Olen 20-vuotias naisenalku ja ollut nyt reilut puoli vuotta elämäni ensimmäisessä seurustelusuhteessa. Poikaystäväni on mukava ja herttainen ihminen ja meillä on mennyt tähän mennessä pieniä satunnaisia erimielisyyksiä lukuunottamatta hyvin, seksikin sujuu. Kuitenkin viime aikoina kaikenlaiset kummalliset, jopa ahdistuksenomaisina purkautuvat pelot ovat alkaneet vaivata mieltäni. Pelkään milloin mitäkin, toisinaan sitä, että poikaystäväni löytää jonkun minua "paremman", ihastuu tähän ja jättää minut, toisinaan taas sitä, että muka jotenkin huomaan yhtäkkiä, että emme tulekaan toimeen ja että joudumme jotenkin niin pahaan jamaan että ero on ainoa ratkaisu. Kuvittelen erotilannetta päässäni kumminkin päin ja oikein maalailen kauhukuvia, joskus niin, että poikaystäväni on jättäjä ja kertoo löytäneensä jonkun toisen, joskus niin, että minä olen jättäjä, ja se ahdistaa suunnattomasti.
En ymmärrä tätä, sillä olen seurustelun aloitettuani ollut huomattavasti onnellisempi kuin sitä ennen, itsevarmuuteni on parantunut jopa kaverien silminkin nähtävästi ja poikaystävältä lähtiessäni (näemme n. kerran viikossa, koska asumme eri kaupungeissa ja molempien tapaamismahdollisuuksia rajoittavat työt ja opiskelut) menen aina kotiin hyvän jälkifiiliksen vallitessa. Minulla on mukavaa poikaystäväni kanssa ja vain hänen sylissään löhöily saa minussa aikaan lämpimän, turvallisen ja rauhallisen olon ja tuntuu, ettei siitä ikinä tahtoisi minnekään lähteä. Olen yrittänyt etsiä tälle jotain fiksua syytä, mutta menen vain enemmän ja enemmän sekaisin, sillä minulla on valitettavasti tapana huolehtia ja stressata asioista liikaa ja mietin usein turhan paljon ja sekavasti ja hankalasti sinänsä simppeleitä asioita. Lisäksi pelkään ahdistuksen tunnetta, koska joskus puolitoista vuotta sitten minulla oli niin paha ahdistuskausi, että se johti pariin paniikkikohtaukseen ja niistä jäi se ahdistuksen tunteen kammo... sitten kun ahdistaa, tarkkailen koko ajan olotilaani, olen kireänä peläten ahdistuksen tunnetta. Se taas tietenkin vain pahentaa oloani.
Olen pohtinut, että voisiko yliopiston pääsykokeesta johtuva stressi vaikuttaa myös muihin päässäni pyöriviin asioihin negatiivisesti niin, että huolehdin kaikesta mahdollisesta? Pääsykokeet kun ovat ylihuomenna, olen kouluasioissa (yli)tunnollinen ja näinpä olen lukenut hiki hatussa ja hermoillut kovasti jo etukäteen. Olen ollut huomaavinani, että kun kokeisiin oli vielä pidempi aika, en ollut jatkuvasti näin kireänä ja vastaavasti mitä lähemmän kokeita tullaan, sitä enemmän kaikki pienetkin asiat tuntuvat tuskastuttavilta ja mm. itsetuntonikin on ollut viime aikoina taas matalammalla. Lisäksi olen huolehtimiseen taipuvainen kuten sanoin - minulle on huomauteltukin siitä, että minulla on huono tapa vatvoa usein yhtä ja samaa asiaa liiallisuuksiin saakka ja että minulla tuntuu olevan pakkomielle suorastaan kehittää tyhjästä joku ongelma josta murehtia, jos sellaista ei ole. Itsetuntoni ei ole kovin hyvä, olen aika epävarma ja minulla on kova menettämisen pelko mitä kaikkein läheisimpiin ihmisiin tulee.
