhuoltajana on todella rankkaa, aivan hirvittävän rankkaa. Neuvoni on siis, että etsit miehen, joka haluaa lapsia ja NAIMISIIN ennen sitä. Nyt tajuan, että halusin lapsen itseni takia, mutta lapsen takia minun olisi pitänyt odottaa kunnes löydän kunnollisen isän, joka ei hylkää. Lapsi on tässä kaikessa tärkein, ja nyt minun lapsellani ei ole isää, mikä on mielestäni osittain minun syytäni: miksen lähtenyt suhteesta, koska mies ei halunut lapsia! Olisin ehtinyt löytää kunnollisen miehen.
papin tahi tuomarin sana estä paskaa miestä lähtemästä. Se on jo nähty.
- Minjuska
Mihin suuntaan? kirjoitti:
Mulla on Minjuskan kanssa samanlainen tilanne. Mun miehellä on lapsi aiemmasta suhteesta ja tuntuu, että se menneisyys rajoittaa meidän yhteistä tulevaisuutta. Mies ei halua (lue uskalla) sitoutua ja perustaa perhettä mun kanssa, koska luultavasti pelkää, ettei tää kestä ja lähden lapsen/lasten kanssa jättäen hänet yksin. Mulla kuitenkin vauvakuume ja perheenperustamishaaveet niin suuret, että olen harkinnut lähtöä yhteisestä kodista. En vaan pysty oman lapsen kaipuussa katselemaan vierestä kuinka mies hoitaa omaa lastaan.
Ja ajatus siitä, että mies on aikanaan halunnut lasta jonkun toisen kanssa, muttei nyt mun, saa minut raivoihini ja siitähän riita on pystyssä. Nyt mun pitäisi olla vaan itselle rehellinen ja ottaa niskasta kiinni.Yksin Yhdessä* täytyy myöntää, että itse mietin myös välillä, että mitä jos lähden tästä kolmannen (tai neljännen pyörän roolista). puhun monesti yhteen muutosta, koska kuitenkin vietämme niin paljon aikaa vapailla saman katon alla ja tosiaan suhdetta on jo pidempään takana. joskus mainitsin sanan vauva, mutta keskustelu loppui lyhyeen asian tiimoilta.. itse olen tämän suhteen myötä "rauhoittunut" huomattavasti, iltariennot eivät kiinnosta, ja hoivaamisvietti kasvanut, haluaisi jo asettua aloilleen, perustaa kodin ja perheen ja nyt olisi sopiva sauma mielestäni. välillä tunnen myös todella pahaa oloa siitä, että olen sanonut minulla olevan vauvakuumeen, ja kun ajattelen että hän viettää isä-lapsi aikaa.. sitähän minä halusin, lapsen kanssa viettää aikaa? sitä minä toivon? ja nyt toinen sitä viettää.. :(
nyt junnaamme tilanteessa.. lie kuinka kauan??
- m i e s s u l l a
hei! jopas on mies sulla, kun ei ymmärrä sinua.
- Kohtalotoveri.
Kylläpä kuulostaa nämä tarinat niiiiin tutuilta! Jälleen kerran täällä itketty silmät turvoksiin vauvakuumeen vuoksi. Kuumeen, jota miehelläni siis EI ole. Olen puhunut lapsitoiveista jo pari vuotta. Ensin mieheni kuittais sen, että sitten kun työkuviot selkiintyy. Oli menossa työpaikka laman vuoksi.. No uusi hyvä työpaikka löytyi samantien ja minähän olin ihan riemuissani, että nyt saa vauva tulla! Noh, eipä se taas niin mennytkään.. vaan nyt ei kuulemma voinut ajatellakaan perheen perustamista, koska töissä oli niin paljon uutta ja vei energiaa. No nyt on toista vuotta mennyt tuosta uuteen työpaikkaan menosta, ja tilanne siellä normalisoitunut ym.. Mutta ei siltikään vielä tapahdu mitään.
Olemme käyttäneet kondomia ehkäisynä muutaman vuoden, koska hormonaalinen ehkäisy alkoi aiheuttamaan verenpainetta yms. sivuoireita. Hävettää ja ehkä vähän naurattaakin, mitä mielessäni on joskus pyörinyt: Olen ihan tosissani miettinyt, että kaivan sen käytetyn kortsun roskiksesta ja vedän mällit ruiskuun ja sitä rataa =)) Kai sitä ihminen tulee niin epätoivoiseksi, että kaikenmaailman hullut ajatukset käyvät mielessä! No ihan tuolla konstilla en todellisuudessa haluaisi meidän lasta alulle :D
Ikää on minulla jo 31 v ja miehelläni 36 v, joten mitenkään pitkään ei voida enää odotella. Miehenikään ei sitä ymmärrä. Hän kuvittelee, että jos alamme "yrittämään", vauva syntyy sen 9 kk:n jälkeen. Olen yrittänyt useasti takoa hänen päähänsä, että siihen saattaa mennä vuosi jos toinenkin, että tärppää. Pahimmassa tapauksessa joudutaan lapsettomuushoitoihin, kuten ystäväni ja saa yrittämällä yrittää neljäkin vuotta.
