Että voikin tuntua niin yksinäiseltä keskellä perhettä! Lienee todellakin pakko uskoa, että olen naimisissa ihmisen kanssa, jolta ei heru henkistä tukea, ei vaikka sitä olen pyytänyt. Vaikeudet juontavat jo vuosien päähän, kun kumppanini käytti alkoholia liikaa, mm. otti perskännit silloin kun otti, kätki kotona pulloja, jäi omille teilleen humalassa jne. Nyt onneksi tämä käytös harventunut. Kumppanini käyttää myös törkeää kieltä, ei vastaa jos puhun ihan arkipäiviäisiä asioita jne. Yritin vuosia kertoa, että ko. käytös syö suhdettamme ja että voimavarat eivät ole ehtymättömät. Nyt arkisetkin puhumisen yritykset ovat vaihtuneet mykkään ohi kävelemiseen. Olemme käyneet perheterapiassa muutamia vuosia sitten, mutta mielestäni se katui yltiöoptimismiin eli etsimme toisistamme niin kovasti hyviä puolia, että vaikeudet jäivät käsittelemättä ja mies sanoi lähteneensä mukaan vain siksi, että minä halusin.
Sitten sairastuin syöpään. Kumppani reagoi vetäytymällä yhä enemmän kuoreensa ja osoitti tunteitaan lähinnä ärtyilemällä, syömällä ja juomalla (= paino vaan lisääntyi...). Hänen on ollut vaikea katsoa heikkouttani ja jaksamattomuuttani. Pahimpina kommentteina olen kuullut mm. "eikö perse nouse penkistä..., koko ajanko sinua pitäisi sääliä...jne." En todellakaan ole kaivannut sääliä vaan olkapäätä, jota vasten saisin kokea kaikenlaisia tunteita vaikeina hetkinä. Olkapäätä ei ole! Ja lastenkin vuoksi on pitänyt olla vahva. Olen kuntoutunut sairaudestani ja tällä hetkellä ns. terveen papereilla, mutta uusi sairastuminen pelottaa tässä perhetilanteessa.
Kumppanini kai kokee olevansa ihan hyvä puoliso, koska hän osallistuu käytännön töihin - niihin hän aina vetoaa. Olen kiittänyt puolisoani kotitöistä ja kertonut olevani kiitollinen konkreettisesta avusta. Minulle ei kuitenkaan pelkät kotityöt riitä liiton mitaksi vaan kaipaan ihmistä - ymmärtävää, empaattista ihmistä ja MIESTÄ! Nyt ihmettelen, että kenen kanssa asun, kuka on tuo ihminen..ja ennenkaikkea, mikä olisi se suunta johon jatkan...
Sitten sairastuin syöpään. Kumppani reagoi vetäytymällä yhä enemmän kuoreensa ja osoitti tunteitaan lähinnä ärtyilemällä, syömällä ja juomalla (= paino vaan lisääntyi...). Hänen on ollut vaikea katsoa heikkouttani ja jaksamattomuuttani. Pahimpina kommentteina olen kuullut mm. "eikö perse nouse penkistä..., koko ajanko sinua pitäisi sääliä...jne." En todellakaan ole kaivannut sääliä vaan olkapäätä, jota vasten saisin kokea kaikenlaisia tunteita vaikeina hetkinä. Olkapäätä ei ole! Ja lastenkin vuoksi on pitänyt olla vahva. Olen kuntoutunut sairaudestani ja tällä hetkellä ns. terveen papereilla, mutta uusi sairastuminen pelottaa tässä perhetilanteessa.
Kumppanini kai kokee olevansa ihan hyvä puoliso, koska hän osallistuu käytännön töihin - niihin hän aina vetoaa. Olen kiittänyt puolisoani kotitöistä ja kertonut olevani kiitollinen konkreettisesta avusta. Minulle ei kuitenkaan pelkät kotityöt riitä liiton mitaksi vaan kaipaan ihmistä - ymmärtävää, empaattista ihmistä ja MIESTÄ! Nyt ihmettelen, että kenen kanssa asun, kuka on tuo ihminen..ja ennenkaikkea, mikä olisi se suunta johon jatkan...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Monilla muillakin on samoja ongelmia. Me käydään kukin läpi erilaisia ikäkriisejä ja onneksi selviydytään niistä. Kuules se yksinäisyyden tunne tulee pitkissä suhteissa ihan auttamattomasti jokaiselle, se on ihan normaalia. Älä ota niin raskaasti elämän normaaleja ilmiöitä, ei se ole ruusuilla tanssimista millakaan.
Miehesi ongelmat johtuvat hänestä itsestään ja lapsuuden traumoista ja mieti minkälaisesta perheestä hän on kotoisin? Jos ei ole lusikallakaan annettu niin ei voi kauhallallista vaatia. Olet vahvempi puolisko ja miehesi, heikon ämpärin valinnut kuten hän sanoo.
Jos olet tyhmän öykkärin ottanut niin ei voi siltä muutakaan vaatia. Neuvoni on että huolehdi vain itsestäsi ja keskity itsensä hoitamiseen ettet sairastu. Me ei voida muuttaa toista ihmistä miksään mieleisemmeksi vaikka kuinka yritettäisiin. Johan se nähtiin siinä et turhaa raahata jotain pösilöä terapiaan. Hyväksy miehesi sellaisena idioottina kuin se on ja anna ottaa kuppiakin ettet rajoita liikaa toisen elämäntapaa.
Kiitos sinulle viisaista sanoistasi! Olet todellakin oikeassa, että toista ei voi muuttaa eikä itseasiassa saakaan. Olen koettanut keskittyä elämän mukaviin asioihin, mutta välillä keittää niin mielettömästi. Tänään tein kunnon inventaarion elämästäni istuskellessani ihanassa auringonpaisteessa ja päädyin siihen, että eletään sitten molemmat omaa elämää - kuljeskellaan arjessa toistemme ohi omissa askareissamme ja etsitään iloa tuottavia asioita molemmat tahoiltamme. ...ja viime kädessähän ihminen on aina yksin....
Mekin eletään parisuhteessa ja jo kaksikymmentä vuotta muttei mitään ihmeen henkistä yhteyttä ole.
Jotkut vaan ovat sellaisia kuin ovat ja sillä siisti. Johan naapureistakin huomaa heti jos joitain ei puhuminen kiinnosta. Tosiasiassa et välttämättä kuljeskele ihan ohi vaikka se siltä tuntuisi.
Yksin olo muuten kasvattaa, paljon enemmän kuin läheisriippuvuus. yksin olo rauhoittaa ja opettaa huomaamaan paljon sellaista mitä ei muuten huomaa. Olen harrastasnut yksin oloa ja se on ihanaa.