En osaa puhua ihmisille

En vain osaa. Haluaisin kyllä, mutta se on jotenkin ahdistavaa, varsinkin jos olen kahdestaan jonkun kanssa. En keksi puheenaiheita, tai jos keksin, keskustelu loppuu yhtäkkiä kuin seinään ja tulee sellainen vaivaantunut hiljaisuus. Joudun myös aina miettimään tarkkaan mitä uskallan sanoa ja mitä en. En halua että ihmiset pitävät minua outona, ilkeänä tai tyhmänä. Osaisiko joku kertoa, miten tällaisessa tilanteessa kannattaisi toimia? Vai onko jollain kenties sama ongelma?
Ilmianna
Jaa

34 Vastausta



Mulla on ehkä vähän samanlaisia tuntemuksia... Vaikka olen parhaan kaverini kanssa en voi puhua täysin luontevasti, ja yritän tarkkaan miettiä mitä sanon. Sitten kans joskus sekoilen sanoissa ja mulle tulee epävarma ja tyhmä olo. Sitten joskus jos sanon mielestäni jotain "oikein" ja joku kaverini vaikka jotenkin ns. "lyttää" sanomiseni mulle tulee tosi ahdistava olo... Ja en myöskään keksi puheenaiheita kovinkaan helposti :)))
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
2 VASTAUSTA:
Menee mullakin liian usein sellaiseksi kengänkärkien tuijotteluksi.
En uskalla puhua kun pelkään ettei kukaan kunnioittaisi mun mielipiteitä, eli suomeksi sanottuna en luota kavereihini.

Välillä taas tuntuu ahdistavalta, kieli tuntuu isolta, tuntuu että suu olisi täynnä kuolaa ja kaikki mitä sanon kuulostaa epäselvältä. Änkytän ja punastelen...

Odotan vaan sitä että se menee ohi...
Se on jo vähän vähentynyt ja usko pysyy vahvana jatkoa ajatellen.

En tosin vieläkään keksi mitään "small talkkia" enkä ymmärrä miten muut keksivät...
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
Sama ongelma... kirjoitti:
Menee mullakin liian usein sellaiseksi kengänkärkien tuijotteluksi.
En uskalla puhua kun pelkään ettei kukaan kunnioittaisi mun mielipiteitä, eli suomeksi sanottuna en luota kavereihini.

Välillä taas tuntuu ahdistavalta, kieli tuntuu isolta, tuntuu että suu olisi täynnä kuolaa ja kaikki mitä sanon kuulostaa epäselvältä. Änkytän ja punastelen...

Odotan vaan sitä että se menee ohi...
Se on jo vähän vähentynyt ja usko pysyy vahvana jatkoa ajatellen.

En tosin vieläkään keksi mitään "small talkkia" enkä ymmärrä miten muut keksivät...
Mäki oon samas tilantees. Koulus mun luokkalaiset tytöt ain juttelee ja mä oon kyl siin mut en sano mitään. Sit myös koulun jälkee mä meen kotii ja muut ain hengailee toistensa kaa. Mä voisin olla niitten kaa mut mä tiiän et mulle tulee sama tilanne ku sul eli pitkä hiljaisuus. Mulle tulee semmoinen olo et sen mun kaverin mielest oon tylsä ja et mä en osaa jutella. Joskus menee myös sanat sekaisin. Mut joskus tiettyjen kamujeni kaa mä juttelen ku vettä vaa. Mä en ymmärra, miten mä silloin keksin, mut dit ku on joitai muit tyyppei nii en vaa keksi. Oisko ideoit mitä sanoisin niille. Ollaan yläasteikäisii nii mitäs vois???? Ja ollaa tyttöi
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Mullaki on sama ongelma mietin aina että mitä sanon ja sitte jää semmosia asioioita joite sanomatta jättäminen harmittaa sitte jälkeen päin
Ilmianna
Jaa
Minulla oli vähän sama ongelma yläasteaikana. Kavereille puhelin kyllä ihan normaalisti, mutta jos jouduin kasvotusten jonkun vieraamman kanssa, en oikein millään keksinyt sanottavaa.. pää pimeni .. ja ei kehdannut sanoa niitä asioita mitkä mieleen tuli. ala-asteella tätä ongelmaa ei ollut. se vaan putkahti sitten yhtäkkiä jostain. Lukion alussa se sitten hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. uskon että se johtui psyykkisestäkehityksestä ja oli täysin normaalia. Nykyään minua on vaikea saada enää hiljaiseksi, kun olen tämän puheinotni taas takaisin saanut. :)
Ilmianna
Jaa
Esim. mun kolmistaan on helpompi olla kuin kahdistaan, kun sosiaalinen taakka jakaantuu useammalle eikä tule niin syyllinen olo, jos ei keksi jotain juteltavaa.
Ilmianna
Jaa
Mullon kans iha sama. Vieraiden seurassa on aina hirveet paineet ja pitää miettii tarkkaan et mitä uskaltaa sanoo ja näin. Sit ku on nii epävarma itestää ni alkaa sönköttää ja tilanne rupee ahistaa viel enemmän :s En tajuu miten jotkut oikeesti keksii koko ajan jotai puhuttavaa. Kavereidenki kaa hiljasuus alkaa aina jotenki ahistaa vaikka siis kyl mä niille uskallan puhuu ja voin kertoo niille kaiken ja sillee :D

