Jätin juuri mieheni, jonka kanssa olen ollut 15-vuotiaasta asti. Edelleen rakastan häntä, mutta minusta alkoi tuntua, että suhde tukahduttaa henkisen kasvuni. En ole koskaan ollut vain minä, olen suoraan äidin sylistä juossut tämän mieheni syliin, enkä ole koskaan tutkinut mitä se on olla minä. Minusta alkoi tuntua että tarvitsen oman elämän, ennen kuin voin sitoutua antamaan sen toiselle.
En oikeastaan edes tiedä mistä minä alan ja mihin hän loppuu. En ole koskaan ollut yksilö, vaan osa tätä toiminnallista paria. Minulla on myös kova halu miellyttää, ja helposti luovun omista mielipiteistäni mieheni hyväksi.
Nyt kun hän on lähtenyt, tuntuu kuitenkin aivan hirveältä. En tiedä mitä teen. Onneksi minulla on 2 ystävää jotka ovat tulleet seurakseni ja piristämään, mutta kun he lähtevät, olen taas ihan pulassa.
Ystäväni kertovat minulle että tämä on oikea päätös, että en voi arvostaa hienoa suhdetta ennen kuin olen elänyt ilman parisuhdetta. Että maailman näkeminen omin silmin ilman rajoituksia on tärkeää....
onko tässä mitään järkeä?
En oikeastaan edes tiedä mistä minä alan ja mihin hän loppuu. En ole koskaan ollut yksilö, vaan osa tätä toiminnallista paria. Minulla on myös kova halu miellyttää, ja helposti luovun omista mielipiteistäni mieheni hyväksi.
Nyt kun hän on lähtenyt, tuntuu kuitenkin aivan hirveältä. En tiedä mitä teen. Onneksi minulla on 2 ystävää jotka ovat tulleet seurakseni ja piristämään, mutta kun he lähtevät, olen taas ihan pulassa.
Ystäväni kertovat minulle että tämä on oikea päätös, että en voi arvostaa hienoa suhdetta ennen kuin olen elänyt ilman parisuhdetta. Että maailman näkeminen omin silmin ilman rajoituksia on tärkeää....
onko tässä mitään järkeä?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Se 7. vuoden kriisi.... Ihminen muuttuu koko ajan vanhetessaan ja "viisastuessaan" ja aika ajoin sitä tarviikin pysähtyä miettimään onko elämä menossa siihen suuntaan kuin sen haluaa menevän. Sinä olet nuori aikuinen, elämä on vasta edessä ja silti sinulla on takana jo 7 vuotta parisuhdetta. Et kertonut minkä ikäinen miehesi on ja miten hän on eron ottanut mutta arvelisin että te olette kasvaneet yhdessä aikuisiksi ja paljon on hyvää suhteessa ollut koska se on kestänyt noinkin kauan. Sanoit että edelleen rakastat häntä mutta ehkä on hyväksi että nyt mietit sitten tarkkaan kuka olet ja mitä haluat; sen ei tarvi silti merkitä lopullista eroa jos tuntuu että miehesi on kuitenkin sinulle "se oikea". Ajatuksesi on kuitenkin hieno! Neuvoksi annan: ELÄ, opiskele, matkustele; tee mistä olet haaveillut, ennenkuin sitoudut mihinkään ettei sitten 4-kymppisenä tarvitse miettiä että elämä olisi jotenkin jäänyt kesken tai jopa kokonaan elämättä. Tsemppiä sinulle ja mukavaa kesää!
Terkuin eräs äiti joka antoi lähes samanikäiselle tyttärelleen samanlaisen ohjeen =)
kokonaan uudeksi ihmiseksi eron jälkeen ja minulla oli hyvin samankaltainen tausta kuin sinulla ap. jos olisimme jatkaneet seurustelua, en olisi se henkilö kuin olen nyt. mutta kommenttisi:
"En oikeastaan edes tiedä mistä minä alan ja mihin hän loppuu. En ole koskaan ollut yksilö, vaan osa tätä toiminnallista paria. Minulla on myös kova halu miellyttää, ja helposti luovun omista mielipiteistäni mieheni hyväksi."
