Olenkohan jotenkin kummallinen, kun olen tässä lukenut monia viestejä, joissa joko etsitään aina sitä "oikeaa" rehtiä ja mahtavaa kumppania, tai sitten kerrotaan, kun onnellisena on sellaisen löytänyt....itse kaipaan vain tällä hetkellä yksinäisyyttä..
En ole kovin vanha, mutta takana on kaksi suhdetta, jotka kumpikin omalla tavallaan olivat hyviä, molemmat ihmiset todella mahtavia ja vaikka sukset ovatkin menneet ristiin, kunnioitan kumpaakin edelleen paljon.
Nyt on kohdalle astunut täysin uudentyyppinen mies, joka on hyvin rakastunut minuun ja tunne on molemminpuoleinen. Hänen kanssaan tuntuu jo heti alkuun olevan monia ongelmia, mutta isoin on varmaan ihan oman pääni sisässä. Kaipaan yksinäisyyttä, en ymmärrä miksi ihmisillä on koko ajan ns. haku päällä, aina pitää olla joku, ja jos edellinen ei miellytä, täälläkin on lause "vaihda parempaan" tullut jo monesti esille. Täytyykö ihmisellä olla aina joku partneri? Tai jos ei vakituista, niin sukuvietti kuitenkin ilmenee railakkaana "sinkkuelämänä"..
Jos en olisi rakastunut tähän mieheen, viettäisin aikaa luultavammin ihan itseni seurassa...pelkään ajatusta, että kiinnyn häneen liikaa, enkä osaa enää olla yksin. tällä hetkellä osaisin, mutta mies suuttuu, jos tahdon olla yksin, tai mennä jonnekin yksin. Hän kuvittelee, että haluan olla jonkun muun kanssa, mutta totuus on, että kaipaan vain omien ajatusten selvittelyä ja ilmaa ympärille.
Voinko sitten edes olla oikeasti häneen rakastunut, jos en koko aikaa tahdo kyhnätä hänen kanssaan? Eikö siitä tunteesta saa nauttia, että yksin ollessaan saa ajatella lämmöllä tätä miestä ja kaivata häntä...?
Tästä alkavasta suhteesta meinaa tulla pelottava, kun tuntuu, että toinen vaatii ja vaatii monia asioita, jotka sitten eivät omalle luonnolle sovikaan...en tiedä, jos saisin omista tunteista päättää, hyvä vaihtoehto olisi olla tuntematta mitään ketään kohtaan...ainakin se olisi helpompaa...ja varmasti kyllä tylsääkin.
En ole kovin vanha, mutta takana on kaksi suhdetta, jotka kumpikin omalla tavallaan olivat hyviä, molemmat ihmiset todella mahtavia ja vaikka sukset ovatkin menneet ristiin, kunnioitan kumpaakin edelleen paljon.
Nyt on kohdalle astunut täysin uudentyyppinen mies, joka on hyvin rakastunut minuun ja tunne on molemminpuoleinen. Hänen kanssaan tuntuu jo heti alkuun olevan monia ongelmia, mutta isoin on varmaan ihan oman pääni sisässä. Kaipaan yksinäisyyttä, en ymmärrä miksi ihmisillä on koko ajan ns. haku päällä, aina pitää olla joku, ja jos edellinen ei miellytä, täälläkin on lause "vaihda parempaan" tullut jo monesti esille. Täytyykö ihmisellä olla aina joku partneri? Tai jos ei vakituista, niin sukuvietti kuitenkin ilmenee railakkaana "sinkkuelämänä"..
Jos en olisi rakastunut tähän mieheen, viettäisin aikaa luultavammin ihan itseni seurassa...pelkään ajatusta, että kiinnyn häneen liikaa, enkä osaa enää olla yksin. tällä hetkellä osaisin, mutta mies suuttuu, jos tahdon olla yksin, tai mennä jonnekin yksin. Hän kuvittelee, että haluan olla jonkun muun kanssa, mutta totuus on, että kaipaan vain omien ajatusten selvittelyä ja ilmaa ympärille.
Voinko sitten edes olla oikeasti häneen rakastunut, jos en koko aikaa tahdo kyhnätä hänen kanssaan? Eikö siitä tunteesta saa nauttia, että yksin ollessaan saa ajatella lämmöllä tätä miestä ja kaivata häntä...?
