Oma elämä kadonnut..

meillä kans. 8kk vauva josta oon ollut 30tuntia erossa(sisällyttäen yhden yön kun en jaksanut vastuuta) Tarvitsen apua mutta en saa sitä koska keskustaan on liian pitkä pyöräillä ja pelkään autolla ajoa(ja mihin vauva). mies pääsee ilta kuudelta töistä eikä silloin ole mitään auki en haluaisi pyytää miehen ystävää viemään mua mihkään mistä joutuu selittämään.. kotoväki asuu liian kaukana ja ne syyllistää mua kun en uskalla ajaa.. myös aiemmin kärsittyä masennusta ei ymmärretä. vuosi sitten muutin tälle paikkakunnalle ja jonkun kaverinkin luulin saaneeni mutta en pääse hänen luokseen kun en uskalla ajaa.. emme siis ole puoleen vuoteen nähneet saati viestitelleet. pari kertaa olen päässyt kylälle vauvan kanssa kun miehellä on ollut lyhempiä päiviä tms.
masennus on mennyt niin pitkälle että olen huudattanut teeveetä 7ltä aamulla kun poikapuoli on tullut sänkyymme nukkumaan. Olen hakannut itseni mustelmille useaan kertaan jos en ole saanut seksiä. heitellyt tavaroita. huutanut ja mesonnut. ym. nyt ajattelen itsemurhaa koska avopuolisoni uhkaa heittää minut pihalle ja ottaa tyttäreni itselleen asumaan(poikansa siis jo asuu meillä) Olen lähetellyt niin monta en jaksa viestiä hänelle että hän saa varmasti tyttäreni huoltajuuden. Rakastan avopuolisoani jopa enemmän kuin tytärtäni. avokki on kuitenkin ainut tuki mitä mulla on.
Oon luopunut kaikesta. muutin isosta kaupungista (1 ja puoli vuotta sitten)missä pääsin liikkumaan. olin koukussa baaritteluun ja tietokonepeliin. halusin aina ison perheen ja siksi uhrasin kaiken. koska äidit tekee niin.. en muista koska omani kuoli kuusi vuotta sitten ja muistot ovat johonkin kadonneet. eikä juuri ole kavereita ei lapsettomia tai lapsellisia ainakaan näillä nurkilla.
en tiedä ehkä tämä on kuitenkin normaalia vauvauusioperheen elämää.

en jaksa kuitenkaan edes välittää vaikka joku tunnistaisi meidät. Parempi jos mut saatais hoitoon ennen kun avokki kyllästyy lopullisesti