Asuin äitini ja hänen uuden miehensä kanssa kera kahden sisarukseni. Äitini sai uudesta liitosta vielä 2 lasta (lapsilla ikäeroa meihin vanhempiin sisaruksiin n.10v).
Pienet lapset saavat meillä kotona aina kunnolla syödäkseen. Esimerkki aamupalasta - jogurttia, karjalanpiirakkaa kera juuston ja tomaatin, täysmehua, jokin hedelmä. Me vanhemmat lapset emme saaneet jogurttia, koska se on liian kallista meidän tuhlattavaksi. Samoin mehu -> meille riitti vesi. Karjalanpiirakoihin piti pyytää erillinen lupa, sillä markettien ruisleipä kaapissa oli meitä varten. Eli pikkusisarustemme rinnalla aamiainen oli ruisleipää ja vettä. Tämä linja jatkui koko päivän: pikkusisaruksemme saivat kyllikseen mm. pizzaa, kun me vanhemmat jatkoimme leivällä ja vedellä, tai päivällismakaronilla (johon kuitenkin saimme ottaa lihapullia kyytipojaksi).
Pikkusisaruksemme saivat paljon uusia vaatteita niin sukulaisilta kuin vanhemmiltamme. Me emme saaneet uusia vaatteita kuin sukulaisilta lahjaksi. Käytimme toistemme vanhoja vaatteita. Kerran tarvitsin kipeästi uusia pikkupöksyjä, ja äitini oli lähdössä kaupunkiin (asuimme maalla), hän sanoi ostavansa parit pöksyt, mutta minun on maksettava rahasta takaisin. Pikkusisaruksille hän osti hienot, uudet päiväkotivaatteet.
Pikkusisaruksemme saivat viikkorahaa. Kaikki kolikot, mitä isän lompakosta löytyi, kolahtivat pikkuisten säästöpossuihin. Me isommat (ikää silloin 12-16v) emme saaneet viikko- tai kuukausirahaa.
Kun minä muutin pois kotoa, en saanut kotoa muuta tukea kuin lapsilisän. Kun se loppui, ainoa rahallinen tuki tuli Kelalta. Pikkusisko joka jäi kotiin, alkoi saada myös "hemmottelua" osakseen: meikkiä, dödöpurkkeja, uusia vaatteita, ratsastustunteja.. Välimme ovat kiristyneet hivenen.
Lakkiaiseni ovat parin viikon päästä, mutta en vietä juhlia. Äitini mielestä en tarvitse suuria juhlia, koska olen asunut itsenäisesti toisella paikkakunnalla koko lukioaikani. Isoveljeni sai juhlat, koska asui kotona lukioajan. Hän siis on jo muuttanut kotoa pois, mutta ei myöskään saa rahallista tukea kotoa.
Tilitilanteeni on pyöreä nolla, enkä ole vielä ostanut edes yo-mekkoa lakkiaisiin. Yksinkertaisesti: rahaa ei ole. Äitini ei anna rahaa, koska hänen mielestään voin kysyä esim. tädiltäni hänen vaatteitaan lainaan tuona päivänä.
Aiemmin olen niellyt tämän kaiken arkipäiväisesti, eikä siinä ole mielestäni ollut mitään väärää. Kaikkia ei vain hemmotella kuin muita. Mutta viime aikoina olen alkanut katkeroitua huomatessani miten paljosta jään paitsi. Ei juhlia kavereiden kanssa, ei uusia vaatteita, ei euroakaan omiin tarpeisiin. Vanhempani ovat hyvätuloisia molemmat, ja käyvät joka vuosi pikkuisten kanssa etelänmatkalla. Viimekertainen reissu oli 2vkn matka Brasiliaan, samalla kun me isommat lapset syömme makaronia ja paikkailemme pieniksi jääneitä vanhoja vaatteita. Olimme siis kotona sinä aikana hoitamassa koirat ja kissan.
Itsetunto on heikoilla. Olen pitkään toivonut omaa koiraa, ja olen hoitanut aktiivisesti omia koiriamme. Oikeastaan ne ovatkin aina minun vastuullani kun olen kotona. Äitini kuitenkin aina sanoo etten osaa kantaa vastuuta eläimestä, eikä minulla ole varaa enkä edes osaisi. Olen 19-vuotias ja vieläkin nuo ajatukset pyörivät päässäni. Kuten monet muutkin tyrmäävät puheet harrastuksista tai muusta: "et sinä rahaa tarvitse, käyttäisit ne vain meikkeihin ja vaatteisiin." Niin juuri? Mihin 15-vuotias naama ruusuileva tyttö haluaisi rahaa? Ei ainakaan hygieniatuotteisiin tai meikkivoiteeseen..
Pikkusisarukseni saivat jatkuvasti uusia leluja ja jopa oikeat pienet mönkijät.