Tästä alkavasta suhteesta meinaa tulla pelottava, kun tuntuu, että toinen vaatii ja vaatii monia asioita, jotka sitten eivät omalle luonnolle sovikaan...en tiedä, jos saisin omista tunteista päättää, hyvä vaihtoehto olisi olla tuntematta mitään ketään kohtaan...ainakin se olisi helpompaa...ja varmasti kyllä tylsääkin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sen sijaan että täältä haet tukea, kannattaisi varmaan jutella asiasta hänen kanssaan. Itsehän sun pitää asiasi ratkaista kuitenkin.
No, en tiedä mikä on sitten oikea motiivi yleensäkään kirjoittaa tänne, kai tämä toimii monelle ihan kanavana purkaa itseään..en usko mitään konkreettisia ratkaisuja edes olevan tällaisiin asioihin..kompromissi ehkä
Niin, puhunut olen paljon tämän miehen kanssa, ja se ei ole ongelma, etteikö kommunikointi pelaisi, se vaan, että molemmat on sen verran itsepäisiä, että oma mielipide ja tunteet erovat ja niistä pidetään kiinni. Ja vaikka kuinka toiselle kerrot vilpittömästi miten asia on, ei se silti "aukea" hänelle....en tiedä pitääkö sitten itseään muuttaa ja tehdä toiselle aina mieliksi, unohtaen, että on ihan omia toiveita ja tarpeita, joiden ei edes pitäisi toista loukata..
Rupeaa joskus tuntumaan, että se rakkaus on ruma sana...
Eikö ihmiset saa kokea yksinäisyyttä, tai tarvetta siihen? Ehkä tuo nyt on liian vahva sana, mutta itsekseen oloa kuitenkin, silloin tällöin..
Moi!
Mä olen ollut melkein koko aikuiselämäni yksin, mutten aina yksinäinen-ihanat ystävät ja oma äiti ovat aina olleet lähellä..nyt olen seurustellut n.8kk ihanan kundin kanssa, ja kumma kyllä, en ole tarvinnut juurikaan omaa tilaa..vaan olen pystynyt hengittämään myös hänen seurassa..ollaan välillä ihan hiljaakin=)..
Mutta..nyt kun suhde rupee vakiintumaan, olen huomannut välillä kaipaavani yksinäisyyttä..jopa haikailemaan sitä..kun on ihan yksin eikä kukaan loukkaannu eikä peilaa itseään mun fiiliksiin tai sanomisiin..olin ehkä liian kauan yksin, ja totuin siihen että myös koin paljon asioita ihan oman pääni sisällä. Olen aina viihtynyt omissa oloissani, ja omissa nahoissani..uskon sen olevan kyllä rikkaus! Mutta..nyt huomaan että myös yksinolossa oli paljon hyvää..ja jotenkin pitää nyt uudelleen löytää oma tilansa, tällä kertaa parisuhteesta-eikä se ollutkaan ihan niin simppeliä! Mutta mun neuvo sulle on..
että pidä ihmeessä kiinni omista tarpeistasi ja kuuntele itseäsi-kyllä sun miehesi varmasti ajan kanssa ymmärtää jos sen hänelle selität, että SINÄ tarvitset tilaa, kyse ei ole hänestä, vaan olet aina ollut (?) sellainen..
Et voi mun mielestä elää niin että luovut jostain osasta itseäsi toisen vuoksi..ei se pidemmän päälle onnistu..jokaisella on omat kommervenkkinsä ja juttunsa, mistä on hyvä pitää kiinni-ei se ole keltään muulta pois!
Jos mies on Sinulle oikea tyyppi..uskon että hän kyllä pikkuhiljaa myös antaa sulle tilaa-nyt vaan varmaan ressukka ottaa itseensä..on ehkä epävarma sinusta..muutenkin suhteen alussa sitä on kuitenkin niin herkkä kaikelle, eikö?
Tulkitsee sen ehkä niin ettet tarpeeksi hyvin viihdy hänen kanssaan..mutta kärsivällisyyttä, jaksa vaan selittää asiaa hänelle..