Olen myös melko mustasukkainen, vaikka yritänkin sitä olla näyttämättä, sillä siihen on järkevästi ajatellen harvoin oikeaa syytä ja en tahdo häiritä läheisiäni millään omasta ongelmastani aiheutuvalla puristusotteella. Olen siis pohtinut, että voisiko tämä kummallinen pelkoni olla pohjimmiltaan jonkinlaista menettämisen pelkoa? Juttelin tästä kaverini kanssa, ja hän sanoi, että todennäköisesti luonteeltani pessimistisenä pelkään tulevani jätetyksi, koska kyseessä on ensimmäinen poikaystäväni jonka kanssa viihdyn ja että nyt kun olen viimein onnistunut taas pitkän yksinäisyyden ja pahan olon täyteisen kauden jälkeen olemaan onnellinen, pelkään, että se onni viedään minulta pois ja siitä taas johtuvat kaikki pelkoni erosta ja siitä, että huomaan, että emme tulekaan toimeen tai että suhde ei toimi. Eikähän tuossa pelossani jostain toimeen tulemattomuudesta oikein järkeä olekaan, koska kun olen rentona ja en mieti turhia, olen poikaystäväni kanssa iloinen ja viihdyn hänen seurassaan todella.
En ymmärrä tätä, sillä olen seurustelun aloitettuani ollut huomattavasti onnellisempi kuin sitä ennen, itsevarmuuteni on parantunut jopa kaverien silminkin nähtävästi ja poikaystävältä lähtiessäni (näemme n. kerran viikossa, koska asumme eri kaupungeissa ja molempien tapaamismahdollisuuksia rajoittavat työt ja opiskelut) menen aina kotiin hyvän jälkifiiliksen vallitessa. Minulla on mukavaa poikaystäväni kanssa ja vain hänen sylissään löhöily saa minussa aikaan lämpimän, turvallisen ja rauhallisen olon ja tuntuu, ettei siitä ikinä tahtoisi minnekään lähteä. Olen yrittänyt etsiä tälle jotain fiksua syytä, mutta menen vain enemmän ja enemmän sekaisin, sillä minulla on valitettavasti tapana huolehtia ja stressata asioista liikaa ja mietin usein turhan paljon ja sekavasti ja hankalasti sinänsä simppeleitä asioita. Lisäksi pelkään ahdistuksen tunnetta, koska joskus puolitoista vuotta sitten minulla oli niin paha ahdistuskausi, että se johti pariin paniikkikohtaukseen ja niistä jäi se ahdistuksen tunteen kammo... sitten kun ahdistaa, tarkkailen koko ajan olotilaani, olen kireänä peläten ahdistuksen tunnetta. Se taas tietenkin vain pahentaa oloani.
Olen pohtinut, että voisiko yliopiston pääsykokeesta johtuva stressi vaikuttaa myös muihin päässäni pyöriviin asioihin negatiivisesti niin, että huolehdin kaikesta mahdollisesta? Pääsykokeet kun ovat ylihuomenna, olen kouluasioissa (yli)tunnollinen ja näinpä olen lukenut hiki hatussa ja hermoillut kovasti jo etukäteen. Olen ollut huomaavinani, että kun kokeisiin oli vielä pidempi aika, en ollut jatkuvasti näin kireänä ja vastaavasti mitä lähemmän kokeita tullaan, sitä enemmän kaikki pienetkin asiat tuntuvat tuskastuttavilta ja mm. itsetuntonikin on ollut viime aikoina taas matalammalla. Lisäksi olen huolehtimiseen taipuvainen kuten sanoin - minulle on huomauteltukin siitä, että minulla on huono tapa vatvoa usein yhtä ja samaa asiaa liiallisuuksiin saakka ja että minulla tuntuu olevan pakkomielle suorastaan kehittää tyhjästä joku ongelma josta murehtia, jos sellaista ei ole. Itsetuntoni ei ole kovin hyvä, olen aika epävarma ja minulla on kova menettämisen pelko mitä kaikkein läheisimpiin ihmisiin tulee.
