Elämä on perseestä.

Samaa rataa asiat menee täälläkin. Kaikki alkoi ala-asteen viimeisillä vuosilla, kun aloin eristäytymään muusta porukasta. En tiedä miksi noin kävi, mutta niin vain kävi. Minua pelotti ja jännitti tuleva yläaste, koska ei ollut juuri kavereita siinä vaiheessa, ja uudet kuviot muutenkin olivat outoja. Yläaste menikin kasiin asti suht vaivattomasti, ei ollut koulukavereiden lisäksi juuri yhtään vapaa-ajan ystävää. Istuin pääasiassa kotona tietokoneella tai sohvalla, lomat, viikonloput yms.

Siinä vaiheessa olin jo tottunut yksikäisyyteen ja olin huomaamattani passivoitunut, mikä vaikeutti entisestään uusien ihmissuhteiden solmimista. Ysin lopulla odotin "uutta tilaisuutta" aloittaa elämä, täysin uusi jatko-opiskelupaikka ja uudet kaverit toivottavasti. Näin ei käynyt. Reilu vuosi sitä kesti, kunnes tajusin oman elämäni ahdingon, ei kavereita, ei tyttöystävää, ei ketään jonka kanssa viettää aikaa. Minulla oli onneksi muutama kaveri yläasteen ajoilta, joihin pidin yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti. Aloin viettämään heidän kanssaan aikaa ja tutustuin samalla uusin ihmisiin heidän kauttaan. Tämä prosessi jatkuu koko ajan, hyvin hitaasti, mutta varmasti ja tiedän, että jonain päivänä minullakin on sosiaalinen elämä täysin kunnossa.

Suosittelen jokaiselle vastaavassa tilanteessa olevalle, aloittakaa eläminen. Pienistä asioista kaikki lähtee ja pikkuhiljaa alkaa sosiaalinen osa elämää palautumaan. Se vaatii aikaa, jopa vuosia, mitä kauemmin odotat ja kieriskelet itsesäälissä, sitä pidempää ja vaikeampaa tuo prosessi tulee olemaan. Aluksi tuo oli minulle todella vaikeata, en nimittäin ollut tottunut kavereiden kanssa viettämään vapaata. Pikkuhiljaa tuokin lähti luonnistumaan, alun turhautuneisuuden ja vaivautuneisuuden jälkeen.

Jälkeenpäin voin sanoa, että todellakin kannatti yrittää, vaikka vaiheessa tässä edelleenkin ollaan, mutta usko paremmasta huomisesta auttaa jaksaa eteenpäin. Ja se parempi huominen on olemassa, sillä olen siitä jo osan nähnyt ja kokenut.

exluuseri kirjoitti:

Samaa rataa asiat menee täälläkin. Kaikki alkoi ala-asteen viimeisillä vuosilla, kun aloin eristäytymään muusta porukasta. En tiedä miksi noin kävi, mutta niin vain kävi. Minua pelotti ja jännitti tuleva yläaste, koska ei ollut juuri kavereita siinä vaiheessa, ja uudet kuviot muutenkin olivat outoja. Yläaste menikin kasiin asti suht vaivattomasti, ei ollut koulukavereiden lisäksi juuri yhtään vapaa-ajan ystävää. Istuin pääasiassa kotona tietokoneella tai sohvalla, lomat, viikonloput yms.

Siinä vaiheessa olin jo tottunut yksikäisyyteen ja olin huomaamattani passivoitunut, mikä vaikeutti entisestään uusien ihmissuhteiden solmimista. Ysin lopulla odotin "uutta tilaisuutta" aloittaa elämä, täysin uusi jatko-opiskelupaikka ja uudet kaverit toivottavasti. Näin ei käynyt. Reilu vuosi sitä kesti, kunnes tajusin oman elämäni ahdingon, ei kavereita, ei tyttöystävää, ei ketään jonka kanssa viettää aikaa. Minulla oli onneksi muutama kaveri yläasteen ajoilta, joihin pidin yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti. Aloin viettämään heidän kanssaan aikaa ja tutustuin samalla uusin ihmisiin heidän kauttaan. Tämä prosessi jatkuu koko ajan, hyvin hitaasti, mutta varmasti ja tiedän, että jonain päivänä minullakin on sosiaalinen elämä täysin kunnossa.

