Olen 18 vuotias abiturientti, ja koko lukioaikanani en ole saanut yhtään uutta ystävää. Toki muutamia uusia tuttuja on tullut, mutta yksikään ihmissuhde ei ole kehittynyt ystävyydeksi asti. Hieman aikaa kanssani viettäneet ihmiset lopulta hylkäävät minut. Lisäksi ujouteni rajoittaa elämääni. Oikeastaan se, että punastun todella helposti on aiheuttanut ujouteni, joten se kai on perimmäinen syy. Nimittäin minun täytyy heti poistua tilanteesta jos huomaan punastumisen riskin, enkä missään nimessä hakeudu tilanteisiin, joissa punastuminen on mahdollista. Eli en tee juurikaan mitään muuta kuin käyn koulussa ja olen kotona. Tosin tällä hetkellä koulussakaan ei juuri tarvitse käydä. Kaikki lukiokurssitkin olen joutunut aina valitsemaan sen perusteella, onko niissä esitelmiä tms, sillä en voi myöskään esiintyä punastumatta. Punastumisesta on tullut todellinen riesa, en pysty edes tutustumaan täysin uusiin ihmisiin, sillä ajattelen heidän pitävän minua täytenä luuserina, jos punastun heille ensimmäisiä kertoja jutellessani. En todellakaan ole koskaan seurustellut, edes kunnolla keskustellut ikäisteni vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa. Näistä kaikista syistä myös itsetuntoni ja -luottamukseni ovat pohjamudissa, eikä elämässäni ole oikein mitään hurraamisen arvoista, muuta kuin perhe. Mutta haluaisin kuitenkin elämältäni paljon enemmän, ja minua kiinnostaisi palveluammatit, joten olisiko kenelläkään vinkkejä miten pääsisin ensinnäkin eroon punastelusta, sen avustuksella ujoudesta, huonosta itsetunnosta ja tulisin sosiaalisemmaksi ja itsevarmemmaksi? Sillä en todellakaan haluaisi elää elämääni näin rajoittuneena.... Kiitos!
Elämää rajoittava ujous
lonelybuddy
3315
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Paras keino on opetella alkoholinkäyttö. Veikkaan ettet sitä harrasta.
Ei mitään perskännejä vaan sillä lailla että sosiaaliseksi tulee. Ei siitä mitään ongelmaa tule, muutkin sitä nuorena harrastavat eivätkä kuitenkaan alkoholistiksi tule.
Tunnetko ketään, jolta voisti kysyä punastuessasi sen näkyvyyden määrää? Punastuminen on yleensä voimallista sisäänpäin ja yllättävän vähäistä ulospäin, joten olet suostunut jäämään ajatuksesi vangiksi ihan liikaa.
Onko sinua kiusattu punastumisesta? Ilkeästi tai leikkimielisesti? Jos on, niin mieti ne tilanteet vielä uudestaan ja arvioi oletko suhtautunut saamaasi palautteeseen liian vakavasti tai onko ne sanottu tilanteessa, jossa olet kokenut häpeää muiden silmissä. Eli mitä enemmän punastumiseesi liittyy ikäviä muistoja sen vähemmän ymmärrät, että se on myös perin ihastuttavakin piirre ihmisessä. Kukaan ei ehkä ole sitä sinulle sattunut sanomaan?
Yhtä lailla minä kärsin kipakasta luonteestani ja olen täysin sen armoilla, mutta vuosien saatossa älynnyt pelastuskeinoja eli jos huomaan hermostuvani syöksyn tilanteesta hetkeksi pois vedoten velvoitteisiin soittaa kännyllä jotakin tärkeää asiaa tai menemällä vessaan jne. Toimii hyvin ja voin palata rauhallisemmin mielin paikalle. Sinä voit tehdä samoin ja rauhoittaa itseäsi jatkamaan kesken jääneeseen tilanteeseen. Lupaan, että harva ihminen kiinnittää siihen mitään huomiota. Valkoisia valheita saa siis käyttää.