Pitäs vaan yrittää ottaa enemmän kontaktii uusiin ihmisiin nii ehkä vähän rohkaistuis.. :)
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
2 VASTAUSTA:
se verrattain helppoa, muista vain yksi juttu

kun onnistut usuttamaan iskemään juttua itsestään , voit olla varma, jotta hän pitää sinua huipputyyppinä, jokaisen ihmisen lempiaihe on keskustelussa, MINÄ
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
ddcfvghjkl2566981 kirjoitti:
se verrattain helppoa, muista vain yksi juttu

kun onnistut usuttamaan iskemään juttua itsestään , voit olla varma, jotta hän pitää sinua huipputyyppinä, jokaisen ihmisen lempiaihe on keskustelussa, MINÄ
mäkään en osaa puhua =( paras kaverini on sellaine hölpäke(
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
mutta en kyllä haluakaan. Vituttaa vain olla ihmisten seurassa. Ei tiedä pitäisikö yrittää esittää ihmistä vai olla vain ihana oma itsensä: ts. eristäytyä johonkin nurkkaan ja olla niin kuin muita ei olisikaan.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
"Minulla oli vähän sama ongelma yläasteaikana. Kavereille puhelin kyllä ihan normaalisti, mutta jos jouduin kasvotusten jonkun vieraamman kanssa, en oikein millään keksinyt sanottavaa.. pää pimeni .. ja ei kehdannut sanoa niitä asioita mitkä mieleen tuli. ala-asteella tätä ongelmaa ei ollut. se vaan putkahti sitten yhtäkkiä jostain. Lukion alussa se sitten hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. uskon että se johtui psyykkisestäkehityksestä ja oli täysin normaalia. Nykyään minua on vaikea saada enää hiljaiseksi, kun olen tämän puheinotni taas takaisin saanut. :)"

Minulla oli täysin sama ongelma ylä-asteaikana eli en oikein kehdannut puhua ja aina piti miettiä ettei vaan sano mitään tyhmää, lukioonsiirtiessä se loppu kuin seinään. Vinkkinä voin antaa, että ei kannata liikaa miettiä mitä sanoo, koska silloin alkaa miettiä miten se pitäisi sanoa ja kehtaako sitä sanoa ym. Eihän se niin paha jos itsensä hieman joskus nolaa kuka välittää kerran sitä eletään.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Ajattelin jo, että hetkonen, olenkos minä itse kirjoittanut tuon viestin. Alku varsinkin kuulosti niin multa. Juuri toi kahdestaan oleminen on ahdistavaa, koska pitäs jotenkin olla läsnä jollain luontevalla tavalla. Mutta mä en osaa. Mistä mä voisin puhua, ja entä jos haluankin olla vaan hiljaa? Pelkään itse asiassa hiljaisuutta - se on niin sairaan epämukavaa ja kiusallista! - niin paljon, että en edes hanki kavereita. Yksinäisenä pääsen helpolla, koska ei tartte puhua kellekään, se kun on niin vaikeeta. Mutta yksinäisyys tuo huonomman itsetunnon ja monia muita haittoja... ja ongelma taitaa mennä vaan pahemmaksi. Mutta olen juuri tällanen ujo ja ns. nautiskelijaihminen, joka ei nää koskaan vaivaa, ja pitemmällä tähtäimellä lopputulos on mikä on.

Tämän kiusallisen hiljaisuuden pelkäämisen takia pidän - jos ihmisten kanssa joutuu olemaan - eniten sellasista tilanteista, joissa on paljon ihmisiä kerrallaan mutta jotka eivät katso tai huomioi mua. Esim. leffateatterissa. Toisena esimerkkinä luokka, jossa olen itse takapenkillä: muut juttelee, ja mä voin kuunnella niitten juttuja. On silti jotenkin surullista, etten voi kommentoida niitä, koska ei oo kamuja tai mitään välejä niihin muihin ihmisiin. Kaikki tietää, etten koskaan sano mitään.

Haluisin ongelmaan jonkin helpon ratkaisun. Ahdistaa, että taidan tietää, millainen se ratkaisu olisi: nimittäin se, että pitää mennä puhumaan muille ihmisille. Siinä saisi sitä harjoitusta. Siis apua! Kai on jotain helpompaakin?

Jonkin harrastuksen kautta vois saada jotain ihmiskontakteja, ja harrastuksissa saattaa voida puhua jostain tietystä aiheesta - vähän niin kuin koulussa luokassa* -, eikä joudu niin kovasti miettimään. Mut mulle ongelma on, että mitä ihmettä mä alkaisin harrastaa? En keksi mitää harrastusta, joka ois tarpeeks kiva, hauska, helppo ja halpa.

*Luokassa voi koulussa olla helppo puhua, JOS olisi kavereita (tai sitten jos on joku tuntematon, joka ei tiedä, että mä oon ujo, eikä se sit rupee ihmettelee, jos sanon jotain; silloin ei ahdista niin), mutta ongelma on ne välitunnit. Miten kukaan voisi ymmärtää sitä, että jos oon kamu tunnilla mut en välkillä? Pakko siis olla kaveriton vähän kaikkialla.

Elämäni = yksinäistä.