on huolestuttava ja sinun olisi todellakin hyvä itsenäistyä ja löytää itsesi. persoonasi tulee kasvamaan yli kaksikymppisenä varmaan muutenkin vielä. mutta ero on aina ero, et voi jättää toista roikkumaan ja odottelemaan, vaan joko sovitte tauosta, jonka aikana etsit itseäsi tai sitten eroatte ns. lopullisesti. voihan olla, että löydätte toisenne uudelleen vuosien kuluttua, mutta se ei ole missään nimessä varmaa. et voi saada kaikkea.
joskus vieläkin kaipaan entistä poikaystävääni, olimme tosi hyvä pari. ikinä ei ole koskenut niin paljon kuin silloin, kun erosimme lopullisesti ja tuskaa kesti lähes kaksi vuotta. mutta jos olisin yhä hänen kanssaan olisi ehkä jäänyt paljon kokematta ja näkemättä. toisaalta voisin olla tällä hetkellä vaikka äiti ja elää mukavaa perhe-elämää, olla ehkä siinäkin onnellinen. nykyisen mieheni kanssa olen seurustellut samoin vuosia, mutta suhde on hyvin erilainen. tässä suhteessa on enemmän romanttista ja seksuaalista rakkautta, yhteenottoja ja viihdymme myöskin hyvin yhdessä. toisaalta emme ole yhtä läheisiä henkisellä tasolla kuin mitä olin eksän kanssa, tosin olimme kasvaneet yhteen kuten tekin. olen nykyisestä äärimmäisen onnellinen, emmekä olisi tavanneet, ellei elämä jossain vaiheessa mennyt niinkuin meni..
Kiitos molemmille viesteistänne! Aikaa on nyt kulunut pari päivää, ja jatkuva tuska on muuttunut aalloiksi, jotka aina yhteisiä juttuja muistaessani velloo ylitseni.
Kuitenkin uskon että olen tehnyt oikean päätöksen, ja onneksi minulla on kaksi ihanaa ystävääni jotka ovat vuoron perään pitäneet minulle seuraa ja piristäneet minua kaikenmoisin aktiviteetein.
Exän (voi kun tuntuu hirveältä käyttää tuota sanaa) kanssa olen puhunut, ja tehnyt selväksi että kyseessä on lopullinen ero, ei mikään tauko. Hän ei edelleenkään tahdo ymmärtää, eikä erota, mutta hyväksyi että minä olen tehnyt päätökseni. Olemme onneksi sovussa, emme ole riidelleet edes nyt. Hän kysyi voiko tulla yöksi kotiin omaan sänkyymme nukkumaan, ja minä sanoin kyllä. Toivon ettei hän saa siitä vääriä toiveikkaita käsityksiä.
En aio muuttaa mieltäni
ja tosiaan, kiitos tuhannesti vastauksistanne!
Päätöksesi on mielestäni järjetön. Ymmärrän, että suhteen voi lopettaa, jos on jotain erityistä syytä. Mutta hän rakastaa sinua ja sinä häntä, ja ero tuntuu teistä molemmista pahalta.
Pelkäät, että olet sitoutunut liian nuorena ja jäät paitsi jostain paljon paremmasta. Kuitenkin voi olla niin, että olet niitä harvoja onnekkaita, jotka ovat löytäneet kultasuonen ensi yrittämällä. Veikkaan, että tämä vanha suola jää janottamaan vuosikymmeniksi. Hyvän puolison löytäminen on kiven takana.
Voit mennä vaikka kuuhun etsiskelemään itseäsi, mutta se ei ole syy panna suhdetta poikki.
Väärästä syistä eroat :/ Jos tunteita on ja hyvä olla toisen kanssa molemmin puolin... miksi ******** erotaan````````
meinasit kuitenkin pitää poikaa löysässä hirressä, että juu, juu tuu vaan nukkumaan viereen, mutta ei se mitään kuitenkaan tarkoita, oh voi.
Täälläkin sama juttu.. isoin askel on kuitenkin siinä, että meillä on lapsi. Kuinka pahalta tuntuukaan tuntea tarvetta olla joskus "minä itse". Äidin helmoista minäki päädyin nykyisen kanssa yhteen..
tässä tilanteessa ei vain voi enää ajatella itteään.. mutta mitä jos itellä ei oo hyvä olla??
