Sanoin miesystävälleni (ennekuin hän edes kysyi), että mun tapa edetä on hitaasti, että haluan pari vuotta ennenkuin muutan kenenkään kanssa yhteen, siitä pari vuotta ennenkuin teen lapsia yms... Naimisiin meno on mulle yhdentekevää...enkä tiedä miksi sanoin noin.
Just luin satunnaisen linkin kautta kuinka joku mies kysyi neuvoa sormuksen hankintaan. Aikoo kosia tyttöystäväänsä. Ja mä löysin uuden haavan sisältäni. Rupesin itkemään, koska mulle tuli tunne, etten löydä koskaan ketään joka haluaisi sitoutua minuun minun itseni takia, joka haluaisi juuri minut haikailematta toisia, miettimättä olisiko seuraavan nurkan takana parempi tai sovitaanko me yhteen.
Mussa on niin älytön aukko jonne saa ammentaa ammentamasta päätyään rakkautta ja hyväksyntää ja siitäkin huolimatta olen epävarma ja odotan koko aika hylkäämistä. Oon niin helvetin vihainen vanhemmilleni, että mun on pitänyt kasvaa lapsesta asti ilman minkäänlaista kannustusta ja että olen saanut pelätä selkäsaunaa jokaisesta virheestä; kotiin paluun myöhästymisestä kun unohduin leikkimään, nopan tunkemisesta videoiden sisälle , sedältä rahan lainaamisesta... Oon niin helvetin vihainen, että vanhemmat ei huomannut päivähoitopaikkojeni järjetöntä sortamista. Yleisessä päiväkodissa mua istutettiin aina yksin kun leikkini olivat liian raisuja. Yksityinen päivähoitajani mielestä käytin taas liikaa vessaa mikä johti siihen etten saanut juoda mitään päivähoitopaikassa, enkä sen lisäksi käydä pissallakaan. Olen niin vihainen kaikista niistä lapsuuden nöyryytyksistä ja siitä että matkalla mummolaan jos halusin kuunnella lastenmusiikkia enkä saanut ja jankutin asiasta, isä heitti minut ulos koirankusitolpaksi jollekin poron kusemalle tundralle ja lähti äiti mukanaan. Yksin, pimenevään yöhön. Palasivat vasta vartin päästä että pentu olisi säikähtänyt hiljaiseksi. Oon niin helvetin vihainen äidilleni niistä kerroista kun hän vain jatkoi tiskaamista isän kiskoessa minut makuuhuoneeseen antaakseen selkään koska olin tehnyt taas jotakin pahaa. Oon niin vitun VIHAINEN siitä, että kaikki tuo on tehnyt minusta aikuisena epävarman ja tunne vain palaa aina säännöllisesti muistuttamaan kuinka huono ja mitätön olen, työssäni, ihmissuhteissa, ihmisenä. Ei minua vain pysty kukaan rakastamaan sellaisena kuin olen. Ja rikkinäisenä olen säälittävä. Vielä vähemmän käypää.
Pitkäaikaisin parisuhteenikin (13v) oli täynnä tunteettomuutta. Mies silloin oli itsekäs kusipää joka pelasi vain pleikkaa, kävi töissä ja nukkui. Hän ei halunut kuulemma koskaan naimisiin eikä lapsia, ja niin sanoin minäkin kunnes aloin uskomaan siihen. Huomasin yksi päivä olevani 28 vuotias, yksinäinen kuin saari keskellä valtamerta, vailla mitää toivoa oikeasta perhe-elämästä tai normaalista elämästä. Erosin ja se on parhain teko jonka itselleni olen koskaan suonut kaikesta järjettömästä pelosta huolimatta.
Löysin 10kk sitten ihanan miehen ja olen kokenut tänä aika henkistä epävarmuutta, pelkoa ja paniikkia enemmän kuin koskaan ennen. Alan olla tosi väsynyt koska on ollut vaikeaa. Ensin kaikki oli hyvin, sitten vähemmän hyvin kun mies kuulemma säikähti että elämä on nyt tässä ja otti takapakkia. Jatkoimme kuitenkin seurustelua koska emme pystyneet eroamaan, koska ihan kuin, suhteessamme oli vielä yksi nurkka jota ei ollut katsottu, ja joka kerta mies sanoi ettei tiennyt haluaako olla kanssani loppuelämänsä. Nyt kaikki on hyvin, ainakin ulospäin. Olen älyttömän rakastunut, niin rakastunut että tunne on kerrostalo minuun verrattuna ja mieskin sanoo rakastavansa minua. Yhdessä kaikki on hyvin.