(Pakko lisätä, että olen todella ruma, mikä pahentaa mielestäni ongelman ainakin miljoonakertaiseksi.)
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
6 VASTAUSTA:
Nämä kuulostaa niin tutulta! Mä tosin yritän koko ajan uskotella itselleni ettei mitään puhumisongelmaa ole, tai syytän siitä vaan huonoa seuraa. Jotenkin tuntuu aina kuin olisi jokin näkymätön ylitsepääsemätön este minun ja muiden ihmisten välillä. En osaa olla täysin vapautuneesti. Lähden usein pakoon ihmisiä, koska tiedän, että kaikki pitävät puheliaista ihmisistä ja haluavat kuulla iloista puhetta ja hauskoja juttuja, joten he eivät jaksaisi olla kanssani, koska olen jatkuvasti aika etäinen ja vaisu, enkä uskalla ottaa kontaktia muihin ihmisiin ja puuttua heidän asioihinsa ja elämään, pelkään että sanon jotain väärin ja he suuttuvat verisesti ja sen jälkeen loukkaavat minua.
Juttuni ovat usein hyvin tylsiä ja yksitoikkoisia, en juurikaan kerro ikinä omasta elämästäni ja hauskoista tapahtumista tai sattumista, tai ilmaise omia mielipiteitäni ellei niitä kysytä. Lähinnä vain kuuntelen, naureskelen, kyselen tyhmiä kysymyksiä, mainitsen jotain yhdentekevää tai kommentoin parilla sanalla jotain asiaa. En tykkää tarinoida pitkästi putkeen iloisesti, vaan koitan aina ilmaista asiani mahdollisimman lyhyesti ja huomaamattomasti. Siksi niihin ei useinkaan kiinnitetä huomiota ja sehän saa minut puhumaan vielä vähemmän... En tiedä auttaisiko jos puhuisin aina kovemmalla ja selkeämmällä äänellä iloisesti eläytyen ja omia mielipiteitäni rohkeasti esiintuoden, ei minun asiani sen kiinnostavampia ole. Luultavasti sen jälkeen kiinnittäisin vain negatiivista huomiota. Nykyään minua ei juurikaan huomioida ja kunnioiteta, vaan ajatellaan, ettei minulla ole mitään mielipiteitä tai omaa itseä, joten minua voi pompotella miten sattuu.
Ihmiset osaavat olla törkeitä ja itsekkäitä, mutta toisaalta ymmärrän sen, luonnollistahan se on jättää sellainen huomiotta, joka ei herätä mitään huomiota.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
ceha kirjoitti:
Nämä kuulostaa niin tutulta! Mä tosin yritän koko ajan uskotella itselleni ettei mitään puhumisongelmaa ole, tai syytän siitä vaan huonoa seuraa. Jotenkin tuntuu aina kuin olisi jokin näkymätön ylitsepääsemätön este minun ja muiden ihmisten välillä. En osaa olla täysin vapautuneesti. Lähden usein pakoon ihmisiä, koska tiedän, että kaikki pitävät puheliaista ihmisistä ja haluavat kuulla iloista puhetta ja hauskoja juttuja, joten he eivät jaksaisi olla kanssani, koska olen jatkuvasti aika etäinen ja vaisu, enkä uskalla ottaa kontaktia muihin ihmisiin ja puuttua heidän asioihinsa ja elämään, pelkään että sanon jotain väärin ja he suuttuvat verisesti ja sen jälkeen loukkaavat minua.
Juttuni ovat usein hyvin tylsiä ja yksitoikkoisia, en juurikaan kerro ikinä omasta elämästäni ja hauskoista tapahtumista tai sattumista, tai ilmaise omia mielipiteitäni ellei niitä kysytä. Lähinnä vain kuuntelen, naureskelen, kyselen tyhmiä kysymyksiä, mainitsen jotain yhdentekevää tai kommentoin parilla sanalla jotain asiaa. En tykkää tarinoida pitkästi putkeen iloisesti, vaan koitan aina ilmaista asiani mahdollisimman lyhyesti ja huomaamattomasti. Siksi niihin ei useinkaan kiinnitetä huomiota ja sehän saa minut puhumaan vielä vähemmän... En tiedä auttaisiko jos puhuisin aina kovemmalla ja selkeämmällä äänellä iloisesti eläytyen ja omia mielipiteitäni rohkeasti esiintuoden, ei minun asiani sen kiinnostavampia ole. Luultavasti sen jälkeen kiinnittäisin vain negatiivista huomiota. Nykyään minua ei juurikaan huomioida ja kunnioiteta, vaan ajatellaan, ettei minulla ole mitään mielipiteitä tai omaa itseä, joten minua voi pompotella miten sattuu.
Ihmiset osaavat olla törkeitä ja itsekkäitä, mutta toisaalta ymmärrän sen, luonnollistahan se on jättää sellainen huomiotta, joka ei herätä mitään huomiota.
Just. Saatana samanlainen tilanne, vituttaa oikeesti olla hiljaa ku hyvä kaveri on lähellä vaikka tupakalla, niin ei sanaakaan. Tai esim. ksyellään jotain, mut semmosta aktiivia keskustelua ei ite saa aikaan vaikka toinen puhuiski kaikesta. Moottoriturvat on iloisia ja mukavia joille muut ihmiset hankkiutuvat seuraan. Meistäkö on niin paljon asemalle jääneitä.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
ceha kirjoitti:
Nämä kuulostaa niin tutulta! Mä tosin yritän koko ajan uskotella itselleni ettei mitään puhumisongelmaa ole, tai syytän siitä vaan huonoa seuraa. Jotenkin tuntuu aina kuin olisi jokin näkymätön ylitsepääsemätön este minun ja muiden ihmisten välillä. En osaa olla täysin vapautuneesti. Lähden usein pakoon ihmisiä, koska tiedän, että kaikki pitävät puheliaista ihmisistä ja haluavat kuulla iloista puhetta ja hauskoja juttuja, joten he eivät jaksaisi olla kanssani, koska olen jatkuvasti aika etäinen ja vaisu, enkä uskalla ottaa kontaktia muihin ihmisiin ja puuttua heidän asioihinsa ja elämään, pelkään että sanon jotain väärin ja he suuttuvat verisesti ja sen jälkeen loukkaavat minua.
Juttuni ovat usein hyvin tylsiä ja yksitoikkoisia, en juurikaan kerro ikinä omasta elämästäni ja hauskoista tapahtumista tai sattumista, tai ilmaise omia mielipiteitäni ellei niitä kysytä. Lähinnä vain kuuntelen, naureskelen, kyselen tyhmiä kysymyksiä, mainitsen jotain yhdentekevää tai kommentoin parilla sanalla jotain asiaa. En tykkää tarinoida pitkästi putkeen iloisesti, vaan koitan aina ilmaista asiani mahdollisimman lyhyesti ja huomaamattomasti. Siksi niihin ei useinkaan kiinnitetä huomiota ja sehän saa minut puhumaan vielä vähemmän... En tiedä auttaisiko jos puhuisin aina kovemmalla ja selkeämmällä äänellä iloisesti eläytyen ja omia mielipiteitäni rohkeasti esiintuoden, ei minun asiani sen kiinnostavampia ole. Luultavasti sen jälkeen kiinnittäisin vain negatiivista huomiota. Nykyään minua ei juurikaan huomioida ja kunnioiteta, vaan ajatellaan, ettei minulla ole mitään mielipiteitä tai omaa itseä, joten minua voi pompotella miten sattuu.
Ihmiset osaavat olla törkeitä ja itsekkäitä, mutta toisaalta ymmärrän sen, luonnollistahan se on jättää sellainen huomiotta, joka ei herätä mitään huomiota.
Terppa vaan kaikille! :)

