hermojen menettäminen

on täysin samanikäinen lapsi ja hyvin temperamenttinen tapaus. Päivässä saattaa vaikka 20 kertaa heittäytyä lattialle huutamaan, kun jokin asia ei mene kuten hän haluaisi. Silti en ole kertaakaan huutanut lapselle, enkä korottanut ääntäni. Välillä tosin pinna on kireämmällä eli aina ei jaksa ihan niin ymmärtäväisesti suhtautua kaikkeen. Joskus esim. sanon ruoan heittelystä tiukemmin kuin joskus.

Tietynlainen hermojen kiristyminen on mielestäni lasten kanssa normaalia, mutta jokapäiväinen, jatkuva ärtyisyys puolisoa ja lasta kohtaan mielestäni ei ole. Varsinkin kun lapsi on vielä noin pieni, odota vain sinne about 3-vuotiaaksi asti, niin kiristää vielä enemmän hermoja.

Tuo on kyllä raskasta, jos joka ilta täytyy nukuttaa 1-2h, tiedän, koska meilläkin on aikakausia, jolloin noin on joutunut tekemään. Oletko pitänyt huolta siitä, että rytmi on hyvä ja joka päivä sama? Kehotan myös puhumaan ihan reippaasti asiasta vaikka neuvolassa, voit ehkä saada sieltäkin jotain apua. Erityisesti kehotan keskustelemaan asiasta miehesi kanssa. Sopiva aika keskusteluun on silloin, kun sinulla on suht hyvä fiilis, jottei koko homma mene riitelyksi.

Tsemppiä ja koita muistaa, että olet äiti ja aikuinen ja sinun on yksinkertaisesti pystyttävä pitämään hermot kurissa lapsen edessä. Kaikenlainen kokeilu ja kieltojen huomioittajättäminen kuuluu normaaliin lapsen kehitykseen.

Hei, tämän ikäisten kanssa menee aikaa. Ei tuo 1-2 tuntia vielä ole katastrofi. Yritä ottaa se aika rennosti. Unta ei voi pakottaa ja hermostuminen vain hankaloittaa. Mitä teet tuon 1-2 tunnin aikana? Istutko vuoteen äärellä? Minä nukutan vauvan musiikin avulla sanokoon muut mitä tahansa. Hän nukahtaa helpommin ja minä istun ja kuuntelen musiikkia vaikka kaksi tuntia ihan mielelläni jos tarvis. Eikä hermostuta kumpikaan koska pidämme molemmat musiikista. Paljon rennompaa näin kuin esikoiseni kanssa ja vähemmän itkuja ja pinnan kiristymistä.
Näin pienelle ei saa huutaa tapahtuipa mitä tahansa. Hän ei vielä ymmärrä eikä anteeksipyyntökään ja keskustelu tilanteesta onnistu. Joten ota rennosti. Syömistilanteet ota myös rennosti. Varaa niihin aikaa. Syöminen on aina aikamoinen operaatio joka vaatii kekseliäisyyttä ja kärsivällisyyttä. Parhaiten onnistuu kun löytää lapselle mieleisiä tavaroita samanaikaisesti tutkittaviksi.

sitten tosi poikkeava äiti :) Kyllä minulla menee ajoittain hermot 1-veen kanssa. Ei nyt päivittäin, mutta muutamia kertoja viikossa. Ja minun mielestäni on ihan ok näyttää lapselle, että tietty käytös ei ole soveliasta (esim. koko päiväinen narina ja kaikesta turhasta kiukuttelu). En tietysti menetä hermoja niinkuin vaikka miehelleni, vaan saatan sanoa vihaiseen sävyyn ja hetkeksi poistua huoneesta, koskaan en ole huutamalla huutanut. Tulen kuitenkin pian takaisin, pyrin halaamaan tyttöä ja tekemään tilanteen turvalliseksi ja keksimään vaikka muuta tekemistä, jos tyttöä itkettää. Yksin kun paljon pyörittää päivää niin välillä vain on päiviä, ettei huumorintaju riitä. Ja ihan samaa politiikkaa aijon jatkaa sen 3-veenkin kanssa. MInusta on tärkeää, että meidän talossa saa näyttää tunteensa ihan vapaasti jokainen, kuitenkin niin ettei toisen tarvitse sitä pelätä.

Ruokailun kanssa olen ottanut tiukan linjan, että jos alkaa pelleilemään niin that´s it. Ja silloinkin sanon hyvin tiukkaan sävyyn, että meillä ei ruuan kanssa pelleillä. Nälkää ei ole tytön tarvinut nähdä, tarjoan seuraavan ruuan vähän aikaisemmin tai sitten välipalaa. Nukuttamiset on pikkuhiljaa opeteltu, kärsivällisyyttähän se vaatii, mutta lopussa kiitos seisoo. Jos kireät hermot alkavat vaikuttaa jo parisuhteeseen niin yrittäkää ottaa kaksinkeskeistä aikaa ja nauttia toisistanne. Hermoilusta voi puhua ihan kenen kanssa vain, kyllä varmasti jokaisella äidillä joskus menee "hermot" ja on vaikea hallita tunteitaan (tarkoitan siis, että tekisi mieli huutaa, kirota ja raivota, muttei voi). Ja jos tarpeeksi pahaksi oma olo menee niin sitten pitää käydä vaikka kiertämässä talo ympäri, että hermot viilenee. Neuvolassa voit puhua hermoilustasi, uniasioihin ne ei ainakaan meillä ole osanneet auttaa yhtään, mutta kyllä sieltä tukea ja tarvittaessa apua saa.