Olen myös melko mustasukkainen, vaikka yritänkin sitä olla näyttämättä, sillä siihen on järkevästi ajatellen harvoin oikeaa syytä ja en tahdo häiritä läheisiäni millään omasta ongelmastani aiheutuvalla puristusotteella. Olen siis pohtinut, että voisiko tämä kummallinen pelkoni olla pohjimmiltaan jonkinlaista menettämisen pelkoa? Juttelin tästä kaverini kanssa, ja hän sanoi, että todennäköisesti luonteeltani pessimistisenä pelkään tulevani jätetyksi, koska kyseessä on ensimmäinen poikaystäväni jonka kanssa viihdyn ja että nyt kun olen viimein onnistunut taas pitkän yksinäisyyden ja pahan olon täyteisen kauden jälkeen olemaan onnellinen, pelkään, että se onni viedään minulta pois ja siitä taas johtuvat kaikki pelkoni erosta ja siitä, että huomaan, että emme tulekaan toimeen tai että suhde ei toimi. Eikähän tuossa pelossani jostain toimeen tulemattomuudesta oikein järkeä olekaan, koska kun olen rentona ja en mieti turhia, olen poikaystäväni kanssa iloinen ja viihdyn hänen seurassaan todella.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Otan myös paineita siitä, että joskus minua ujostuttaa poikaystäväni seurassa - ei fyysisen läheisyyden kannalta niinkään, vaan niin, että en uskalla puhua ihan kaikista syvimmistä tunteistani hänelle, sillä sellainen henkilökohtaisten asioiden paljastaminen on mielestäni pelottavaa. Pelkään, että nolaan itseni tai jotain. Toisaalta minulla on hieman tätä samaa ongelmaa läheisimpien ystävienikin kanssa yhtä lukuunottamatta. Lisäksi olen kyllä hiukan edistynyt asiassa niin, että olen rohkaistunut juttelemaan poikaystävälleni viime aikoina aremmistakin aiheista huomattuani, että hän kuuntelee, välittää ja reagoi eikä naura minulle ja minusta tuntuu, että tahdon hänen tietävän minusta kaiken, myös henkilökohtaisemmat ajatukseni, joita en yleensä hevillä ihmisten kanssa jaa. Tahtoisin myös vastaavasti tietää poikaystävästäni vielä enemmän. Kai jotenkin kuvittelen, että kun olemme olleet yhdessä "jo" puoli vuotta, niin meidän pitäisi jo tietää toisistamme kaikki ja minun pitäisi olla täydellisen avoin ja räiskyvä hänen kanssaan, vaikka olen luonteeltani pohjimmiltani melko ujo ja sulkeutunut (ja sitten kuvittelen että minussa on jotain vikaa kun ujostelen).
Itse asiassa olen kuitenkin aika hidas tutustumaan ihmisiin syvällisesti - parhaan ystäväni kanssa pääsin nykyiselle henkisen läheisyyden tasollemme parissa vuodessa, ja muistan ujostelleeni yhtä ystäväänikin aavistuksen alkuun ainakin puolitoista vuotta, vaikka hänen seurassaan viihdyinkin. Poikaystäväni olin "tuntenut" jo vuoden ennen kuin aloimme seurustella, mutta toisaalta en ehkä voi sanoa tutustuneeni häneen sen vuoden aikana ihan niin kunnolla kuin miten saattaisi tutustua esimerkiksi samaa koulu käydessä ja tavatessa toista päivittäin, sillä näimme ennen seurusteluamme ehkä maksimissaan kerran, pari kuussa joko vapaa-ajalla tai töissä... ja töitä tehdessä nyt varsinkin on vaikeaa oikeasti perehtyä juttelemaan ja tutustumaan toiseen. Kesällä taas tuli molempien matkustelujen takia pidempi tauko, jonka aikana emme nähneet juuri ollenkaan. Otanko tästä vain liikaa paineita, olisi varmana helpointa jos hyväksyisin sen tosiseikan, että olen ujo? Lienee muutenkin normaalia, että ensimmäisen poikaystävän kanssa ujostuttaa, kun kaikki seurustelussa on vielä vähän uutta ja ihmeellistä ja puoli vuotta ei kuitenkaan ole niin älyttömän pitkä aika yhdessäoloa.