Suosittelen jokaiselle vastaavassa tilanteessa olevalle, aloittakaa eläminen. Pienistä asioista kaikki lähtee ja pikkuhiljaa alkaa sosiaalinen osa elämää palautumaan. Se vaatii aikaa, jopa vuosia, mitä kauemmin odotat ja kieriskelet itsesäälissä, sitä pidempää ja vaikeampaa tuo prosessi tulee olemaan. Aluksi tuo oli minulle todella vaikeata, en nimittäin ollut tottunut kavereiden kanssa viettämään vapaata. Pikkuhiljaa tuokin lähti luonnistumaan, alun turhautuneisuuden ja vaivautuneisuuden jälkeen.

Jälkeenpäin voin sanoa, että todellakin kannatti yrittää, vaikka vaiheessa tässä edelleenkin ollaan, mutta usko paremmasta huomisesta auttaa jaksaa eteenpäin. Ja se parempi huominen on olemassa, sillä olen siitä jo osan nähnyt ja kokenut.

Lue lisää

Täälläkin yksi kohta 18 vuotias kudi ja kavereita kyllä löytyy, mutta ei naispuolisia, kun pari, joille silloin tällöin ohimennen sanoo terve. Jotenki saanu tuosta kuulla jo liikaa.
On yksi tyttö josta tykkään niin sairaana, minun ikänen, mutta mä en sille uskalla sanoo ees "moi". Mitä hemmettiä? Mullakin itsemurha käynyt mielessä tuon yhden henkilön takia, koska olen niin nysvä.

Elämä olisi sanotaanko että täydellistä, jos saisin kyseisen tytön itselle ja hänen kanssaan kaksistaan katsoo telkkua sohvalla ja käydä silloin tällöin illalla kävelyllä. Yksi henkilö saa elämänilon loppumaan, voihan saakeli...

Ei ehkä pahin mahdollinen tilanne, mutta nakertaa tämä peräkamarin pojan meininki...

mua kiusattiin eskarista nelosluokalle kunnes mä annoin mun kiusaajalle turpaan...älkää sanoko ikinä lapsillenne että ei saa tapella! pitää lyödä takasin koska siitä tulee hyvä olo ja se on reilua! on sielä pari uskovaista sillee et käännä toinen poski. mitä järkeä?!?! KIUSAAJA LYÖ EHKÄ UUDELLEEN!! siks pitää lyödä eikä antautua semmosille paskiaisille jotka luulee olevansa jotain!

elmeri.k kirjoitti:

mua kiusattiin eskarista nelosluokalle kunnes mä annoin mun kiusaajalle turpaan...älkää sanoko ikinä lapsillenne että ei saa tapella! pitää lyödä takasin koska siitä tulee hyvä olo ja se on reilua! on sielä pari uskovaista sillee et käännä toinen poski. mitä järkeä?!?! KIUSAAJA LYÖ EHKÄ UUDELLEEN!! siks pitää lyödä eikä antautua semmosille paskiaisille jotka luulee olevansa jotain!

Lue lisää

Mua isä hakkas aina kotona jos teki mitään väärin tai ei totellut isää, pelotti aina että kuoleeko kun sen verran kovakouranen oli. Ei juurikaan opettanut ikinä mitään tärkeitä asioita niin aattelin että kaverit saattaa aina välillä hakata ja haukkua jos heillä tekee mieli. En siis pitänyt tämmöisiä asioita mitenkään outona ja kaikki kaverithan vaan kiusas mua koko ala-asteen ja esitti olevansa kavereita tilanteiden jälkeen. Nyt oonkin jo niin traumatisoitunut että en uskalla miesten seurassa sanoa mitä haluaisin koska pelottaa aina tuo fyysinen yhteenotto ku en uskalla tapella takaisin. Monta kertaa on mut porukalla hakattu ja he ovat aina olleet jotain tuntemattomia. Periaatteessa ollut siis vain väärässä paikassa väärään aikaan. Ei tämän neitimäisempää miestä voi löytää Suomesta. Viimeksikkin 13-14 vuotiaat hakkas mut ja itse siis olen jo 20.