Mutta..kaikki varmaan selviää, tsemppiä, ja hyvää kevättä!!
t.Jansku
On mukava lukea samantyylisestä ajatusmaailmasta ja toit esiin juuri niitä ajatuksia joita miehen kanssa on ollutkin. Hän on itse suoraan sanonut, että on epävarma minusta, ja hän pelkää menettävänsä minut. Tuntuu vaan toisaalta raskaalta ja todella velvoittavalta näin alussa, kun kaiken mahdollisesti pitäisi tässä vaiheessa tuntua ruusuiselta.
En tiedä millainen meidän arki tulisi olemaan, viime viikko meni lähinnä tapellessa hänen kanssaan, vaikka silloin kun olimme vain ystäviä, en voinut kuvitellakaan, että hän suuttuisi mistään minulle, tai että keksisimme mitään riidan aihetta. Toisaalta pettymys, toisaalta tuntuu hyvältä kun toinen välittää niin paljon.
Aihe taisi vähän siitä itsekseen olosta karata, mutta siitä sen verran, että itseni kohdalla tiedän, että koko suhde on tuhoon tuomittu jo alkumetreillä, jos en voi olla yksinäni ja rauhassa, tai jos siitä täytyy tehdä mieletön haloo ja lopuksi jää sellainen olo, että olisi itse tehnyt jotain väärin, vaikka en kuitenkaan järjellä ajatellen niin olekaan tehnyt.
No, se on myös totta, että eiköhän se rauhoitu ajan kanssa, en minäkään toisaalta pidä tunteesta, että täytyy olla toisesta epävarma..vaikkakin, se on jossain määrin myös tervettä, ettei ala pitää toista niin itsestäänselvänä siinä rinnalla.
Hellurei Lilith!
Juu, munkin mielestä on kiva lukea samankaltaisista ajatuksista..on hyvä tunne kun tietää että on muitakin jotka arvostaa samoja asioita!
Mutta rohkaisuksi sulle vielä..mulle myös oli kova paikka kun meidän alkuaika ei ollut sitä ruusuisinta, vaikka niitä hetkiäkin oli, vaan oikeastaan ihan tässä viime kuukaudet ovat vasta olleet sitä 'hempeetä' aikaa=) !!! Että ei se aina mene kuten leffoissa..heh..ja oikeastaan hyvä niin-ollaan kaikki kuitenkin yksilöitä ja meillä monella taitaa olla aika ruusuiset odotukset ihan ehkä alitajuisestikin..ja sitten pettyy kun toinen ei ehkä käyttäydykään ihan 'käsikirjoituksen' mukaisesti.
Mutta tosiaan..mä uskon että tuo voi ajan kanssa mennä ohi-hänen 'panikointi' tuossa asiassa..kun joskus otat omaa aikaa ja sit kun hänet näet oot aivan ihana häntä kohtaan ;) niin ehkä sit kun hän on enemmän varma sinusta ja aika yleensä sen tekee..niin hän myös helpommin hyväksyy sen sinussa-tuon tilan kaipuun..
Mun mielestä sun ei missään nimessä kannata luopua noinkin tärkeästä asiasta..mitäs seuraavaksi?...tiedän että ihmiset paljon sitä tekee..mutta totuuden nimissä..kyllä jokaisen pitäisi pyrkiä antamaan sen toisen rakkaan ihmisen olla juuri oma itsensä! Se vaatii hurjasti itsetuntoa ja luottamusta, mutta MYÖS itsensä kanssa pitää tehdä duunia suhteessa-jatkuvasti, musta tuntuu että moni unohtaa sen.
Ei voi vaan vaatia toiselta..vaan myös itseltään joustoa. Silti pitää pystyä erottamaan mikä on itselle sellainen asia josta ei VOI luopua ja mistä voi.
Olisko hänellä huonoja kokemuksia 'tilan haluamisesta'? ja tuleeko sen vuoksi ahdistus siinä asiassa..jos hän pelkää just sen takia menettävänsä sut?
Mutta oikeesti..usko pois-teillä on varmaankin nyt sellainen sopeutumisvaihe meneillään, ja etsitte paikkaa toistenne elämässä ja suhteessanne. Kuten sanottu, monella saattaa, kuten meillä, olla juuri alku se vaikein pala..eli hiljaa hyvvää tulloo=) Olkaa vaan kärsivällisiä!