Ei ole koskaan "väärää syytä" erota!
Jos tunnet tarvitsevasi oman itsesi etsimistä, tulee tuo tunne vaivaamaan sinua vuosikaudet, ehkä koko loppuelämän ajan.
Tilanne olisi täysin eri jos teillä olisi esim yhteisiä lapsia, silloin tottakai täytyisi lähteä rakentamaan asiaa eteenpäin ja koittaa korjata..
Mutta olet nuori, 22 vuotias, ota elämästä kaikki irti, etsi itseäsi, äläkä usko yhteenkään kuka tulee selittämään eron olevan väärä tai hänen saattaneen olla elämäsi ainoa rakkaus ja ensimmäinen kultasuoni yms.. yhtä suurella todennäköisyydellä elämäsi rakkaus on vasta saapumassa elämääsi.
Tsemppiä tulevaan ja kesään! Nauti elämästä täysin itsenäsi! :)
Hei.
Olen täysin samanlaiseen tilanteeseen astumassa. Yhteiseloa ollut 6 vuotta, seurustelu alkoi kun hän 18v minä 15v. Hyvin pitkään olimme onnellisia, muutimme yhteen viime vuonna. On kuitenkin pidemmän aikaa ollut tunne sisimmissäni, että jokin tuntuu väärältä. Hän tuntee samoin kun otan asian puheeksi, ja olemme keskustelleet asiasta monta kertaa viimeisen ½v aikana. Tuntuu että romanttinen rakkaus on siirtynyt syrjään ja syvä ystävyys vahvistunut. Pystymme puhumaan ihan mistä tahansa, ja tunne erilleen kasvamisesta on molemminpuolinen. Tätä tunnetta olen koittanut sivuuttaa pitkään, mutta nyt on jotenkin viimein antanut periksi ja todennut että ero on väistämätön, ainakin tällä hetkellä. Katkeralta tuntuu, koska kumpikaan ei ole toisia ihmisiä katsonut "sillä silmällä" emmekä riitele juuri mistään - rakkaus vain on hiipunut. Tuntuu surulliselta päättää yhteiselo ja kyyneleet valuvat nytkin tätä kirjoittaessani, mutta koitan lohduttaa itseäni ajattelemalla - ehkä tiemme kohtaavat taas, kun molemmat ovat kokeilleet siipiään? Tämä ei ehkä käy toteen, mutta näin ajattelemalla tuntuu nyt helpommalta.
Voimia sinulle. Ihanaa että sinulla on ystävät lähellä.
Sinulle ja aloittajalle, teidän kirjoitukset olisivat aivan hyvin voineet olla minun omiani. On ihana lukea että muillakin on aivan samanlaisia elämäntilanteita kuin itsellä.
Seurustelimme exäni kanssa 5 vuotta, ja yhdessäkin ehdimme asua yli 3 vuotta. Minäkin muutin äidin helmoista suoraan mieheni luokse 16-vuotiaana. Yhteiselomme on aina ollut mukavaa, mutta viime aikoina alkoi tuntua siltä, että olemme ainoastaan hyvät ystävät eikä sen enempää. Viimein uskalsin puhua myös miehelleni asiasta ja hän suhtautui hyvin ja onkin nyt jälkeen päin sanonut että näinhän se asia taisi olla.
Minä koen että 21-vuotiaana olen liian nuori tyytymään "ihan kivaan" parisuhteeseen, haluan vielä nähdä, olisiko elämällä kuitenkin vielä jotain minunkin varalleni. En halua että olisin tässä vaiheessa saavuttanut kaiken, mitä elämällä on tarjota - ihan mukavan elämän omakotitalossa, koiran ja kissan sekä seuraavaksi lapsia. Minun täytyy vielä valitettavasti etsiä itseäni sen verran, että voin antaa miehelle itsestäni enemmän kuin tähän mennessä olen kyennyt antamaan.
Pahalta on tuntunut ja paljon on kyyneleitä vuodatettu, mutta nyt omassa yksiössäni elämä alkaa pikku hiljaa asettua uomiinsa ja olen varma että tämä muuttuu vielä joku kaunis kesäpäivä tästä iloksi. Olen myös äärimmäisen onnellinen siitä, että olemme exäni kanssa pysyneet ystävinä, tulen aina rakastamaan häntä, mutta en ehkä siinä romanntisessa mielessä. Eihän sitäkään tiedä vaikka ne tunteet jostain vielä löytyisivätkin, mutta se kuuluu jo seuraavaan tarinaan.