Nyt hän on työmatkalla ja nämä yksinäiset illat ahdistavat minua vaikka emme koskaan ole edes asuneet yhdessä saati ollut 3pv pitempään yhdessä. Olen itkuherkkä, pelokas ja joka toinen sekuntti sanon itselleni, että meidän on erottava koska minua pelottaa liikaa että satutan itseni. Että en ole sovi miehelleni koska olen lyhyt, tylsä, ruma, epämenestynyt ja että olen puhunut vain hänet pyörryksiin ja rakastamaan itseäni. Että mikään ei voi olla totta. Että yksinäni minuun ei sattuisi ja tämä pelottava ahdistus ja "varma tietäminen" että kaikki loppuu vielä loppuisi.
---jatkuu---
Just luin satunnaisen linkin kautta kuinka joku mies kysyi neuvoa sormuksen hankintaan. Aikoo kosia tyttöystäväänsä. Ja mä löysin uuden haavan sisältäni. Rupesin itkemään, koska mulle tuli tunne, etten löydä koskaan ketään joka haluaisi sitoutua minuun minun itseni takia, joka haluaisi juuri minut haikailematta toisia, miettimättä olisiko seuraavan nurkan takana parempi tai sovitaanko me yhteen.
Mussa on niin älytön aukko jonne saa ammentaa ammentamasta päätyään rakkautta ja hyväksyntää ja siitäkin huolimatta olen epävarma ja odotan koko aika hylkäämistä. Oon niin helvetin vihainen vanhemmilleni, että mun on pitänyt kasvaa lapsesta asti ilman minkäänlaista kannustusta ja että olen saanut pelätä selkäsaunaa jokaisesta virheestä; kotiin paluun myöhästymisestä kun unohduin leikkimään, nopan tunkemisesta videoiden sisälle , sedältä rahan lainaamisesta... Oon niin helvetin vihainen, että vanhemmat ei huomannut päivähoitopaikkojeni järjetöntä sortamista. Yleisessä päiväkodissa mua istutettiin aina yksin kun leikkini olivat liian raisuja. Yksityinen päivähoitajani mielestä käytin taas liikaa vessaa mikä johti siihen etten saanut juoda mitään päivähoitopaikassa, enkä sen lisäksi käydä pissallakaan. Olen niin vihainen kaikista niistä lapsuuden nöyryytyksistä ja siitä että matkalla mummolaan jos halusin kuunnella lastenmusiikkia enkä saanut ja jankutin asiasta, isä heitti minut ulos koirankusitolpaksi jollekin poron kusemalle tundralle ja lähti äiti mukanaan. Yksin, pimenevään yöhön. Palasivat vasta vartin päästä että pentu olisi säikähtänyt hiljaiseksi. Oon niin helvetin vihainen äidilleni niistä kerroista kun hän vain jatkoi tiskaamista isän kiskoessa minut makuuhuoneeseen antaakseen selkään koska olin tehnyt taas jotakin pahaa. Oon niin vitun VIHAINEN siitä, että kaikki tuo on tehnyt minusta aikuisena epävarman ja tunne vain palaa aina säännöllisesti muistuttamaan kuinka huono ja mitätön olen, työssäni, ihmissuhteissa, ihmisenä. Ei minua vain pysty kukaan rakastamaan sellaisena kuin olen. Ja rikkinäisenä olen säälittävä. Vielä vähemmän käypää.
Pitkäaikaisin parisuhteenikin (13v) oli täynnä tunteettomuutta. Mies silloin oli itsekäs kusipää joka pelasi vain pleikkaa, kävi töissä ja nukkui. Hän ei halunut kuulemma koskaan naimisiin eikä lapsia, ja niin sanoin minäkin kunnes aloin uskomaan siihen. Huomasin yksi päivä olevani 28 vuotias, yksinäinen kuin saari keskellä valtamerta, vailla mitää toivoa oikeasta perhe-elämästä tai normaalista elämästä. Erosin ja se on parhain teko jonka itselleni olen koskaan suonut kaikesta järjettömästä pelosta huolimatta.
Löysin 10kk sitten ihanan miehen ja olen kokenut tänä aika henkistä epävarmuutta, pelkoa ja paniikkia enemmän kuin koskaan ennen. Alan olla tosi väsynyt koska on ollut vaikeaa. Ensin kaikki oli hyvin, sitten vähemmän hyvin kun mies kuulemma säikähti että elämä on nyt tässä ja otti takapakkia. Jatkoimme kuitenkin seurustelua koska emme pystyneet eroamaan, koska ihan kuin, suhteessamme oli vielä yksi nurkka jota ei ollut katsottu, ja joka kerta mies sanoi ettei tiennyt haluaako olla kanssani loppuelämänsä. Nyt kaikki on hyvin, ainakin ulospäin. Olen älyttömän rakastunut, niin rakastunut että tunne on kerrostalo minuun verrattuna ja mieskin sanoo rakastavansa minua. Yhdessä kaikki on hyvin.