Painiskelen itse saman ongelman kanssa mistä täällä puhutaan, ja olen sentään jo nelikymppinen! Oletan, että suurin osa näiden keskustelupalstan lukijoista on nuoria tai nuoria aikuisia... Itse muistan olleeni ujo ja hiljainen yläasteelta lähtien, ja olen sitä edelleen! Olen oivaltanut että se on osa persoonallisuuttani eli olen introvertti ( sisäänpäinkääntynyt luonne ). Ja se on valitettavasti psykologinen tosiasia, ettei peruspersoonallisuuden piirteet, kuten sosiaalisuus, ujous jne. siitä kovin paljoa muutu mitä vanhemmaksi tulee.

Tsekatkaapa linkki: http://www.netello.com/viihde/persoonallisuustesti.php. Siinä on hyvä suomalainen luonnetesti. Aika paljon samoja persoonallisuudenpiirteitä käsitellään myös englantilaisessa HumanMetricksin Jung Typology Test™ -testissä. Linkki: http://www.humanmetrics.com/cgi-win/JTypes2.asp .Tämä engl.kiel. testi on ehkä kattavampi, mutta mielestäni ihan yhtä hyvä on tuo suomalainenkin versio. Samat suuntaa antavat tulokset sain molemmista. Ja pitivät vielä suurelta osin paikkansakin! Ikävä kyllä... siinä mielessä siis, etten tulosten perusteella ole mikään sanaseppo tai tarinankertoja. Tuota sosiaalisuutta ja seurallisuutta kun tää yhteiskunta tuntuu arvostavan yli kaiken! On se niin hemmetin väärin meitä tunnollisia, ahkeria, luotettavia ja muuten täysin päteviä mutta voi niin hiljaisia ja arkoja hissukoita kohtaan! :(

Peruspointtina mulla siis on tässä se, että kun tuntee oman itsensä, ymmärtää itseään paremmin ja osaa siten olla myös vähän armollisempi itseään kohtaan. Mulla on ollut ja on edelleen vähän vaikeaa hyväksyä oma hiljaisuuteni, se etten osaa olla täysin vapautuneesti muiden,( edes oman mieheni !) kanssa. Mieheni vanhempien kanssa on suorastaan vaivaannuttavan hiljaista ja ahdistavaa, kun en keksi mitään järkevää/hauskaa/mielenkiintoista sanottavaa! Varsinkin anopin kanssa kahden jääminen on suorastaan pelottavaa!!! Mutta toisaalta helpottaa tietää, että ei meitä kaikkia olekaan luotu hillittömän hauskoiksi "moottoriturviksi" tai valloittaviksi seuranpitäjäksi! Pitäisi vain oppia hyväksymään omat luonteenpiirteensä, eikä pakottaa itseään johonkin muottiin, rooliin, joka ei istu! Mutta se onkin sitten toinen juttu, miten se itsensä hyväksyminen tapahtuu! Sillä tiellä tässä ollaan vieläkin! :)

Tsemppiä vain kaikille "sielunveljille ja -sisaruksille"! Koetetaan jaksella ja uskoa itseemme! Toivottavasti jokaiselle löytyy sellainen ihminen, joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet ilman turhia odotuksia! :)
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
oippa200 kirjoitti:
Terppa vaan kaikille! :)

Painiskelen itse saman ongelman kanssa mistä täällä puhutaan, ja olen sentään jo nelikymppinen! Oletan, että suurin osa näiden keskustelupalstan lukijoista on nuoria tai nuoria aikuisia... Itse muistan olleeni ujo ja hiljainen yläasteelta lähtien, ja olen sitä edelleen! Olen oivaltanut että se on osa persoonallisuuttani eli olen introvertti ( sisäänpäinkääntynyt luonne ). Ja se on valitettavasti psykologinen tosiasia, ettei peruspersoonallisuuden piirteet, kuten sosiaalisuus, ujous jne. siitä kovin paljoa muutu mitä vanhemmaksi tulee.