Oikein hyvää kesää teille kaikille, kyllä me jokainen löydämme vielä paikkamme maailmasta. Olemme todellakin vielä nuoria ja elämällä on varmasti tarjolla paljon hyvää tulevaisuudessa.
minun mielestä ei oikeastaan ole järkeä, olen nimittäin vahvasti sitä mieltä, että se ittensä ettiminen on oikeasti halua kokeilla vähän muitakin miehiä, mutta tietty ymmärettävä tunnehan se on sekin. Se vaan ettei se vehe siitä paljon sen kummemmaksi muutu vaikka se olisikin jonkun uuden ja JÄNNÄN jannun haaruuksissa, mutta onnea yritykseen. (voi sitä ittensä muuten löytää sen toisenkin kanssa, ja muihin touhuihinkin löytyy kyllä piristys keinonsa)
No olipa tässäkin taas keksitty oikein pseudotieteellinen tapa sanoa että haluat vielä viettää villiä sinkkuelämää ilman, että tarvitsee kenellekään selitellä menemisiäsi ja tekemisiäsi.
Itse seurustelin lähes putkeen 18-vuotiaasta 27-vuotiaaksi. Kolme suhdetta siinä kyllä oli, mutta vain lyhyet tauot. Sitten olin noin 3 vuotta itsekseni, ja nautin siitä todella paljon. Paras juttu siinä oli että minä olin vain minä. Kaikki suunnitelmat ja päätökset, myös arkipäiväiset, olivat omiani. Tuntui todella hyvältä kun olin vain minä, en osa "meitä". Sitä hyvää oloa on hankala selittää, jonkinlainen tyydytys siitä kuitenkin tulee, vähän kuin silloin kun tekee jotain itse ja on siitä ylpeä ja iloinen. Sellainen sisäinen olo. Se on kai sitten jotain sellaista että tuntee että "tää on mun OMA elämä". Sen jälkeen on ollut mukava aloittaa uusi suhdekin, kun on tajunnut myös sen että se on vieläkin mun oma elämä vaikka suhteessa onkin. Osaa antaa tilaa toiselle ja ottaa sitä itselleen.
Nuo tuntemukset mitä sinulla on, ne varmasti jatkuvat jos et eroa. Varmasti se sattuu, mutta mielestäni kannattaa. Tsemppiä!
Itselläni on sama tilanne tällä hetkellä. Mietin eroa nykyisestä miehestäni, olemme seurustelleet 5 vuotta. Olen vain päälle 20 ja luulen että minun on aika elää nuoruutta. Parempi nyt kuin 40 vuotiaana. Tuntuu pahalta jättää niin hyvä ihminen. Tiedän että se tekee kipeää monta kuukautta, mutta luulen että se johtuu yhteisistä muistoista,tottumuksesta olla toisen kanssa. Mielestäni sinäkin teit oikean ratkaisun. Elämme vain kerran ja silloin on otettava riskejä. Itsellänikin on jäänyt yksin elo ja itsenäistyminen väliin. Haluan sitä nyt enemmän kuin muuta, haluan oppia elämään yksin ja löytämään oman itseni. Hyvää kesää.
Heips kaikille!
Minulla myös tilanne päällä, jätin 5. vuotisen seurustelukumppanini (ensimmäisen vakavan poikaystäväni, nyk. avomieheni) toissapäivänä.. En tiedä kuuluuko tämä erokriisin käsittelyn "kulkuun", mutta pelkään tehneeni elämäni suurimman virheen :S mies haluaisi jatkaa niinkuin ennenkin, itse en niinkään. Vaikka olin kypsytellyt ajatusta erosta jo todella kauan, yli vuoden, niiin silti tämä tuntuu jotenkin niin väärältä ja epätodelliselta... Olen ihan romuna, vaikka itse olinkin se ns. "jättävä osapuoli". Tekee vaan mieli käpertyä kotiin ja kuihtua sinne :/