Mitä mieltä olette tilanteesta, missä kulkee hemmottelun ja heitteillejätön raja?
Miten te uudelleen naimisiin menneet kohtelette edellisen liiton lapsia kun uudet syntyvät?
Tuetteko rahallisesti lapsianne enää kun he täyttävät 18 vuotta? Meillä sen jälkeen kotiin tulemiseenkin täytyy pyytää lupa etukäteen ja ilmoittaa kauanko viipyy..
Entä muut "taka-alle jääneet"? Vaikuttaako itsetuntoon vai olenko luonnostani näin heikko itsetuntoinen?
Pienet lapset saavat meillä kotona aina kunnolla syödäkseen. Esimerkki aamupalasta - jogurttia, karjalanpiirakkaa kera juuston ja tomaatin, täysmehua, jokin hedelmä. Me vanhemmat lapset emme saaneet jogurttia, koska se on liian kallista meidän tuhlattavaksi. Samoin mehu -> meille riitti vesi. Karjalanpiirakoihin piti pyytää erillinen lupa, sillä markettien ruisleipä kaapissa oli meitä varten. Eli pikkusisarustemme rinnalla aamiainen oli ruisleipää ja vettä. Tämä linja jatkui koko päivän: pikkusisaruksemme saivat kyllikseen mm. pizzaa, kun me vanhemmat jatkoimme leivällä ja vedellä, tai päivällismakaronilla (johon kuitenkin saimme ottaa lihapullia kyytipojaksi).
Pikkusisaruksemme saivat paljon uusia vaatteita niin sukulaisilta kuin vanhemmiltamme. Me emme saaneet uusia vaatteita kuin sukulaisilta lahjaksi. Käytimme toistemme vanhoja vaatteita. Kerran tarvitsin kipeästi uusia pikkupöksyjä, ja äitini oli lähdössä kaupunkiin (asuimme maalla), hän sanoi ostavansa parit pöksyt, mutta minun on maksettava rahasta takaisin. Pikkusisaruksille hän osti hienot, uudet päiväkotivaatteet.
Pikkusisaruksemme saivat viikkorahaa. Kaikki kolikot, mitä isän lompakosta löytyi, kolahtivat pikkuisten säästöpossuihin. Me isommat (ikää silloin 12-16v) emme saaneet viikko- tai kuukausirahaa.
Kun minä muutin pois kotoa, en saanut kotoa muuta tukea kuin lapsilisän. Kun se loppui, ainoa rahallinen tuki tuli Kelalta. Pikkusisko joka jäi kotiin, alkoi saada myös "hemmottelua" osakseen: meikkiä, dödöpurkkeja, uusia vaatteita, ratsastustunteja.. Välimme ovat kiristyneet hivenen.
Lakkiaiseni ovat parin viikon päästä, mutta en vietä juhlia. Äitini mielestä en tarvitse suuria juhlia, koska olen asunut itsenäisesti toisella paikkakunnalla koko lukioaikani. Isoveljeni sai juhlat, koska asui kotona lukioajan. Hän siis on jo muuttanut kotoa pois, mutta ei myöskään saa rahallista tukea kotoa.
Tilitilanteeni on pyöreä nolla, enkä ole vielä ostanut edes yo-mekkoa lakkiaisiin. Yksinkertaisesti: rahaa ei ole. Äitini ei anna rahaa, koska hänen mielestään voin kysyä esim. tädiltäni hänen vaatteitaan lainaan tuona päivänä.
Aiemmin olen niellyt tämän kaiken arkipäiväisesti, eikä siinä ole mielestäni ollut mitään väärää. Kaikkia ei vain hemmotella kuin muita. Mutta viime aikoina olen alkanut katkeroitua huomatessani miten paljosta jään paitsi. Ei juhlia kavereiden kanssa, ei uusia vaatteita, ei euroakaan omiin tarpeisiin. Vanhempani ovat hyvätuloisia molemmat, ja käyvät joka vuosi pikkuisten kanssa etelänmatkalla. Viimekertainen reissu oli 2vkn matka Brasiliaan, samalla kun me isommat lapset syömme makaronia ja paikkailemme pieniksi jääneitä vanhoja vaatteita. Olimme siis kotona sinä aikana hoitamassa koirat ja kissan.
Itsetunto on heikoilla. Olen pitkään toivonut omaa koiraa, ja olen hoitanut aktiivisesti omia koiriamme. Oikeastaan ne ovatkin aina minun vastuullani kun olen kotona. Äitini kuitenkin aina sanoo etten osaa kantaa vastuuta eläimestä, eikä minulla ole varaa enkä edes osaisi. Olen 19-vuotias ja vieläkin nuo ajatukset pyörivät päässäni. Kuten monet muutkin tyrmäävät puheet harrastuksista tai muusta: "et sinä rahaa tarvitse, käyttäisit ne vain meikkeihin ja vaatteisiin." Niin juuri? Mihin 15-vuotias naama ruusuileva tyttö haluaisi rahaa? Ei ainakaan hygieniatuotteisiin tai meikkivoiteeseen..