Tsekatkaapa linkki: http://www.netello.com/viihde/persoonallisuustesti.php. Siinä on hyvä suomalainen luonnetesti. Aika paljon samoja persoonallisuudenpiirteitä käsitellään myös englantilaisessa HumanMetricksin Jung Typology Test™ -testissä. Linkki: http://www.humanmetrics.com/cgi-win/JTypes2.asp .Tämä engl.kiel. testi on ehkä kattavampi, mutta mielestäni ihan yhtä hyvä on tuo suomalainenkin versio. Samat suuntaa antavat tulokset sain molemmista. Ja pitivät vielä suurelta osin paikkansakin! Ikävä kyllä... siinä mielessä siis, etten tulosten perusteella ole mikään sanaseppo tai tarinankertoja. Tuota sosiaalisuutta ja seurallisuutta kun tää yhteiskunta tuntuu arvostavan yli kaiken! On se niin hemmetin väärin meitä tunnollisia, ahkeria, luotettavia ja muuten täysin päteviä mutta voi niin hiljaisia ja arkoja hissukoita kohtaan! :(

Peruspointtina mulla siis on tässä se, että kun tuntee oman itsensä, ymmärtää itseään paremmin ja osaa siten olla myös vähän armollisempi itseään kohtaan. Mulla on ollut ja on edelleen vähän vaikeaa hyväksyä oma hiljaisuuteni, se etten osaa olla täysin vapautuneesti muiden,( edes oman mieheni !) kanssa. Mieheni vanhempien kanssa on suorastaan vaivaannuttavan hiljaista ja ahdistavaa, kun en keksi mitään järkevää/hauskaa/mielenkiintoista sanottavaa! Varsinkin anopin kanssa kahden jääminen on suorastaan pelottavaa!!! Mutta toisaalta helpottaa tietää, että ei meitä kaikkia olekaan luotu hillittömän hauskoiksi "moottoriturviksi" tai valloittaviksi seuranpitäjäksi! Pitäisi vain oppia hyväksymään omat luonteenpiirteensä, eikä pakottaa itseään johonkin muottiin, rooliin, joka ei istu! Mutta se onkin sitten toinen juttu, miten se itsensä hyväksyminen tapahtuu! Sillä tiellä tässä ollaan vieläkin! :)

Tsemppiä vain kaikille "sielunveljille ja -sisaruksille"! Koetetaan jaksella ja uskoa itseemme! Toivottavasti jokaiselle löytyy sellainen ihminen, joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet ilman turhia odotuksia! :)
Tuttuo on tuo kenkänkärkiin ja seinän nurkkiin tuijoilu mullehin :( Vasta jäläkeenpäin osaisin keksie mitä ois kantsina sannoo. Jos joku vaikka kyssyy jotahi vastaan aina tylsän lyhkäsesti ja se saa kuulostamaan minut tylsääkin tylsemmältä tyypiltä... Ainostaan kotona äetin kanssa ossaan puhuo sillee kui tahtosin puhuo muuallaki. Se johtunee siitä, että äeti on mulle kaikista tutuin ihminen. En kylläkään enää tahtos että äeti ois se ainoo ihminen jolle ossaam puhua, mutta minkäs voit...
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
ysinelonenkaenuusta kirjoitti:
Tuttuo on tuo kenkänkärkiin ja seinän nurkkiin tuijoilu mullehin :( Vasta jäläkeenpäin osaisin keksie mitä ois kantsina sannoo. Jos joku vaikka kyssyy jotahi vastaan aina tylsän lyhkäsesti ja se saa kuulostamaan minut tylsääkin tylsemmältä tyypiltä... Ainostaan kotona äetin kanssa ossaan puhuo sillee kui tahtosin puhuo muuallaki. Se johtunee siitä, että äeti on mulle kaikista tutuin ihminen. En kylläkään enää tahtos että äeti ois se ainoo ihminen jolle ossaam puhua, mutta minkäs voit...
oikeesti ihanaa et maailmasta löytyy muitaki joil on sama ongelma ku mulla! jo teidän viestien lukeminen piristi mieltäni, kiiitos! :))
Mäki monesti meen iha lukkoon ku pitäs jotai keskustella ja sit vaa mietin koko ajan et sano nyt jotai, tai annat ittestäs tyhmän kuvan. ärsytttää vaaa ku jos jotai lohkasen johonkin väliin ni tuntuu et sanoin jotai väärin. ja just toi et jälkee päin tulee mielee kaikki mitä ois pitäny sanoo tai ois tahtonu sanoo ja sit harmittaa. Kyllähän noit on tilanteita ja seuraa jossa uskaltaa heittäytyä täysin mukaan omana ihanana itsenään, mut useimmiten esim koulus ei paljoakaan.
Ja sinä "ysinelonenkaenuusta" mull vähä sama juttu toi et äiti on ainut ihminen jolle voi puhuu iha kunnolla ja jonka kanssa pystyy olla ihan luontevasti, mut se vaan on vähän masentavaa ja tosiaan en mäkään tahtois sanoo enää et äiti on se ainut jolle osaa puhua.....
En oikeesti välillä jaksais tätä, koska tiedän etten ole ujo, eikä sinänsä itsetunnossakaan ole suurta vikaa. Joskus vitos luokalla tää vaan alko ja nyt lukiossa ekalla oon eikä tilanne ole paljoa muuttunu, vaikkakin pikkusen parempaan suuntaan. haluisin vaa irti tästä ja uskaltaa luottaa ihmisiin. mitä te ootte tehny että ootte yrittäny päästä tästä ongelmasta? onko joku täällä jolla ois menny ohi ja vois kertoo vinkkejä? :)