Mähän täytin täs muutama päivä sitten 18 vuotta ja kyllähän se 3 päivän putki on jo semmosta jännää.
Sitä pitää ihan oikeasti tutustua muihin ja lähteä pois sieltä neljän seinän sisältä, onneksi itsellä semmonen erakoille epäsopiva harrastus, niin tullut senkin kautta muutamia tuttuja.

järkee oli vastata keskustelu käytiin 2v sitten

porkkana95 kirjoitti:

järkee oli vastata keskustelu käytiin 2v sitten

Niimpä. 2 vuotta vanha tämä keskustelu on jo.

VRDVERFEDFE kirjoitti:

Niimpä. 2 vuotta vanha tämä keskustelu on jo.

Niinpä.

Ketju on kymmenen vuotta vanha, mutta vastaan kuitenkin.

Elämälläsi on juuri se merkitys, jonka sinä sille itse annat, eikä elämällä itsessään ole mitään muuta tarkoitusta, kuin antaa mahdollisuus sen merkityksen antamiseen.

Maailmassa on rapiat 7 miljardia yksittäistä ihmistä omine ongelmineen, tavoitteineen ja merkityksenkaipuineen. Olemme kaikki osa tätä kasvotonta koko ajan kasvavaa massaa ja tässä mittakaavassa meillä kenelläkään ei ole mitään merkitystä. Ei edes PewDiePiellä.

Olen jo 42v. Ihminen ja hanki kavereita kommentti on aivan perseestä. Olen ikäni yrittänyt tehdä kavereita ym. Mutta eipä niitä juuri ole. Enää ei ole yhtään kappaletta. Olen sentään naimisissa. Mutta vaimoani en laske mukaan.
Olen aloittajan kanssa hyvin samoilla linjoilla, vaikkei vanhempani alkoholisteja ollutkaan. Elämä vituttaa melkein joka päivä.. Itsemurhaa harkitsen viikottain. Olen elämäni varrella pyrkinyt etsimään vastauksia ja lukenut paljon kirjoja. En ole löytänyt muita vastauksia, kuin sen että tämä tulee tuskin koskaan paranemaan.
Kaikennäköistä henkistä vaivaa on. Ajattelen liikaa, olen pärjannyt hyvin nokkeluutta vaativissa tehtävissä ja olen monesti askeleen edellä muita ajattelussani. Näen kokonaiskuvan ts. Ihmiset ei ymmärrä minua, paitsi aniharvat.
Elämä on yhtä vitun vuoristorata, mutta yleensä aina masentaa. Ihmiset vituttaa. Välinpitämättömyys vituttaa. Työpaikka vituttaa. Byrokratia vituttaa. Se että kaikki on niin vitun kallista vituttaa, välillä naapurit vituttaa. Pomo vituttaa. Naiset vituttaa. Putin vituttaa. Se että olin myös aikanaan koulukiusattu vituttaa ja se että se laittoi kaiken sekaisin.
Vituttamisen aiheita on siis ihan vitusti.. Ainoa mikä ei vituta on luonto ja aitous. Rehellisyys. Hyvät arvot.
Tsemppiä alkuperäiselle jos olet vielä hengissä. Ihme että minä olen.
Kaikille onnittelijoille tiedoksi, ettei tarvitse tulla vittuilemaan kuinka voit muuttaa elämääsi jne. Minkä sitä vittu itselleen voi kerran on tälläiseksi syntynyt. P. S. En ole mulkku. Ehkä sellaisille toki ketkä sen ansaitsee. Olen liian toisia auttava hyväsydäminen ihminen ja fiksu.