Pikkusisarukseni saivat jatkuvasti uusia leluja ja jopa oikeat pienet mönkijät.
Mitä mieltä olette tilanteesta, missä kulkee hemmottelun ja heitteillejätön raja?
Miten te uudelleen naimisiin menneet kohtelette edellisen liiton lapsia kun uudet syntyvät?
Tuetteko rahallisesti lapsianne enää kun he täyttävät 18 vuotta? Meillä sen jälkeen kotiin tulemiseenkin täytyy pyytää lupa etukäteen ja ilmoittaa kauanko viipyy..
Entä muut "taka-alle jääneet"? Vaikuttaako itsetuntoon vai olenko luonnostani näin heikko itsetuntoinen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
olet aikuinen iällisesti.. miksi et ole mennyt töihin??? saisit rahaa omaan käyttöön myös...
eipä muakaan oma äitini ole rahallisesti avustanut sen jälkeen kun pois muutin... itte olen joutunut rahani tienaamaan... ei muuta kuin työkkäriin kattelee työpaikkoja... kyl sielt jotain löytyy..
jotenkin nyt en jaksa uskoa aivan kaikkea mitä kirjoitit.. turhan radikaali ero kohteluissa... en vain jaksa uskoa tuohon selostukseen.. olet katkeroitunut jotenka myös taidat hiukka värittää asioita...
unohda menneet ja nauti elämästä.. hanki töitä!!! puhelinmyyjän hommia löytyy varmasti.. kokeile...
vai luuletko että äitisi maksaisi sinun elämisesi siksi että tienaa hyvin... ymmärrätkö rahan arvoa edes???
silloin kun muutetaan omilleen asumaan niin silloin pitää pystyä todellakin pitämään huolta itsestään...
ja mitä siihen koiraan tulee niin äitisi on aivan oikeassa.. et pysty huolehtimaan koirasta jos tilisi saldo on pyöreä nolla... mietippä hetki....
aattelitko elättää koiran pyhällä hengellä???
sanon vielä kolmannen kerran että hanki töitä!!!!
ite olen asunut 16 vuotiaasta asti omillani... joten tiedän mistä puhun.. tuosta muutosta kun tulee täyteen 10 vuotta kohta...
Kuinka aloittaja voisi ymmärtää rahanarvon jos ei ole koskaan saanut esim. viikkorahaa tai häntä käytetty ostoksilla? Kertomus on voinut värittyä mutta kyllähän noita sattuu, etenkin kun nuoremmat ovat eri isän lapsia.
Aloittajalle muutama asia.. Onko oikea isäsi elossa ja oletteko tekemisissä? Voisitko juhlia pienimuotoisesti hänen kanssaan, entä voisiko hän auttaa taloudellisesti vaikka juuri tuon mekon kanssa?
Entä millainen tätisi on, välinne ja tietääkö hän tilanteen kotona? Jos on äitisi sisko voi hyvinkin tietää. Jos hän asuu opiskelupaikkakunnallasi ja teillä on hyvät keskustelevat välit, voisitko ottaa puheeksi että juhlat jää väliin. Jos keskustelu etenee siitä voihan olla että hänen luonaan voisi pitää pienen kahvitilaisuuden, kutsuisit itse valitsemasi vieraat, äiti miehineen voisi jäädä kutsumatta :) Se voi kyllä kostautua myöhemmin mutta jos kertomus on kokonaan totta pieni näpäytys voisi olla paikallaan.
Yritä jaksaa!
Unohdin sanoa että kyllähän lakkiaisissa mekko täytyy olla eikä mikään keski-ikäisen tyyliin sopiva. Voisikohan se täti vaikka lainata rahaa, jos hän tietää tilanteen ja on ymmärtäväinen? En tiedä mutta kannattaisi kysyä voisiko sossu auttaa, sieltä kai saa toimeentulotuen lisäksi myös hätälainaa ja kyllähän se on paha tilanne jos lakkiaisiin ei pysty hankkimaan lakkia ja vaatteita. Äidin uutta miestä ei kai kiinnosta enempää kuin äitiäkään vai onko teillä paremmat välit jos olette kahden kesken?
Lankesin siis provoon?! Saakohan kirjoittaja edes seksuaalista mielihyvää vai ainoastaan ajankuluksiko keksii tämmöisiä!
provja oikein riittää..
sama stoori ollu täällä aiemminkin, pienin variaatioin.
kera tomaatin aamupala ja toisille vain vettä ja leipää, ei tolla pärjää edes Tosi Elämää lehden kisoissa