Olen ilmeisesti katsonut vähän liikaa Hollywoodin hömppäleffoja, joiden vuoksi minulla on epärealistinen kuva siitä, millainen minun "kuuluisi" olla seurustelusuhteessa - otan paineita esim. siitä, että en ole mikään tunteiden räiskyvään valtaan heittäytyjä ja mm. kuvittelen, että kun nyt seurustelen, minun kuuluisi olla sekaisin euforiasta aamusta iltaan tai jotain, vaikka en koskaan ole ollut mikään ryöpsähtelevästi tunteitani näyttävä tai kokeva, vaan tyynesti ja hillitysti välittävää tyyppiä. Saattaa olla, että minua myös pelottaa nyt tuntea jotakuta kohtaan ystävyyttä syvempää tunnetta ja paljastaa sitä, sillä itsensä pistäminen likoon sisältää myös sen riskin, että voi tulla haavoitetuksi tai jätetyksi? Eikä asiaa varmaan auta se, että olen tottunut tukahduttamaan tunteitani ja olen perusluonteeltani pidättyväinen. Ymmärrän kuitenkin, miksi ihmiset teroittavat, että suhteessa ei saa turhaan pihdata tuntemuksiaan ja niinhän sitä sanotaan, että sydämensä avaamalla ei menetä mitään, mutta jos sen jättää avaamatta, jotain saattaa menettää. Olen kumminkin päättänyt, että yritän opetella avautumaan poikaystäväni seurassa enemmän, vaikka vain vähitellen...
Onko kellään mitään tällaisiä samanlaisia luettelemiani tunteita tai kokemuksia?
Hyvä vain ettet ole katsonut niitä leffoja :) Niissä kun suhdekiemurat ovat aivan eri luokkaa mitä oikeasti.
Puoli vuotta ei ole pitkä aika, ei siis ihme ettet tunne tuntevasi toista läpikotaisin. Sitähän seurustelu on, toiseen syvemmin tutustumista. En ehtinyt aivan ajatuksella lukea koko tekstiäsi, mutta luulen kyseen olevan pienestä ujoudesta, jota itsellänikin on.
Olen itse vähän samanlaisessa tilanteessa, tosin toisena osapuolena. Tyttöystäväni on kertonu minulle vastaavaa, ettei uskalla puhua niin rohkeasti minulle. Olemme yhdessä pohtineet syitä ja ymmärrän kyllä häntä. Olet vain oma itsesi, etkä huolehdi niin kauheasti asiasta. Jokaisella, varsinkin suhteen alussa on pientä ujoutta ja pelkoa tunteidensa näyttämisestä. Ajan kanssa se tulee luonnolliseksi, kun oppii tuntemaan toisen.
Puhuminen helpottaa. Mielestäni olisi hyvä jos vaikka näyttäisit tämän tekstin hänelle, tai kertoisit saman kasvotusten. Poikaystäväsi rakastaa sinua ja ymmärtää kyllä, saat häneltä tukea tässä asiassa ja yhdessä olette vahvempia :)
Hei!
Tuo on täysin normaalia:) Alkaa pelottaa kun toisesta tulee tärkeämpi, tulee itse toisesta riippuvaiseksi, antaa itsensä luottaa toiseen. Tulee sitoutumiskammoa ja mustasukkaisuutta ja kaikenlaisia uusia juttuja. Rakastuminen on tosi iso asia ihmisen elämässä, ehkä kaikkein isoin! Samat tunteet tulee joka suhteen alussa, vaikka olis seurustellu kymmenen kertaa.
Anna mennä vaan, rakkaus on tehty nautittavaksi. Kyllä niitä oikeita ongelmia tulee jos on tullakseen. Älä kuitenkaan unohda itseäsi, olet enemmän kuin parisuhteen toinen osapuoli.
