Olemme seurustelleet puolitoista vuotta rakkaan poikaystäväni kanssa, hän 26, minä olen 21 vuotta. Hankaluuksia tuottaa välillä miehen älyttömän huono itsetunto. :/ Haluaisin niin kovasti ottaa nuo kaikki ongelmat siltä pois vaan kun ei..
Mies on pitkä ja omasta mielestäni söpö, ei kuitenkaan mikään naistenmies. Hän on järjettömän hauska, huumorintajuinen, loistavaa seuraa, kiinnostunut ihmisistä ja tykkää puuhastella lasten kanssa, hellä ja hyvä rakastaja, oikeesti varmaan kaikkea mitä ikinä voi toivoa. :) Ja olen kertonut sen hänelle. Jatkuvasti tuntuu että tulee jotain ongelmaa siitä kun hän yhtäkkiä vetäytyy kuoreensa tai luulee minun katselevan muita koska "ei ole tarpeeksi". Monet kerrat on itkenyt olkapäätäni vasten kun on nii riittämätön olo eikä osaa olla tarpeeksi hyvä minulle tai kenellekään tärkeälle ihmiselle, haluaisi miellyttää mutta ei osaa jne.. On sanonutkin että hirveä hyväksytyksi tulemisen tarve on (totta kai sellainen on kaikilla, mutta tässä tapauksessa tosi kummallista koska kaikkihan hänestä tykkää).
Itse olen aika suosittu kaverien (kai sitten vähän miestenkin) keskuudessa mutta kumminkin ihan tavallinen mielestäni, ehkä kauniiksi sanottu mutta miusta hyvin normaali nuori tytteli. Ja ehottomasti yhden miehen nainen ja miulla se mies on.
Miten ihmeessä saan sen itsetunnon kohoamaan, olen koittanut jutella ja tehdä selväksi että mie en ole siitä suhteesta mihinkään lähdössä ja että sen kanssa on hyvä olla ja siinä HALUAN olla. Joskus kuukausi sitten riideltiin vähän jostain pikkuasiasta ja kun ei nähty vähään aikaan lomamatkani takia niin hän oli masentunut ja romahtanut täysin, kaverin sanoin itki vaan tauotta ja jätti syömättä, oli alkanut polttaa hirveitä määriä tupakkaa vaikka edellisestä röökistä oli aikaa 7 vuotta, ei ollut mitään elämäniloa koko pojassa vaikka kaverit oli yrittäneet saada sen menoihin mukaan. Sovittiin tietty tuo asia mutta tuntui että muuttui apeammaksi entisestään.. :(
Mitään riitaa ei siis voi tavallaan tulla ilman että tuo rakas ihminen jotenkin murentuu.
Kyllä tämä on väsyttävää miullekin.. :( Onko muilla kokemuksia tämmöisestä tai jotain neuvoja.. En nimittäin ikinä haluaisi tuosta ihmisestä päästää irti
Mies on pitkä ja omasta mielestäni söpö, ei kuitenkaan mikään naistenmies. Hän on järjettömän hauska, huumorintajuinen, loistavaa seuraa, kiinnostunut ihmisistä ja tykkää puuhastella lasten kanssa, hellä ja hyvä rakastaja, oikeesti varmaan kaikkea mitä ikinä voi toivoa. :) Ja olen kertonut sen hänelle. Jatkuvasti tuntuu että tulee jotain ongelmaa siitä kun hän yhtäkkiä vetäytyy kuoreensa tai luulee minun katselevan muita koska "ei ole tarpeeksi". Monet kerrat on itkenyt olkapäätäni vasten kun on nii riittämätön olo eikä osaa olla tarpeeksi hyvä minulle tai kenellekään tärkeälle ihmiselle, haluaisi miellyttää mutta ei osaa jne.. On sanonutkin että hirveä hyväksytyksi tulemisen tarve on (totta kai sellainen on kaikilla, mutta tässä tapauksessa tosi kummallista koska kaikkihan hänestä tykkää).
Itse olen aika suosittu kaverien (kai sitten vähän miestenkin) keskuudessa mutta kumminkin ihan tavallinen mielestäni, ehkä kauniiksi sanottu mutta miusta hyvin normaali nuori tytteli. Ja ehottomasti yhden miehen nainen ja miulla se mies on.