Älä vangitse itseäsi erakoksi. Opettele joskus hymyilemään itsellesi ja hae vaikka netin kautta muut punastujat, perusta blogi ja ryhdy kertomaan kammottavimmat kokemuksesi punastumisesta ja tee siitä tavaramerkkisi. Siten toimii hyvin moni julkisuuden henkilö hyödyntämällä heikkouksiaan voimavaranaan ja sinäkin saat taatusti muita punastujia ystäviksesi. Porukalla asialle voi jo nauraa ja järjestää punastumistapahtuman kerran vuodessa -tyyliin.
Mitä enemmän vatvot ongelmaasi sitä enemmän opit käyttämään sitä tekosyynä siihen, ettet uskalla enää elää. Muutaman vuoden kuluttua seinät kaatuvat päällesi ja teet tosi hienosti,että halusit kirjoittaa siitä tänne. Olet ottanut ensimmäisen askeleen muuttumisen tiellä ja kuuntele jatkossakin sisikuntaasi, mitä haluat tehdä seuraavaksi. Me kaikki ihmiset joudumme painimaan salaisten heikkouksiemme kanssa ja mitä enemmän niistä suostuu kertomaan sen helpommin niihin saa otteen sekä alkaa näkemään, ettei ole asiansa kanssa yksin.
Onnea jatkoon!
Kirjastoa voi koettaa. Jännittäjän kirja, kirjoittanut Olavi Noronen, avasi vähän. Ehkä voisit käydä juttelemassa lukion terveydenhoitajan luona. Hän voisi osata auttaa eteenpäin, jos tuntuu, että tarvitsisit enemmänkin tukea. Itse olin kovin ujo lukioaikoina myös, ja tuntui, ettei oikeita ystäviä ollut, jännitin ja punastelin myös paljon. Ehkä olisin kaivannut jotain apua, jos olisin sitä osannut hakea, vaan en osannut. Nyt myöhemmin olen hieman osannut hakea apua.
Ehkä tunne siitä, että ihmiset hylkäävät sinut, on ehkä oikea, muttei kerro koko totuutta. Ehkä lukiossasi eletään jotenkin pinnallisissa suosikkiporukoissa, joissa jos et osaa olla juuri in ja ajan hermolla, et ole suosittu. Paljon on erilaisia ihmisiä maailmassa ja Suomessakin. Eri paikkakunnilla, kouluissa, luokissa tai harrastuspiireissä erilainen meno.
Ehkä, jos keksisit itsellesi jonkun mukavan harrastuksen, mikä oikeasti kiinnostaa, ihmisten kohtaaminen kävisi luonnollisemmin. Olisi jokin aihe, mistä innostua ja puhua, eikä tarvitsisi miettiä, miltä itse vaikuttaa toisen silmissä, jännittää ja punastella, tai vaikka jännittäisi ja punastelisi, ei sitä ehkä tarvitsisi miettiä, kun miettisi enemmän sitä aihetta, mistä puhuu. Toki tämä sama periaate voi auttaa muuallakin. Älä anna punastumisen haitata, luultavasti se ei kanssapuhujaa haittaa, koeta mennä vaan eteenpäin, ja keskittyä keskusteluun ja itse asiaan.
Ujous ja tunne itsetunnon puuttumisesta voi liittyä myös nuoruuteen ja kehitysvaiheisiin. Mutta terveydenhoitajan kanssa keskustelu voisi auttaa, ja hän todella osaisi ohjata eteenpäin, jos haluat enemmän keskusteluapua joltain taholta. Sitä terveysalalla usein avuksi tarjotaan. ja se voikin auttaa oikein paljon. Se on alku, jos uskallat keskustella jo terapeutin kanssa, niin siitä voi olla kynnys matalammalla aloittaa keskustelua ja toisiin tutustumista muidenkin ihmisten kanssa.