p.s. ois kyllä niin ihana tutustuu samankaltasiin ihmisiin niin ei tuntisi itseään niin tyhmäksi. :)
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
helmivelli94 kirjoitti:
oikeesti ihanaa et maailmasta löytyy muitaki joil on sama ongelma ku mulla! jo teidän viestien lukeminen piristi mieltäni, kiiitos! :))
Mäki monesti meen iha lukkoon ku pitäs jotai keskustella ja sit vaa mietin koko ajan et sano nyt jotai, tai annat ittestäs tyhmän kuvan. ärsytttää vaaa ku jos jotai lohkasen johonkin väliin ni tuntuu et sanoin jotai väärin. ja just toi et jälkee päin tulee mielee kaikki mitä ois pitäny sanoo tai ois tahtonu sanoo ja sit harmittaa. Kyllähän noit on tilanteita ja seuraa jossa uskaltaa heittäytyä täysin mukaan omana ihanana itsenään, mut useimmiten esim koulus ei paljoakaan.
Ja sinä "ysinelonenkaenuusta" mull vähä sama juttu toi et äiti on ainut ihminen jolle voi puhuu iha kunnolla ja jonka kanssa pystyy olla ihan luontevasti, mut se vaan on vähän masentavaa ja tosiaan en mäkään tahtois sanoo enää et äiti on se ainut jolle osaa puhua.....
En oikeesti välillä jaksais tätä, koska tiedän etten ole ujo, eikä sinänsä itsetunnossakaan ole suurta vikaa. Joskus vitos luokalla tää vaan alko ja nyt lukiossa ekalla oon eikä tilanne ole paljoa muuttunu, vaikkakin pikkusen parempaan suuntaan. haluisin vaa irti tästä ja uskaltaa luottaa ihmisiin. mitä te ootte tehny että ootte yrittäny päästä tästä ongelmasta? onko joku täällä jolla ois menny ohi ja vois kertoo vinkkejä? :)

p.s. ois kyllä niin ihana tutustuu samankaltasiin ihmisiin niin ei tuntisi itseään niin tyhmäksi. :)
Mullaki ihan sama, en taho ite keksiä ikinä mitään puhuttavaa ja varsinkin isommassa ryhmässä en osaa sanoa yhtään mitään. Tahtosin kyllä puhua ja jutella kaikkien kans mut en vaa keksi mitää sanottavaa. Kahestaa hyvän kaverinki kans on ongelmia keksiä puheen aiheita ja sit tulee niit hiljasii hetkiä ja tosi vaivaantunu ja ahistava olo ja sit kohta kaveri lähtee kohta juttelee jonku muun kaa. Mulla kavereita on kohtuu paljo mut kaikkien kans on sama ongelma. Tuntuu et oon kaikkien mielestä tosi tylsä tyyppi. Uskaltamisesta se ei oo kii, voisin mennä kyl vaik tuntemattomilleki puhumaan, mut mul ei oo hajuakaan mistä vois alkaa puhuun. Oikeesti tosi turhauttavaa ku haluaa hirveesti puhuu mut ei vaan keksi et mistä puhuis.
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Etsippä Arthur C Wassmerin kirja Ihmissuhteet.
Ilmianna
Jaa
loOOOOOol
Ilmianna
Jaa
et ole yksin.

olen ajatellut, että voisi auttaa jos aina välissä yrittäisi vaan sanoa niitä asioita jotka tulee mieleen suuremmin miettimättä. ja se voi auttaa keskustelun ylläpitämisessä jos kysyy tarkentavia kysymyksiä.

voisi oikeasti lukea jonkun keskustelun "taktiikkaoppaan", että tulisi reagointivaihtoehdot selville. ^__^"
Ilmianna
Jaa
Mutta antakaas vinkkei mist kannattas puhua? Ku esim. on pojan seurassa(;
Ilmianna
Jaa
Mul on ihan sama onkelma en keksi kenenkää kaa kahestaan puhuttavaa, joskuskin oon varmaan 3h kaverilla eikä puhuta mitää tää on ihan perseestä, ku tekis kyllä mieli puhua mutta ei keksi mitä puhuu
Ilmianna
Jaa
Ensimmäinen viesti on jo aika vanha mutta jos joku muu tervitsee apua niin:
Kannattaa lukea jäänmurtajat blogia :). Siellä on vastauksia juuri tämän tyyppisiin kysynyksiin
Ilmianna
Jaa
Mulla on oikeestaan sinänsä eri juttu, että mulle just kahdestaan puhuminen ei tuota ongelmia, mutta jos on kymmenen tyyppiä kuulustelemassa ja puhumassa toistensa päälle, niin se hieman haittaa ja saatan mennä lukkoon.
Ilmianna
Jaa
Mulla on samanlaisia ongelmia. Kun menen ihmisten seuraan niin yleensä aina istun vaan hiljaa ja tarkkailen omia liikkeitä, en välillä tiedä minne katsoisi jos edessä on joku, päässä pyörii ahdistavia ajatuksia ja yritän siinä samalla rauhotella itsenä pääni sisällä tai tuijottaa ja keskittyä yhteen asiaan ja silloin en kyllä puhu. Silloin tunnen itseni tyhmäksi autistiksi ja monet pitäävätkin semmosena vaikka en tunne itsenä semmoiseksi jos vaan tulisin hyvin itseni kanssa toimeen muiden seurassa ja ei ahdista. vituttaa aina monesti jälkeenpäin
Ilmianna
Jaa
Mulla on ihan sama ongelma kuin aika monella. Paras kaverini lyttää kaikki aina! Joten puhelen usein uutisista..
Ilmianna
Jaa
Hienoa lukea ja huomata, että on muitakin ihmisiä jotka kokee samaa kuin minä!! Mä oon aina ollut se sivussa aktiivisesti kuuntelija ja ilmeilijä, mutta joka ei ystäviensäkään seurassa usein sano kuin "Joo" "Aivan" "Niin"... Ahdistaa puhuminen läheisimpienkin ihmisten kanssa. Puhumiseen ja kommunikointiin liittyy hirmusta ahdistusta. Hirveetä kun olis kova halu osallistua keskusteluun ja heittää rentoa "läppää" mut sit kun yritän sanoa jotain rentoa, niin se todellisuudessa on kaukana siitä, jäykkää ja kömpelöö, epäselvää, johon ihmiset vastaa: "Tä?" "mitä?" "Mitä sä sanoit?" Ärsyttää se kun ihmiset sit patistaa ja yrittää kaivella multa puhetta....