Miten ihmeessä saan sen itsetunnon kohoamaan, olen koittanut jutella ja tehdä selväksi että mie en ole siitä suhteesta mihinkään lähdössä ja että sen kanssa on hyvä olla ja siinä HALUAN olla. Joskus kuukausi sitten riideltiin vähän jostain pikkuasiasta ja kun ei nähty vähään aikaan lomamatkani takia niin hän oli masentunut ja romahtanut täysin, kaverin sanoin itki vaan tauotta ja jätti syömättä, oli alkanut polttaa hirveitä määriä tupakkaa vaikka edellisestä röökistä oli aikaa 7 vuotta, ei ollut mitään elämäniloa koko pojassa vaikka kaverit oli yrittäneet saada sen menoihin mukaan. Sovittiin tietty tuo asia mutta tuntui että muuttui apeammaksi entisestään.. :(
Mitään riitaa ei siis voi tavallaan tulla ilman että tuo rakas ihminen jotenkin murentuu.
Kyllä tämä on väsyttävää miullekin.. :( Onko muilla kokemuksia tämmöisestä tai jotain neuvoja.. En nimittäin ikinä haluaisi tuosta ihmisestä päästää irti
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tärkeää olisi selvittää syyt noinkin pahaan itsetunto-ongelmaan, kuulostaa todella hankalalta tilanteelta :( Niin kliseeltä kuin kuulostaakin, niin taustalla saattaa olla esim. huono isä-poika -suhde, jossa poikaystäväsi isä ei ole arvostanut ja kunnioittanut. Mainitsen tämän oman kokemukseni perusteella: exäni kärsi myös huonosta itsetunnosta, jota paikkaili mm. komealla autolla ja bodaamalla (missä ei toki mitään pahaa sinänsä). Hänen isänsä teetti hänellä ilmaiseksi työtä perheen yrityksessä, kohteli heidän äitiään sikamaisesti jne. Hänellä ei koskaan ollut hyvää miehen mallia, ja hän tunsi itsensä riittämättömäksi, eikä osannut puolustaa äitiään tuota diktaattori-isää vastaan.Asia rupesi avautumaan, kun kannustin häntä vaatimaan parempaa kohtelua ja arvostusta isältään. Kohdallasi taustalla saattaa piillä kuitenkin aivan muuta, kuten mielenterveysongelmaa, huonoja seurustelusuhteita, tai jopa huonoa omaatuntoa jostakin aikaa sitten tapahtuneesta tms.Toivotan reippautta sinulle valitsemasi miehen rinnalla.Sitkeys ja suora, rehellinen keskustelu ovat avaimesi.
Avoimuus, puhuminen. Ilmapiiri, jossa jokaisesta mielipahasta, epävarmuudesta saa sanoa. Saa kysyä. Saa soittaa. Soita itse usein. Pidä huolta. Lomamatkoista sovitte, että laitat joka ilta viestin. Viestissä kerrot mitä oot päivän aikana tehnyt, vaikka tuntuis ettei se ketää kiinnosta. Kerrot että on ikävä. Näit jonkun jolla oli samanlainen paita ja tuli kova ikävä hetki tms. mitä ikinä mistä hän tullut mieleen. Ruutinista poikkeamiset luo ahdistusta. Huolehdi etenkin silloin.
Musta on TODELLA outoa kun käsketään vastauksissa jotenki paapomaan ja olemaan sijaisäiti miehelles, en kyllä tiedä mitä tuossa tilanteessa pitäs tehä mut ei kuulosta samanarvoisilta kumppaneilta jos toinen on masentunu ja toisen pitää ikuisesti silittää päätä ja huolehtia. Häh..
samaa mieltä olen. Kyseessä on kuitenkin aikuinen mies eikä mikään viisivuotias eroahdistuksesta kärsivä pikkupoika. Jollain kumman konstilla mies pitäisi saada ymmärtämään, että parisuhdekin on vuorovaikutusta eikä sitä, että vain toista paapotaan ja pönkitetään.
Ei missään nimessä, koska kohta ei mikään riitä. Ei toinen ihminen voi korjata kenenkään itsetuntoa, kyllä se pitää tehdä itse.
Kuulosti siltä, että miehen kannattaisi käydä ihan yleislääkärillä tarkistuttamassa onko kyseessä lääkehoitoa vaativa masennus.
Mä ymmärrän sun miestä ihan täydellsesti. Olen itse täysin samanlainen.
