Porukassa olemisen vaikeus

Ongelmani on yksinkertainen - tai sitten ei.

En osaa olla porukassa, en ole koskaan osannut. Toki voin olla porukassa, jos tunnen sen jokaisen ihmisen. Yleensä en tunne, jolloin en tunne kuuluvani porukkaan ja eristäydyn siitä. En osaa myöskään keskustella ryhmässä, sillä tuntuu, etten saa sanomisiani tungettua mihinkään väliin ilman että puhun jonkun toisen päälle, mitä en halua tehdä. Jos taas saisin ääneni kuuluviin tiedän kommenttieni olevan jokseenkin turhia. Kahdenkesken kaikki tuntuu paljon merkityksellisemmältä ja olen aika puhelias. Monesti olen luullut saavani ihmisestä itselleni kaverin, mutta jälkeenpäin olen saanut huomata, että kaikki olikin vain sen hetkistä. Lopulta kukaan ei valitse minua kaverikseen sen takia mitä olen vaan he valitsevat mieluummin sen porukan, johon en tunne kuuluvani. Olisi itsekästä vaatia ihmisiä valitsemaan minun ja muiden välillä, sillä tottakai jokainen valitsee mieluummin kaikki maailman ihmiset kuin yksin minut.

Minä vaadin ihmisiltä liikaa. Minua eivät kiinnosta hyvänpäivän tutut ja ihmiset, jotka tunnen vain hetken verran. Minua kiinnostaa solmia syviä ystävyyssuhteita, joissa luotan ihmisiin, pidän heistä huolta ja tarvittaessa suojelen, kuten toivon minua kohdeltavan. Ystävyyssuhteita, joissa saan jakaa kaiken piilottamatta itsestäni mitään. Ihmisenä olen muutenkin avoin ja rehellinen, enkä lainkaan salaperäinen. Vaikka olen toisinaan hyvin, hyvin vihainen ja saatan puheiltani vaikuttaa jopa rasistiselta, niin loppujen lopuksi en tahdo kenellekään mitään pahaa. En osaa muodostaa paljoakaan mielipiteitä, koska olen niin ailahteleva, ristiriitainen ja näen asiat niin monesta eri näkökulmasta. Olen niin pohjasakkaa ja samalla silti aivan yhtä ok kuin muutkin ihmiset.

En ole mielestäni pohjimmiltani hiljainen enkä ujo, en erakko tai epäsosiaalinen. Olen vain eristäytyjä, vuosi vuodelta yhä pahempi eristäytyjä. Alan menettää sosiaalisia taitojani, kun käytän niitä yhä vähemmän ja vähemmän. Jännitän jopa oman ala-asteelta saakka tuntemani ystävän tapaamista, mitä ei todellakaan tarvitsisi jännittää, sillä oikeasti kaikki sujuu hyvin. Ainakin päältä päin, sisäisesti ei aina. Toisinaan tuntuu siltä, että tarkkailen kaikkea mitä sanon, teen ja miten toinen siihen reagoi, kuinka monta hiljaista hetkeä on lauseiden välissä; ja sitten ahdistun, mutta epäilen, ettei kukaan sitä huomaa.

Olen perfektionisti, joka pyrkii aina olemaan itsenäinen ja muista riippumaton. En koskaan onnistu siinä ja tunnen häpeää, kun joudun turvautumaan muihin ihmisiin. Jos joudun suorittamaan ryhmätehtäviä ihmisten kanssa, jotka eivät ole kavereitani, niin koko olemukseni on kuin haluaisin kadota. Haluaisin vain sanoa: "Anteeksi, että jouduin teidän ryhmäänne ja teidän vaivoiksenne, en minä häiritsisi teitä ellei olisi pakko." Tunnen jääväni kiitollisuuden velkaan, kun ihmiset ovat minulle mukavia.

Toisaalta lähestyn yksittäisiä ihmisiä helposti ja vain mielikuvitus on rajana puheenaiheille, joita keksin. Toisinaan minäkin menen lukkoon. Olen aika sosiaalinen siinä mielessä, että kieltäydyn harvoin tapaamisista enkä kyllästy ihmisiin kovinkaan helposti. Pahimpia pelkojani on luonnollisesti se, että ihmiset kyllästyvät minuun ja hylkäävät minut. Kaverit ovat aina olleet minulle jonkinlaisia suojelijoita.

Tahtoisin vain niin kovasti olla kissan kaltainen. Kotikissat säilyttävät olemuksessaan aikuisenakin tietyn pentumaisen leikkisyyden. Minäkin tahtoisin leikkiä kaistapäisesti kuin hupsu kissa ja saada ihmiset nauramaan toilailuilleni ja yllyttää heidät leikkiin kanssani. Minua saisi silittää, jolloin minä kehräisin rauhallisesti ja nuolisin kyyneleet surullisten poskilta. Tervehtisin kaikkia iloisin naukaisuin aamulla ja puskisin päälläni kiintymyksen merkiksi. Siinä ei jäisi epäselväksi, mikä on ystävyyttä ja mikä ei.

Olen alkanut epäilemään, että lähestyn vääränlaisia ihmisiä. Sosiaalisille ja iloisille ihmisille olen liian nolife ja synkkä. Masentuneiden ihmisten mielestä olen liian positiivinen ja eläväinen. Yksinäisten ja onnettomien seuraan olen hakeutunut netissä eniten, sillä olen uskonut, että siellä minut hyväksyttäisiin parhaiten, kun niiden ihmisten oma elämäkään ei ole mallillaan ja että siellä minun ystävyyttäni oikeasti kaivattaisiin ja arvostettaisiin, enkä olisi vain yksi monista. Yksinäiset ihmiset ovat kuitenkin usein surullisia siksi, koska heillä ei ole haluamaansa kaveriporukkaa. Minä taas en osaa enkä välttämättä edes tahdo olla porukassa, jolloin väliimme avautuu kuilu. Minä olen hyväksynyt yksinolon, koska olen tottunut siihen. Toisaalta en ole koskaan ollut täysin yksin - aina on joku vierellä. Millaisia ihmisiä minun pitäisi lähestyä?

Voiko tällainen ihminen löytää ystäviä? Onko maailmassa toisia samanmoisia? Minä raapaisen ihmisiä pintaa syvemmältä, mutta miksi kukaan ei tee minulle niin? Tahtovatko kaikki vain "pitää yhdessä hauskaa" porukassa, jossa ketään ei kiinnosta yksittäinen ihminen asioineen?