Hän ei ymmärrä miten pahalta ja katkeraltakin tuntuu, kun kaikki ympärillä olevat ystävät ja sukulaiset saavat vuorotellen lapsia -- jo toisia tai kolmansiakin. Jotenkin hän saa aina kokemaan syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, aivan kun tämä itkeminen ja muu olisi jotain mielenterveyden heikkoutta tms.
No joka tapauksessa tänään jälleen kerran sain itkukohtauksen, kun tulin kaupungilta etsimästä ystävälleni vauvalahjaa. Kerroin, että tuntuu niiiin uskomattoman pahalta, vaikka pitäisi olla onnellinen toisten puolesta. Mutta että vaikkei sitä onnea toisilta todellakaan pois halua, mutta että tuntuu pahalta ja hirvittävän surulliselta, kun itse jää tuosta kaikesta onnesta paitsi. Ja että kuinka sitä toivookaan, että alkaa se oikea elämä! Miten kaipiaankaan ruuanlaittoa, pyykinpesua, nukuttamista, harrastuksiin kuskaamista, lohduttamista -- jotain, mitä saa tehdä rakkaudella ja että se on tärkeää!! Nyt elämä rullaa päivästä toiseen töistä kotiin ja kotoa töihin. Töissä kuuntelet päivät pitkät työkaverien lapsista juttuja ja lapsenlapsista ja kuinka taas tehty sitä ja tätä ym ym. Itse menet sitten jälleen kerran tyhjään kotiin ja itket yksinäisyyttä ja kohtaloa sohvalla loppuillan.
Mieheni kyllä tänään kertoi, että toivoi asiasta keskusteltavan rakentavasti ja kunnolla. Mutta kun tuntuu vain, ettei minua kiinnosta enää se keskustelun tyyli vaan se, johtaako se keskustelu johonkin oikeisiin toimenpiteisiin! Mieheni lähti yövuoroon töihin ja lähtiessään tuli halaamaan ja pussaamaan ja sanoi: " älä murehdi, ei sitä tiedä, kuinka monta meitä tässä vuoden päästä on". Joten ehkä se alkaa pehmittymään, tai oli vain keino saada minut hetkeski hiljaiseksi.. Ei voi muuta kuin toivoa, että tuo tuli nyt sydämestä!! - äiti 33vvv
voi muuta kuin yrittää olla kärsivällinen. Minulla on takana lapseton liitto,jossa mies ilmoitti ettei halua lasta ja piste. 10v meni ohi. Erosin,muista syistä johtuen. En koskaan alkanut painostamaan. Nyt on 2 lasta uuden miehen kanssa ja 3. miehelläkin vauvakuume,pitää lapsista. Välillä kadehdin näitä ikisinkkuja/bilettäjiä,oma maailma kun pyörii lasten,miehen,työn ja kodin ympärillä. Kaikki ei lasta halua,jopa vihaavat. Minun mielipiteeni on että aikuiseksi kasvamiseen kuuluu tämän bilekauden jääminen. Itsekin kuvittelin etten tod ole äitityyppiä ja vietin ns laatuaikaa itseni kanssa kunnes huomasin itseni tyhjäksi kaiken sen menemisen ja bilettämisen,itsekeskeisyyden keskellä. Aikansa kutakin,sanovat. Tämä tyhjyys on nyt loppunut. En vaihtaisi osaani samanikäisen lapsettoman kanssa,vaikka rankkaakin on.
- donnamonna
sinun kannattaa miettiä myös tätä:
haluaisiko tänne syntyvä lapsi juuri sinut äidikseen???
Luulen tuntevani sinut sen verran, että itse epäilisin kykenevyyttäsi rakastavaksi äidiksi.
Ja muista: se että sinulla on vauvakuume, ei tee sinusta kelvollista äitiä.- MagnustiNainen
Siis miten voit Donnamonna sanoa noin??? "Luulen tuntevani sinut sen verran, että itse epäilisin kykenevyyttäsi rakastavaksi äidiksi." Huh, huh
Todellakin olen pohtinut, että "haluaisiko tänne syntyvä lapsi juuri minut äidikseen???" Olen pohtinut olisinko hyvä äiti? Kukapa sitä ei pohtisi....? En todellakaan haluaisi lasta, jos en olisi lapsesta kykenevä huolehtimaan ja ottamaan hänestä vastuun koko loppuelämäkseni!
