Terve vaan kaikille!
Ois kiva jos joku osais auttaa mua. Juttu on nimittäin niin että mun mies taitaa olla ikuinen lapsi.. Yritän kertoa tarinan mahdollisimman puolueettomasti jottei tule vastauksia tyyliin että "sä painostat miestäs liikaa.." tms.
Ollaan lähemmäs 30v kumpikin ja 18v asti oltu yhdessä, alkuaikoina juominen totta kai, kuului viikonloppuihin ja erinäisiin juhliin. Nuoruuden "huumassa" elämä oli välillä aika risaista, mieheni esim. kiristi mua että jos "et soita sille ja sille tyypille lainaten kaljarahaa mä jätän sut tai jos et anna tuota säästämääsi viinipulloa mä hajotan tän esineen".. mä tunsin ettei mieheni todellakaan välittänyt minusta vaan alkoholista joten humalassa hain lohtua vieraasta sylistä, josta mieheni suuttui ja joi entistä enemmän kohdellen mua entistäkin huonommin.
Turpiin tuli ja tukkaa lähti montakin kertaa, surullista kyllä, usein syynä oli se että mieheni oli sammumis pisteessä ja mä menin pyytämään humalassa että "ota mut syliin, pidä musta kiinni..."!!
Ikää tullessa lisää mä "kasvoin" ja opin ymmärtämään itseäni ja sitä mitä haluan. Mä pyysin anteeksi pettämistäni ja yritin kertoa mistä se johtui mutta mieheni ei oikein ymmärtänyt. Sitten tulin raskaaksi ja olin onnellinen, mun juonti loppui ja tunsin saaneeni syyn elää taas kunnolla!!
Raskausaikana mies vähensi juontia ja oli synnytyksessäkin todella ihanasti mun tukena mutta kun ristiäiset olivat ohi niin juonti alkoi taas kuulua isona osana mieheni elämään.
Ero tuli juonnin seurauksena ja mies sanoikin ettei "vika ole sinussa vaan minussa ja juonnin himossani".
Olin aivan maassa ja peloissani mutta pärjäsin lapseni kanssa. Mies ilmaantui takaisin elämäämme luvaten kaiken hyvän ja kohteli mua kuin prinsessaa, mies oli selvänä ja kaikki näytti hyvältä...
Johonkin se taas töppäsi, tulin raskaaksi ja mies taas joi, pelkäsin enemmän kuin koskaan.
Raskaus päättyi kuitenkin keskenmenoon jota suren edelleenkin paljon. Tottakai miehenikin oli surullinen muttei juonti siihenkään päättynyt.
Nyt olen sillä partaalla etten tiedä mihin suuntaan jatkaisin? Jätän mieheni (miten pärjään yksin??) vai katson edelleen mihin suuntaan miehen käytös muuttuu (jos muuttuu)??
Tiedän sen että pohjimmiltaan mieheni on niin ihana ja kultainen etten parempaa voi kuvitella, mutta se "tunnevammaisuus" kun mieheni voi olla niin kylmä ja inhottava ihminen häiritsee mua!!
Joskus olen itkenyt silmät päästäni tätä tilannetta ja mies on vain katsellut mua kylmän viileästi kaljapullo kourassaan että "mitäs olet noin v-mäinen akka, sitä saa mitä tilaa"..
Ja mä kun vaan tahtoisin viettää suht rauhallista perhe-elämää!!
Ois kiva jos joku osais auttaa mua. Juttu on nimittäin niin että mun mies taitaa olla ikuinen lapsi.. Yritän kertoa tarinan mahdollisimman puolueettomasti jottei tule vastauksia tyyliin että "sä painostat miestäs liikaa.." tms.
Ollaan lähemmäs 30v kumpikin ja 18v asti oltu yhdessä, alkuaikoina juominen totta kai, kuului viikonloppuihin ja erinäisiin juhliin. Nuoruuden "huumassa" elämä oli välillä aika risaista, mieheni esim. kiristi mua että jos "et soita sille ja sille tyypille lainaten kaljarahaa mä jätän sut tai jos et anna tuota säästämääsi viinipulloa mä hajotan tän esineen".. mä tunsin ettei mieheni todellakaan välittänyt minusta vaan alkoholista joten humalassa hain lohtua vieraasta sylistä, josta mieheni suuttui ja joi entistä enemmän kohdellen mua entistäkin huonommin.