Anna ajan kulua ja ota välillä sitä tilaa..sillä ei se siihen kyllä kaadu jos on lujaa tekoa, kuten varmaankin on:)
Mun yksi ystävä juuri opetti mulle paljon siitä..ettei koskaan saisi liiasta luopua..pitää parisuhteessakin pitää omista oikeuksistaan kiinni. Jos antaa heti alussa periksi kaikessa..miten sit tulevaisuudessa? Eikä kukaan jätä toista sen vuoksi että on oma itsensä, silloin tökkii joku muu, eikö?
Hiphei kaikki viel hyväks kääntyy!!
Viikonloppuja!!
Jansku
Totta kai omista oikeuksistaan täytyy pitää kiinni, mutta pitää kyetä myös kompromisseihin. Tuskin uusi poikaystäväsikään haluaa loputtomiin joustaa omista toiveistaan.
Ehkä itse et vain ole valmis uuteen suhteeseen, jos kaipaat niin paljon yksinäisyyttä. Ehkä edellisestä suhteestasi on kulunut liian vähän aikaa. Ehkä olet edellisissä suhteissasi joutunut pettymään, etkä sen takia uskalla kiintyä toiseen. Suojellaksesi itseäsi, et anna itsellesi lupaa jakaa elämääsi toisen ihmisen kanssa.
Luonnollista kuitenkin on, että jokainen ihminen jossain elämänsä vaiheessa hakee itselleen kumppania jonka kanssa voisi jakaa elämänsä. Sinä et ilmeisesti ole siihen vielä valmis.
Kannattaa miettiä myös sitä, että olisiko sinun parempi ensin olla yksin vähän aikaa, jotta saat tunteesi selvitettyä. Sekin on väärin poikakaveriasi kohtaan, jos et ole täysillä mukana suhteessa. En tiedä, kuinka paljon sitten vietätte yhdessä aikaa ja kuinka paljon olette omilla teillänne, mutta et voi sitoutua häneen vain puoliksi. Etkä voi olettaa, että voit antaa hänen odottaa loputtomiin sitä hetkeä koska sinä olet valmis sitoutumaan suhteeseenne täysin.
Normaalia tietysti on, että jos suhteenne on vasta alussa, haluaa ensin tunnustella tilannetta, ehkä siltä varalta ettei satuta itseään. Ja kaikki uusi saattaa myös pelottaa.
Halusin vain tuoda esille toisenlaisiakin ajatuksia. Yritä selvitä :)
Itse olen aina ollut aika "erakko" luonne, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö haluaisi olla missään tekemisissä toisten kanssa!
Liian usein se tulkitaan niin, että "jaahas, tuo haluaa olla AINA yksin", siitä ei suinkaan ole kyse.
Olen vain sellainen, että tarvitsen yksinäisyyttä voidakseni nauttia toisten seurasta täysillä.
Aloitin ensimmäisen kerran seurustelusuhteenkin vasta 23-vuotiaana, silloinkin vain ympäristön painostuksen takia, itse olisin halunnut olla edelleen yksin..
Seurustelu kesti muutaman vuoden ja nyt olen taas -omasta halustani- yksin.
Ja vaikkei sitä saa ääneen sanoa, niin nautin täysillä tästä, saan viimeinkin olla yksin niin paljon kuin sielu sietää.
En oikein tiedä, sopiiko minulle ollenkaan perinteinen seurustelu, jossa muutetaan yhteen ja eletään kuin vakka ja kansi lopun ikää.
Ainakin minun pitäisi ehkä löytää mies, joka itsekin on vähän erakko, jolloin tiedän että hän ymmärtää yksinäisyydenkaipuutani, eikä pidä sitä pettämisen merkkinä tai muuta typerää.
Mutta onko sellaisia olemassakaan?
Ehkä minut on tuomittu olemaan lopun ikäni yksin, mikä tosin ei ole mikään maailmanloppu minulle, mutta kyllähän minullakin on normaali hellyydenkaipuu ja halu olla jonkun kanssa joka ymmärtää..