Ja muistan ettei vauvakuume tee minusta kelvollista äitiä....!! Kerropa mikä tekee? Sekö, etten halua lasta ja saan lapsen, sekö minusta tekee kelvollisen äidin?
- Me88
Kuulostaa niin tutulta tuo sinun tarinasi. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä 4,5 vuotta ja avioiduimme viime toukokuussa. Vauvakuumetta poden jo kolmatta vuotta. Tuntuu, että kaikki ympärillä ovat raskaana tai kaikilla on pieni lapsi. Ja viikko sitten paras ystäväni ilmoitti olevansa raskaana, kyyneleissä oli pidättelemistä. Ystäväni lähdettyä itkin loppu illan ja useampanakin iltana tämän uutisen jälkeen. Olen toki onnellinen ystävieni ja tuttavieni puolesta, mutta päässä pyörii silti "miksen minä?".
Mieheni "syyllistyy" myös tähän "sitten joskus" -lupaukseen. Koska on joskus? Osaakohan hän arvostaa sitä, että olen jo näinkin pitkään joustanut ja odottanut? Olen luvannut vielä odottaa, jotta lapsi saisi syntyä molempien odottamana ja toivomana.. Toivon kuitenkin ettei toista 2-3:a vuotta tarvitsisi odottaa...
Jaksamista ja tsemppiä!- Kohtalotoveri.
Siitä on nyt viikko kun tuon edellisen tekstini kirjoitin, ja nyt on tilanne muuttunut!! Tuon kirjoittamisen vuoksi oikein itsekin tajusin, kuinka paska tilanne on. Puhuttiin mieheni kanssa asiat poikki ja pinoon ja sen seurauksena kortsut meni roskiin!! =)) Harmi, että ovulaatio ehti jo paria päivää ennemmin loppua laskujen mukaan..
Mutta siis olen niin onneni huipulla! Kyllä näköjään kannattaa vain pitää kiinni toiveistaan. Kyllä se mies taipuu, jos rakastaa. Ja nyt on ihanaa, kun mieskin puhuu jo siihen malliin, että vauvakuumetta pukkaa hänelläkin :D Nyt vaion aktiivista harjoittelua, niin vaavi saa tulla kun on tullakseen! Kaikille muillekin tsemppiä!!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Sanna niin nättinä Amsterdamin Business Foorumilla
Upeasti edustaa taas Suomea ulkomailla meidän kansainvälinen superstaramme. Miksei persuilla ole ketään siedettävän näk20910542Stubb jo paljon tunnetumpi kuin kaikki persut yhteensä
Nyt on aika ottaa mittaa tunnettavuudesta, herrat ja narrit! Joku tuolla toisessa ketjussa väitti, että "persujen rivimi489831Työeläkkeiden maksaminen on lopetettava
Suomen talous on palkansaajien vuosikausia heikentyneen ostovoiman vuoksi niin kuralla, että palkkasumman jakamisessa ta1798434Sofia Virran pahoinpitelyä puolustetaan netissä
HS soitti Virran pahoinpitelyä puolustaneille https://www.hs.fi/politiikka/art-2000011516353.html3047888Purra tekee hyvää työtä, me suomalaiset haluamme että hän jatkaa myös
seuraavan hallituksen valtiovarainministerinä. Kovina aikoina pitää olla kova.1936725Persut hommasivat Suomeen 35 000 pientä lasta v. 2015
Onko Riikka Purra nyt tavoittelemassa tätä samaa historiallista persujen utopiaa? Purram kaksinaamaisessa pelissä vaadit86312Koska Minja Koskela ja Sofia Virta kääntyy islamiin?
Sekä vihreät että vasurit selvästi pitävät islamista ja muslimeista, varsinkin naiset, joten voidaan olettaaa että nuo k906133Persu Keskisarja on politiikan Uuno Turhapuro
Asiantuntija luonnehtii Keskisarjaa Trumpin ajan Turhapuroksi, joka ärsyttää kokoomusta. – Keskisarjan känni-imago j675966Miksi persuilla ei ole firmoja?
Kuten vasemmisstolaisilla, esim. Sannalla MA\PI. Eikö ole aika erikoista?305549Stubb jo paljon tunnetumpi ja arvostetumpi maailmalla, kuin Marin koskaan
Stubb tekee sitä työtä mitä pitää, hän ei koreile vaatteilla eikä ole baareissa räkäposkella kuten Marin. Marininhan pit1035007