Turpiin tuli ja tukkaa lähti montakin kertaa, surullista kyllä, usein syynä oli se että mieheni oli sammumis pisteessä ja mä menin pyytämään humalassa että "ota mut syliin, pidä musta kiinni..."!!
Ikää tullessa lisää mä "kasvoin" ja opin ymmärtämään itseäni ja sitä mitä haluan. Mä pyysin anteeksi pettämistäni ja yritin kertoa mistä se johtui mutta mieheni ei oikein ymmärtänyt. Sitten tulin raskaaksi ja olin onnellinen, mun juonti loppui ja tunsin saaneeni syyn elää taas kunnolla!!
Raskausaikana mies vähensi juontia ja oli synnytyksessäkin todella ihanasti mun tukena mutta kun ristiäiset olivat ohi niin juonti alkoi taas kuulua isona osana mieheni elämään.
Ero tuli juonnin seurauksena ja mies sanoikin ettei "vika ole sinussa vaan minussa ja juonnin himossani".
Olin aivan maassa ja peloissani mutta pärjäsin lapseni kanssa. Mies ilmaantui takaisin elämäämme luvaten kaiken hyvän ja kohteli mua kuin prinsessaa, mies oli selvänä ja kaikki näytti hyvältä...
Johonkin se taas töppäsi, tulin raskaaksi ja mies taas joi, pelkäsin enemmän kuin koskaan.
Raskaus päättyi kuitenkin keskenmenoon jota suren edelleenkin paljon. Tottakai miehenikin oli surullinen muttei juonti siihenkään päättynyt.
Nyt olen sillä partaalla etten tiedä mihin suuntaan jatkaisin? Jätän mieheni (miten pärjään yksin??) vai katson edelleen mihin suuntaan miehen käytös muuttuu (jos muuttuu)??
Tiedän sen että pohjimmiltaan mieheni on niin ihana ja kultainen etten parempaa voi kuvitella, mutta se "tunnevammaisuus" kun mieheni voi olla niin kylmä ja inhottava ihminen häiritsee mua!!
Joskus olen itkenyt silmät päästäni tätä tilannetta ja mies on vain katsellut mua kylmän viileästi kaljapullo kourassaan että "mitäs olet noin v-mäinen akka, sitä saa mitä tilaa"..
Ja mä kun vaan tahtoisin viettää suht rauhallista perhe-elämää!!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Asiaan on yksinkertainen selitys: miehesi on alkoholisti. Miksi haluat riippua hänessä ja tuhota lapseltasi lapsuuden?
Ei taida lapsellekaan olla hyvä kasvaa noin, millasen kuvan saa parisuhteesta/perhe-elämästä ja vaikuttaako se kuin lapsen elämään myöhemmin.
Säkin voisit olla onnellisempi kaksistaan lapsen kanssa tai voisit löytää miehen joka on aina kultainen ja ihana ilman tunnevammaisuutta!
Tsemppiä!
vastauksista! ehkä sitä tarvii toisten näkemyksen siihen mitä ei itse tahdo uskoa!
parempia miehiä varmasti on olemassa ja lapsen takia aion muutosta tähän tilanteeseen jos vain voimani riittävät.
Tajuutko sä, ei se muutu. Lähde "vetämään" ja anna itsellesi ja lapsellesi normaali elämä, mitä sä juopossa roikut ja itseäsi rassaat.
Ei meillä ole kun tää yksi elämä elettävänä, niin miksi ei sitten elettäisi se onnellisesti ja ilman pelkoa.
Ei kuulosta hyvältä... Olette vielä sen verran nuoria, että irrottautuminen on nyt helpompaa kuin myöhemmin. Oletko pysynyt kuivilla? (Onnea!)
Kokeile kirjoittaa lapulle ylös, millaisen elämän toivot... Kirjastossa on myös läjäpäin hyviä kirjoja elämäntilanteeseesi, ehkä niistä saa voimia tehdä itsenäisiä päätöksiä?
Kun olin lapsi, mummoni opetti minulle: "Jos ottaa miehen, joka juo, niin se lupaa lopettaa. Mutta ei se kuitenkaan lopeta - vaikka välillä on hyviäkin aikoja."