Tajusin vuosi sitten, ettei kukaan jaksa olla mun kanssa parisuhteessa, jos käyttäydyn näin. Itsellekin se on ihan älyttömän raskasta, jatkuva burnout päällä. Huonoon itsetuntoon on niin tottunut, että sitä on vaikea ensin tajuta, ettei ole normaali. Mun avomies sai mut tajuamaan, ku kertoi sen mulle rakastavasti noin sata kertaa. Toistuvat erot sai mut heräämään siihen, että asialle todellakin on pakko tehdä jotain.
Vuosi sitten menin terveyskeskuksen yleislääkärin päivystykseen, josta mulle varattiin aika psykiatrian polikliniikalle. Tapasin siellä ensin psykiatrin, sitten viitisen kertaa terapiatyöntekijää tilanteen kartoittamiseksi. Nyt tapasin psykiatrin uudelleen ja aloitan uudet kolme kartoituskertaa, joissa etsitään minulle sopiva terapiamuoto. Seuraavan puolen vuoden aikana terapia pitäisi olla jo käynnissä.
Kun itsetunto-ongelmia lähtee hoitamaan, kannattaa varautua muutamaan hankaluuteen. Aluksi on vaikea avautua. Siitä huolimatta jo ensimmäisellä yleislääkärin vastaanotolla pitäisi pystyä vakuuttamaan lääkäri siitä, että ongelma on todellinen. Psykiatrian puolella sama homma. Vaikka jollain tapaamiskerralla olisi tosi tasapainoinen olo, pitää vaatia hoidon jatkamista. Pitää itse tajuta, miten tärkeä asia itsetunto-ongelma on, ottaa se vakavasti ja päättää hankkia itselleen hoitoa vaikka mikä olis. Itse kuvittelin olevani oma managerini.
Jokainen lääkäri määräsi minulle lääkkeitä, milloin masennukseen, milloin maanisdepressiivisyyteen. Itse olin varma, ettei aivokemia ole ongelmani syy, enkä suostunut niitä syömään, vaikka otin reseptit vastaan. En osaa siis sanoa, onko lääkkeistä apua. Reseptin määrääminen voi tuntua pahalle itsetunnon kolaukselle: nyt olen vielä hullukin.
Terapiaan pääsy kestää ja kestää ja kestää. Se vaatii kestämistä sultakin, kun sivusta katselet. Mutta asiat etenee, vaikka hitaasti.
Ehdottomasti sitä parempi, mitä aikaisemmin hakeutuu hoitoon. On ihan turha odotella että tilanne muuttuisi itsestään. Sinun tehtäväsi ei ole olla hoitsuna, se ei auta mitään. Itsetunto on jokaisen oma, ja itse selvitettävä. Vaikeinta on tajuta, että se tosiaan on ongelma, ihan oikea vakava ongelma, minkä takia muutkin käy hoidossa. Turvaverkko on paras lahja poikaystävällesi. Ota hänet vakavasti ja osoita ymmärtäväsi, ettei vika ole hänessä, vaan hänen itsetunnossaan. Tee selväksi, että olet hänen tukenaan ja pysyt hänen rinnallaan, kun hän selvittää ongelmansa. Voit auttaa vähentämällä ylimääräistä draamaa arjessa. Voit auttaa tekemällä itse töitä vähän enemmän, että hänelle jää voimavaroja siirrettäväksi psyykkiseen työskentelyyn. Ja ota hänet vakavasti, älä kutsu hulluksi tai vähättele. Jos sinulla on hyvä itsetunto, et voi kuvitellakaan, miten rankkaa on painia tämän asian kanssa. Kun terapiatapaamiset alkaa, se tuntuu potilaasta tosi oudolle ja nololle. Suhtaudu niinkuin se olisi hänen työnsä, kysele, kuuntele ja osallistu normaalisti. Se helpottaa. Terapiakin sujuu paremmin, kun potilas pystyy itse suhtautumaan siihen normaalina asiana.
Olet ihana kun jaksat rakastaa viottunutta ihmistä. Hän on siitä kiitollisempi kuin kukaan tavallinen tallaja koskaan. Saat vastarakkautta joka on enemmän kuin muut voi antaa.
...kaikki on aina hyvin silloin kun meillä menee hyvin mutta jos vähänkin tulee kinaa tai olen kaverien kanssa juhlimassa niin mies hajoaa.. :/