Asioiden murehtiminen, ahdistus ja stressaus liittyy varmasti itsetuntoon. Sun henkilökohtaiset ongelmat ja parisuhde on kaksi eri asiaa. Älä sotke niitä, vaan hoida ongelmasi pois. Tällä palstalla keskusteltiin siitä, millaista sen toisen osapuolen elämä on kun kumppanilla on itsetunnon kanssa hankaluuksia. Suosittelen, että luet ja saat kipinän hankkiutua ongelmista eroon.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/9093644
Tsemppiä sulle ja onneksi olkoon, että olet löytänyt jonkun jota rakastaa! Go girl!
Mitä nyt tekstistä ymmärsin ajatusmaailmaasi niin olemme aika samanlaisia, ja siksi väittäisin että sinun ajatukset vain johtuvat pelosta että kohta tulee köniin ja kunnolla.... kun asiat menevät todella hyvin ja nauttii elämästä niin tuntuu että sitä pahemmalta tuntuu se että sen menettäisi ja sitten sitä alkaa pelkäämään että kohta kaikki muuttuu ja onni riistetään. Mutta siitä ajatuksesta on opittava vain irtaantumaan ja ajattelemaan positiivisesti. Se ajatushan on vain sellainen pikkupiru takaraivossa joka kuiskii kaikkea kauheuksia mitkä ei ehkä koskaan tuu toteutumaan :D
Normaalia alkuajan panikointia. :) Voinen sanoa, että omalla kohdalla ehkä vasta noin vuoden kuluttua olin ns. sujut miehekkeeni kanssa. Nyt taivalta on takana 3,5 vuotta. :)
Jep, onhan se totta, että puoli vuotta on vielä suhteellisen lyhyt aika - varsinkin kun ottaa huomioon, että tosiaan seurustelen "vasta" nyt ensimmäistä kertaa ja olen vieläpä melko hidas kunnolla tottumaan ja tutustumaan toisiin :D Ujoushan siinä tietysti on takana. En ole mitenkään niin ujo, että se varsinaisesti pahemmin elämää haittaa, mutta välillä tunteista puhuminen jännittää kun olen jostain syystä tottunut pitämään kaikista syvimmistä ajatuksista suun vähän turhan tiukasti kiinni.
Olen poikaystävälle tästä ujoudesta puhunutkin, tosin vain yleisesti, että olen ujo ja siksi esim. suurissa, vieraita ihmisiä täynnä olevissa porukoissa tunnen oloni vähän epämukavaksi. Varmaan kannattaisikin tosiaan jutella hänelle tästä mitä tänne olen kirjoittanut, olen varma että hän suhtautuisi asiaan loppujen lopuksi hyväksyvästi ja ymmärtäisi :)
rissu: Minussa on kyllä vähän tuota vikaa kieltämättä, pelottaa jotenkin päästää toisia niin lähelle että heistä tulee riippuvaiseksi, koska mielessä kummittelee juuri se, että jos toisen sitten menettää, se tuntuu kamalalta. Toisaalta tiedän alitajunnassani, että on turhaa murehtia etukäteen että mitä jos ero ja ongelmia tulee, sillä ei etukäteen huolehtiminen meikäläistä yhtään auta tai pelasta jos jossain vaiheessa hankaluuksia ilmaantuukin eteen... ja eihän kaikki tietysti voi vain loistavasti mennäkään, vaan tulee niitä paljonpuhuttuja ylä- ja alamäkiä :) Jos joku isompi stressin aihe painaa päälle, minulla on tapana kyllä ahdistua kaikesta mahdollisesta mikä ei normaalisti hermostuta niin hirveästi, joten kenties tämäkin on nyt osittain osa jotain mm. noiden pääsykokeiden aiheuttaman stressin ja muiden pikkuhuolien kasaumaa. Kiitti kannustuksesta ja linkistä, taidanpa tutkia sen läpi :)