Mummosi oli ihan oikeassa, ja nähtyhän se on todella usein. Lupaus lopettamisesta on tietysti hirmu hellyyttävää, oli ongelmana sitten juominen, ylensyönti, vieraissa juokseminen, hakkaaminen, työnarkomania, pelihimo, mikä tahansa, ja siihen haluaa hyvinkin pitkään uskoa. Ei sinänsä ihme, jotenkin on iskostunut selkäytimeen nimenomaan naisilla tämä rakasta -kärsi - unhoita - mentaliteetti. Rakasta, että sinua rakastettaisiin, vaikka kuinka sattuu, kärsi, kun näet elämässä olevan muutakin kuin palvoa ja palvella miestä, jonka kuuluisi pitää sinua kuin kukkaa kämmenellä, ja unhoita,että mitään kipua tai tuskaa on ollutkaan silloin kun mies tulee hetkeksi tuntoihinsa, pitää naisena eikä äidinkorvikkeena, ja käyttäytyy muutenkin kuin vastuullinen ja aikuinen ihminen.. Sitten voi taas rakastaa ja antaa pyörän pyöriä.
Yleensä piintyneimmät addiktit osaavat siirtyä "paheesta" toiseen: exäni lopetti aineitten sekakäytön lähes kymmenen vuotta sitten, mutta siirsi riippuvuutensa mm. pelaamiseen ja kavereitten kanssa juoksemiseen. Välittömät vaikutukset erit, mutta perheelle loppujen lopuksi tilanne oli ihan sama, rahat vaan hävisi jonnekin, velkaa tuli, eikä pienet lapset nähneet isäänsä kuin loivemmissa mutkissa. Kaiken saattoi vielä pyhittää sanomalla, että on duunissa.
Oman tilanteeni ratkaisin miettimällä, meneekö elämä lasten kanssa keskenään muka enää epävarmemmaksi ?? - no ei, ja entä, ketä oikeastaan voikaan muuttaa, itseään vai jota kuta toista ? Ainoastaan itseään voi muuttaa, eikä ketään toista ei voi pelastaa. Ei auta mitään, jos itse pyytää, puhuu, selittää että olisi hyvä jos mies hellittäisi, tulisi järkiinsä. Ei ne tule järkiinsä millään. Joko tekee asialle jotain, tai sitten tyytyy kohtaloonsa ja lopettaa valittamisen. Kenenkään naisen elanto ei takuulla enää tänäpäivänä ole miehen takana, etenkin jos toimeentulo jo on valmiiksi kyseenalaista.
Rohkeutta ja voimaa ratkaisuihisi.
miehes luota. kuten moni on täällä sanonutkin, niin ei se juominen lopu, vaikka kuinka lupailisi jne.
et kertonut miten mies suhtautuu lapseen nykyään ja minkä ikäinen lapsi on. mutta jos kotona on tuollaista, että juodaan ja hakataan ja on paha olla, niin kohtahan teiltä otetaan lapsi pois. ihan totta.
että ihan lapsesi kannaltakin.. jos haluat pitää lapsesi, niin lähde pois juopon miehen luota. maailma on täynnä miehiä, jotka varmasti "ottaisivat sinut omakseen" ja olisivat parempia kuin tämä miehesi. kannattaisi kokeilla ainakin. mutta tee ensin juopolle miehelle selväksi, että lähdet ja että eroatte loppuiäksi, mikäli näin päätät.
ei kenenkään tarvitse sietää väkivaltaa tai muuta pahaa oloa. varsinkaan lapsen.
paljon voimia sulle!
yksinkertaisesti ota ero, muuta pois.
tilanne vain pahenee, valitettavasti.
pärjäät kyllä!
minlla oli samanlainen mies. Tiesin, että hän on ihana selvinpäin ja omalta luonteeltaan niin sanotusti. Alkoholi vie ihmiseltä tunteet, se turruttaa tunnevammaiseksi ja tekee elämästä epätodellisen(tiedän itse alkoholistina, joka nyt on raitis). Mikään ei tunnu todelta, eikä näe kesällä kukkia tai visertävää lintua(kyynel..). Sisin on kuollut, eikä elämäniloa ole. Miten hänellä siis VOISI riittää SINULLE enää mitään tunteita tai myötätuntoa. Ei ole muuta tietä tai keinoa, kuin että hän ITSE haluaa raitistua.
PS: Onko hän sanonut sinulle, että hänellä on ns. "Peter Pan-syndrooma?"
vastanneille!
Täs oli viikon putki ukolla päällä ja mun silmät avautui lopullisesti... Saa nyt mennä ja tehdä mitä haluaa, mä en enää suostu kiduttamaan itseäni, enkä uskomaan sen valheita!
Kiva kun on teitä joilta saa apua!
ps. en ole kuullutkaan, kokenut, mikä sellainen on?