Nyt hän on työmatkalla ja nämä yksinäiset illat ahdistavat minua vaikka emme koskaan ole edes asuneet yhdessä saati ollut 3pv pitempään yhdessä. Olen itkuherkkä, pelokas ja joka toinen sekuntti sanon itselleni, että meidän on erottava koska minua pelottaa liikaa että satutan itseni. Että en ole sovi miehelleni koska olen lyhyt, tylsä, ruma, epämenestynyt ja että olen puhunut vain hänet pyörryksiin ja rakastamaan itseäni. Että mikään ei voi olla totta. Että yksinäni minuun ei sattuisi ja tämä pelottava ahdistus ja "varma tietäminen" että kaikki loppuu vielä loppuisi.
---jatkuu---
Vastaukset 5
Vanhimmat
Hän tietää kyllä paljon lapsuudestani. Kun ekoja kertoja yritin hakea tukea ja jaksamista häneltä ehkä 2-3kk seurustelun jälkeen, hän sanoi sitä epäseksikkääksi ja että piti minua heikkona. Siksi minä en enää uskalla hakea tukea sieltä suunnalta. Sekin tuntuu hylkäykseltä...
Vaikka kaikki on nyt suhteessamme hyvin, menneisyyden sanat on jättänyt ison haavan minun sydämeeni. Missään ei ole ketään joka rakastaisi minua sellaisena kuin olen, rikkinäisenä, ehjänä, omana itsenäni. Kukaan ei halua että kannan hänelle lapsia ja teen perheen hänen kanssaan. Kukaan ei halua nähdä minua päivittäin ja nähdä vaivaa sen eteen että hymyilisin.
MInulle olisi niin tärkeää että minut vain kaapattaisi syliin isoon halaukseen ja että minulle kerrottaisi silmiin katsoen miten tärkeä olen, miten syvästi minua rakastetaan ja mitä minussa arvostetaan. Antaen kerrankin se kaikki aika ja läsnäolo että se sanoma painuisi sydämeeni ja juuttuisi sinne ilonaiheeksi.
Miksi se on vaikeaa? Miksi on niin vaikea antaa minun olla kerrankin prinsessa ja paistatella onnen tunteessa. Enkö ole sitä ansainnut?
Kiitokset vain vanhemmilleni ja kasvattajilleni että mursitte jo pienenä omanarvontunteeni ja hallitsitte pelolla. Se on tehnyt elämästäni, nyt kolmenkymmenen ikäisenä, mittaamatonta taistelua omien tunteiden ja pelkojen kanssa, analysoinnin pakkoa. Jos minulle joskus suodaan oma lapsi, teen kaikkeni ettei tuo sama paska edes hipaise hänen persoonaansa.
jep, pitkä on muttei tartte lukea pakolla. Sainpahan edes vähän ravisteltua angsteja niskoiltani. Oon tunteissani ja peloissani niin yksin .
Osaat kirjoittaa ja purkaa tuntojasi hienosti ja rehellisesti, siksi kirjoituksesi oli mielekäs ja miellyttävä lukea, vaikka kurja lapsuutesi saikin tuntemaan myötätuskaa puolestasi. Toivon, että miehesi osaa olla sinulle tukena ja turvana.
Minä kasvoin perheessä, jossa olin se hyljeksitty ja halveksittu lapsi; julkinen nolaaminen oli toistuvaa myös aikuisiällä. Nyt välini vanhempiini ovat poikki, mutta se on toinen stoori.
Olennaista on, että oli mieheni tavatessa erittäin epävarma, erittäin mustasukkainen ja halusin vain tukea, rakkautta, hyvänäpitämistä ja keskusteluja. Mutta eihän se noin mene. Nuorena rakkauden pitää olla jotakin aivan muuta kuin hirveätä angstia ja itsetunto-ongelmien ratkomista. Vaikka mies kuinka välittäisi, ei hän pitkään jaksa olla terapeutin roolissa, eikä toki tarvitsekaan. Oma mieheni oli menevä, hieman flirtti jne. Olin valtavan mustasukkainen ja epävarma itsestäni vaikke syytä ollut. Tämä rassasi suhdettamme mutta ONNEKSI olimme erittäin rakastuneita ja sain jotenkin omat ongelmani kuriin ja jatkoimme seurustelua. En juurikaan miettinyt tulevaisuuttamme tai naimisiinmenoa ennen kuin mieheni viiden vuoden seurustelun jälkeen kosi ja menimme naimisiin. Siitä parin vuoden päästä saimme lapsia , useammankin.