Mulla on paljon kavereita jotka on huippu hyviä puhumaan ja sanat hallussa, mut yritä siinä sitten rakentaa ystävyyttä ja kommunoida, ku oma puhuminen takkuaa. Small talk on vierasta. Tuntuu pahalta kun ois paljon sanottavaa, mutta en oikein pysty puhumaan niitä ääneen. Joku ahdistus ja pelko estää, sit mä vaan vetäydyn kuoreeni ja poistun yksinäisyyteen vaikkapa vessaan tai ulos yms.

Mä tiedän että yksinäisyys on kaikista pahinta ja syrjäytyminen on vakava juttu, mut vittu minkäs tekee. Mä oon yrittäny muuttaa itteeni ja oon yrittäny olla aktiivinen ja lukea ja opiskella itseilmaisua ja kattonu King's Speech:in yms. Tuntuu että mä en vaan muutu. Viime aikoina on alkanut parhaiden kavereidenkin seurassa ahdistaa kun koen että en oo samalla puheen tasolla heidän kanssa... Koen olevani eläinten kanssa enemmän samalla tasolla, koska ne vaan ääntelee ja ilmeilee ja nostaa kulmakarvojaan :D

ARGH! Ahdistaa välillä helvetisti, mut MAHTAVAA että on muitakin joita perus puhuminen ja suullinen vuorovaikutus ahdistaa! Ei meitä voi ymmärtää ellei ole kokenut samaa. Te ymmärrätte mua ja mä teitä!

Tsemiä kaikille ja siinä ei oo mitään väärää tai vaarallista jos nolaa itsensä tai ankyttää. Kaikki ihmiset "sopeltelee" jossain vaiheessa. Ei jäädä kii niihin negatiivisiin kokemuksiin vaikka niitä ois miljoona, Keskitytään siihen mikä on hyvä. Jokainen ihminen on yhtä arvokas osas se puhua tai ei. Kukaan ei oo ku sä! Precious.
Ilmianna
Jaa
Mulla taas on sellainen että esim koulussa en uskalla juurikaan puhua kellekään, edes opettajille muuta kun kysyn joskus neuvoa johonkin juttuun. En saa sanotuksi siis mitään, oon vaan omissa maailmoissa ja ruokatunneillakin oon ihan yksin. Joskus on ollu tosi lähellä että sanon jotain, mutta sit juuri viime hetkellä jätän asiani sanomatta.

Kun taas tuttujen kanssa tulee juteltua kaikenlaista ja oon täysin oma itseni, joskus jopa tuntemattomille saatan puhua. Kun taas juuri koulussa mulla on ongelma puhua kenellekään, johtuu varmastikin siitä että mua on koulussa kiusattu. Ongelmani on myös että en jostain syystä saa moikatuksi mun vanhoja tuttuja, tätä en vain koskaan voi ymmärtää miksi, kai siksi että on ollu pitkä väli kun nähty tms.

En vaan itsekään ymmärrä että miksi en saa sanotuksi mitään, vaikka ei se voi noin vaikeeta olla. Mulla vaan tulee aina sellainen että jos sanon jotain väärää tai mun sanomisia jeesustellaan/aletaan kiusaa. Mua siis on kiusattu niin siinä on varmasti aika vahva yhteys siihen. Ihmettelen että miksi koska koen että oon ihan hyvä tyyppi ja mul kavereidenkin kanssa ihan hyvät jutut.

Tila kyllä helpottanut että uskallan jo vähän puhua. Nyt on kesäloma just lopuillaan ja 15.8 taas koulu ja toivoisin että tää vuosi ois ihan erilainen että saisin jonkinlaisen kontaktin luokkakavereihin enkä ois vaan yksin enää nurkassa, sillä ihan kivan olosii jotkut luokkalaiset. Oon siis 21 mies ja oon ollu aika hiljainen jo yläasteel, koen että tä on pahentunu vaan vaikka eihän mua olla kiusattu juurikaan koko amiksen aikana. Mua on kyllä kiusattu melkein koko peruskoulun ajan aika monel taval.
Ilmianna
Jaa
Sama ongelma täällä. En keksi mitään puhuttavaa edes mun OMAN SISKON kanssa. Siks mulla ei oo kavereitakaan. Nää ongelmat on pahentunu entisestään sen jälkeen kun mulla todettiin ahdistuneisuushäiriö ja sitten kun lääkäri vei mun ahdistuslääkkeet nii homma räjähti käsiin. Oon ruvennu ajatteleen silleen, et tää puheenaiheettomuus johtuu siitä kun oon niin itsekäs eli mua ei vaan kiinnosta toisen elämä. Koska jos sen toisen elämä kiinnostais, nii siitähän vois kysellä vaikka ja mitä, melkein mistä tahansa. Toisaalta tässä itsekkyys hommassa ei oo mitään järkee, en mä kuitenkaan halua puhua itestäni, ikinä. Vihaan itseäni ja tapojani joista en pääse eroon vaikka haluaisin. Mä oon vaan niin vitun yksinäinen ja sekin on vaan mun oma vika kun en avaa suutani. Nykyään poistun mun asunnosta vain kauppaan ja kassalla kun myyjä katsoo silmiin ja tervehtii tulee se ahdistus... Tosi usein en pysty edes vastaamaan tervehdykseen ja tilanne onkin jo niin kiusaantunu että nappaan vaan ostokseni ja välttelen katsekontaktia kenenkään kanssa. Ihmiset ahdistaa. Yksinäisyys ahdistaa. Ei siihen enää kauaa mene, kun hirtän itteni tänne ja siinäkin asiassa mietin vain yhtä asiaa: kuinka kauan mä kerkeen täällä roikkuun, ennenkuin mut löydetään?
Kommentoi
1
Ilmianna
Jaa
1 VASTAUS:
Hei Olenluovuttanutjo

Hienoa, että olet kertonut ajatuksistasi täällä. Jos sinusta tuntuu helpommalta kirjoittaa ajatuksiasi, kuin keskustella niistä ääneen muiden kanssa, niin sekin on hyvä ja toimiva tapa. Nettikaverit ovat myös ihan oikeita kavereita.