Minun tieni nykyiseksi tasapainoiseksi, itsestään huolta pitäväksi viehättäväksi naiseksi on ollut pitkä. Olen nyt 50 vuotias ja suurin kiitos kuuluu miehelleni, joka on antanut sen kaiken puuttuvan rakkauden ja ihailun, KUNHAN OLEN SEN OTTANUT VASTAAN. Pitkään meni,ennen kuin todella uskoin, että hän aidosti ja oikeasti rakastaa minua.
Rakastakaa siis rauhassa, ja älä murehdi tulevaa, se on karhunpalvelus teille molemmille. Nauttikaa toisistanne ja elämäsät; turha murehtiminen vie elämäniloa. Opettele rakastamaan itseäsi, se vie aikansa ja vaikka takapakkejakin tulee, et ole yhtään huonompi kuin kukaan muukaan. SInutkin on tarkoitettu rakastamaan ja saamaan rakkautta, niin kuin meidät kaikki. Unohda vanhempiesi virheet, ne ovat heidän virheitään etkä niitä saa tekemättömäksi. Mutta jos olet niistä välittämättä, vanhempasi eivät voi enää vaikuttaa elämääsi vai haluatko, että he yhä edelleen pilaavat elämäsi ja ihmissuhteesi.
Ota vastuu onnellisuudestasi ja päätä, että valittamisen sijaan nautit elämästäsi.
Cloetta.. oli tuossa maininnut, niin luulenpa minäkin että hyvin, hyvin harvassa on sellaiset miehet, jotka jaksavat/haluavat alkaa terapeutiksi PARISUHTEEN toiselle osapuolelle. Kysyy nimittäin hirveän paljon resursseja tuollainen/sellainen että toinen kaataa kaiken paskan ja omat epävarmuutensa toiselle. Sitten jos tämä "kaataja" on vielä vaikea luonteeltaan, kaikki on vielä vaikeampaa. Eikä kenenkään periaatteessa edes tarvitse alkaa holhoamaan ja terapioimaan ketään. Tietenkin kohtuuden rajoissa, kai muutenkin suhteet perustuu otan ja annan-periaatteelle, tulisi ainakin perustua, mutta kyllä kaiken täytyy lähteä siitä rikkinäisestä/rikkinäisemmästä ihmisestä ja hänen omista valmiuksistaan edes koittaa päästä yli niistä paskoista asioista mitä hän on kokenut.
Tuntuu vähän hölmöltä todeta, mutta se älytön (musta-)aukko sisimmässäsi, niin ensin kai sinun tulisi opetella jotenkin hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet, ehkä niiden asioiden kautta ponnistellen joissa olet ns. hyvä ja joita osaa, eli tavallaan opetella nauttimaan pienistäkin asioista ja sitä kautta tulemaan paremmin sinuiksi itsesi kanssa. Kun jotenkin voisi kuvitella, vaikka tuo onkin pitkä tie kulkea, että vain(???) tuota kautta sinä pystyt eheyttämään itseäsi - kenelläkään muulla ihmisellä ei ole vastuuta sinun (henkisestä)hyvinvoinnistasi, he ainoastaan pystyvät tukemaan ja täydentämään sitä. Sori jos meni vähän liioitteluksi, ei nyt jotenkin kiteytynyt se pohjimmainen ajatus.
Öyh... eli niin, minusta tuo "sitten kun" ajatusmalli on väärä, vaikka noin onkin helppo ajatella. "Sitten kun" minua rakastetaan täyttä, "sitten kun" minut kaapataan syliin ja tunnen sydämeni pohjassa rakkauden olen viimein onnellinen. Ihan varmasti jokainen on ansainnut tuon, mutta kaikki/useat eivät tuota koskaan edes koe. Onnellisuus/tyytyväisyys lähtee sinusta itsestäsi, jota muut ihmiset voivat vain täydentää.
"Kun ekoja kertoja yritin hakea tukea ja jaksamista häneltä ehkä 2-3kk seurustelun jälkeen, hän sanoi sitä epäseksikkääksi ja että piti minua heikkona."
Enpähän tiedä millainen tilanne lie ollut kokonaisuudessaan, mutta aika typerästi on silti miehesi tuumannut. Mitä vittua edes tuo epäseksikkyys tuohon liittyy..? Tuollainenhan on omiaan tuomaan juuri noita epävarmuuksia, mistä olet ikäsi kärsinyt. Ei näin. Toisaalta voisinpa kuvitella että "sinun tilanteessasi/kokemuksilla" olevat ihmiset voivat myös melko helposti taipua itse sabotoimaan niitä hyviäkin asioita. Tähän nyt kuuluisi se yksi hiton sivistyssana jota en vieläkään muista, mutta joka mielestäni silti on olemassa ja joka siis tarkoittaa jotain sellaista että "(jokin asia, minkä teemme) todistaa itse itsensä todeksi (juuri niiden tekojemme tähden)".