Ahdistuneisuutta saattaa helpottaa esimerkiksi päiväkirjan tai blogin kirjoittaminen, sillä tavalla saat jäsenneltyä ajatuksiasi. Netistä löytyy myös erilaisia chattejä, joissa voit keskustella mieltä askarruttavista asioista.

https://sekasin247.fi/fullpage/chat/
http://www.kirkonkeskusteluapua.fi/chat/

Ystävällisin terveisin:
Nettisaapas, Hyvinkää,
Mila
Kommentoi
Ilmianna
Jaa
+Lisää kommentti
Ihan normaaliahan tuo. Jatkuvasti saa miettiä mitä voi kenellekin sanoa. Sitä sanotaan älykkyydeksi, ei sinussa mitään pielessä ole.
1
Ilmianna
Jaa
Ei nettikaverit mitään "oikeita kavereita". Lopeta Nettisaapas tuollainen p-puhuminen. Ihminen tarvitsee toista ihmistä ihan oikeasti, myös kosketusta, yhdessä tekemistä. Mene aloittasja vapaaehtoistöihin esim. oman seurakuntasi diakoni voi ohjata sinut johonkin kirkon vapaaehtoisduuniin makusi ja jaksamisesi mukaan. Itse ollut sillälailla töissä pari kertaa vkossa. Fiilis paranee heti, kun saa tehdöä töitä toisten ihmisten kanssa. Ei tarvitse eikä ehdi ahdistua, kun on hommia kaikilla. Kiva porukka, nauretaan ja juttukin alkaa lentää.
Ilmianna
Jaa
En osannut itsekään puhua aikaisemmin elämässäni, eikä puhe ja ääni vaan kulkenut, se oli ihan kuin lukossa tai hyvin änkyttävää ja hiljaista ja nolostuin heti. Ajattelin yleensä, että sanon jotain väärin. Opin puhumaan vasta tulevaisuudessa parisuhteiden aikana. Se oli helpotus.
Muista puhuessa arvostaa toisten aluetta ja anna vapaa valinta heille olla sitä mieltä mitä he itse haluavat olla. Ilmaise asiat niin, ettei ne loukkaa toista henkilöä tai kohdistu kehenkään, ellei hän itse pyydä sinun mielipidettäsi. Puhu universaalisti eli asioista jotka ovat ihmisten välissä, asioista jotka ovat jokaisen ihmisen arkipäivää ja jokaisen ihmisen elämässä tai yhteisiä piirteitä puheenaiheelle. Muista ilmaista miten sinä koet asian ja jätä muille tilaa omille mielipiteille ja tunteille, niin se luo lisää vuorovaikutusta eikä keskustelu tyssäänny vain yhteen lauseeseen, eli mielipiteeseesi, jonka kaikkien on nieltävä. Ihminen aistii heti, jos hän tulee hyökätyksi vuorovaikutuksen aikana. Kokeile myös puhua itseksesi, se auttaa. Hyräile, käytä ääntäsi. Käytä tahtoasi ilmaista positiivisesti sanasi ja äänesi. Olemme yksilöitä ja toisilla on vain monesti selkeämpi ääni, mutta ei se tarkoita että he osaavat käyttää sitä. Opettele rakastamaan ääntäsi, se on ilmaisunkeskuksesi. Voit vaikka harjoitella lukemalla ääneen kirjaa tai lehteä, pääasia että tulet tutuksi oman äänen kanssa ja kuinka pystyt käyttää sitä, niin se tuo lisää itsevarmuutta ja itsetuntemusta/luottamista. Suosittelen myös päästämään ennakkoluuloista irti, kuinka asioiden pitää tapahtua, niin löydät oman tapasi puhua. Lisäksi on ihan tavallista, että jos jollain tasolla tunnet itsesi, että joidenkin kanssa ei vaan pääse samalle tasolle ja pysty juttelee täysin avoimesti ja siksi keskitien löytäminen on aina oma haasteensa tavatessasi uuden ihmisen, mutta kun opit tuntemaan toista niin se alkaa heti helpottua. Eikä kaikkien kanssa tarvitse edes puhua, tai ei kaikki halua edes puhua vaan olla vain. Tässä mun vinkit, jospa nämä auttavat sua mäkeä ylös. Kaikkea hyvää!
Ilmianna
Jaa

Vastaa alkuperäiseen viestiin

En osaa puhua ihmisille

En vain osaa. Haluaisin kyllä, mutta se on jotenkin ahdistavaa, varsinkin jos olen kahdestaan jonkun kanssa. En keksi puheenaiheita, tai jos keksin, keskustelu loppuu yhtäkkiä kuin seinään ja tulee sellainen vaivaantunut hiljaisuus. Joudun myös aina miettimään tarkkaan mitä uskallan sanoa ja mitä en. En halua että ihmiset pitävät minua outona, ilkeänä tai tyhmänä. Osaisiko joku kertoa, miten tällaisessa tilanteessa kannattaisi toimia? Vai onko jollain kenties sama ongelma?

5000 merkkiä jäljellä

Peruuta