Tuomitseminen lapselle huutamisesta ei auta mitään. Eihän 1-vuotiaalle huutaminen mitään hyödytä, siinä olen samaa mieltä.

Mutta antakaa neuvoja miten toimia, sen sijaan, että vain kerrotte ap.n mielestänne toimivan väärin.

Meillä äiti eli minä aina välillä "skitsahdan" ts. toivottavasti en enää jatkossa. Geeneissä on toi tarvittaessa hyvin kova ääni, normaalisti hiljainen ääni.

Viimeksi toiveissa oli että maitokupin heitteleminen loppuisi. Vähän päälle yksivuotias kyseessä. Toiminta menee niin että kun lapsi ilmeisesti tulee kylläiseksi hän juomisen lopuksi alkaa heiluttelemaan nokkamukia ympäriinsä, kaataa maitoa pöydälle, pamauttaa sen pöytää vasten todella kovaa, pamauttaa mukia sivusuunnassa niin että se lentää lattialle tai nostaa sen ihan harkitusti pöydänreunan yli. Nostan mukia ja siivoan jälkiä ja tietty kiellän mahdollisimman totisella äänellä. Kun ruokaa ja juomaa on yleensä vielä paljon jäljellä niin pistän mukin lapsen käsien ulottumattomiin mutta näkösälle pöydälle. -> Tarjoan maitoa, jospa lapsi vielä joisi vähän. Alkaa rutina, ei kuitenkaan suoranainen viittominen ettei maitoa enää haluaisi vaan haluaa kyllä mukista juoda, jonka jälkeen haluaa pamauttaa sen taas oikein kovaa pöytää vasten , heitellä maitoa ympäriinsä/ tiputtaa mukin lattialle.

Joskus rutisee oikein kunnolla että haluaa lautasen tai mukin jotta saa sen viskata sitten lattialle... :D

Eka lapsi kyseessä meillä eli näistä sitten aina opitaan vähitellen. En ole varma oppiko lapsi jo pari kirosanaakin kun joskus kuulostaa siltä että kiroaa. Tuli aikoinaan kirottua lapsen yöheräämisiä, kunnes opin paremmat keinot. Nyt toivotaan että unohtaa ikävät sanat. Tuntuu pahalta jos lapsen kuulo on huonontunut möykkäämiseni takia.

Kun on välttänyt muuten fyysisen kurittamisen niin voisi samaa keinoa jolla sen on välttänyt niin välttää ton korvien särkemisenkin eli ei pidä lähteä sille linjalle ollenkaan.

Tehkää niinku mun äiti, kun kerroin sille, että mua joskus hirvittää itseänikin kuinka tulee tiuskittua pikkulapselle. Hän väitti sädekehä päänsä ympärillä, että ei ole koskaan meille huutanut kun oltiin pieniä.

No, hän pukikin mun päälle vaatteet kun olin toisella luokalla koulussa ja syötti mua siis ihan johonki 5-vuotiaaks. Ihan sen takia, että ei tarvinnut menettää hermojaan kun asiat sujuivat juuri hänen haluamallaan tavalla.

Nykyään tekee samaa mun 4-vuotiaalle. Syöttää ja tekee kaiken, siis ihan KAIKEN sillä tavalla kuin tyttö haluaa. Nukkuu päikkäreitä vielä ilta 7, kun eihän sitä raaski herättää... Jos tyttöni ei ole äitini kanssa samaa mieltä, hän on paha ja kamala lapsi. Ei sitä kuitenkaan huuda, tokaisee vaan ihan vilpittömästi. Että sellasta ollut ilmeisesti sitten munki lapsuus. Joudun käymään psykologilla äitisuhteeni vuoksi. En muuten enää mielelläni koskaan jätä äitiäni kahden lapseni kanssa, sillä lapseni on nähnyt painajaisia joka kerta oltuaan mummolassa. Siellä ei ole rajoja, ei mitään. Eikä lapsen kanssa kuitenkaan ollakaan, niinku kuuluis. Tv on lapsenvahti ja lasta ei kyllä kuunnella missään asiassa.

Muistan kyllä, kun oltiin aina "saatanan kakaroita", "kusipäitä" yms. 12-vuotiaana olin huora tai natku. Mutta äitini ei koskaan huutanut minulle. Tänä päivänä omien sanojensa mukaisesti on ainoastaan uhrannut elämänsä lastensa takia, jotka ovat kiittämättömiä ja kusipäisiä kakaroita vielä näin aikuisiälläkin.

Onnea ja menestystä teille muille tekopyhille äideille. Minä olen omalle lapselleni riittävän hyvä äiti, sillä olen oppinut eräitä asioita äidiltäni. Tunteensa saa näyttää, mutta lapsi on yksilö, jota pitää arvostaa ja hänelle tulee näyttää, että häntä rakastetaan aina. Lapselle ei voi kehittyä empatiakykyä, jos hänelle ei olla luonnollisia. Jaksamisia ketjun aloittajalle, kyllä ne hermot tulevat takaisin kun saat nukkua pidempiä öitä ja elämäntilanne vähän helpottaa.

Heti kun itselläni on se fiilis että nyt menee äidillä hermot niin tiedän että siihen ei auta mikään muu kuin oma laatuaika. En huuda enkä kiukuttele perheelleni. En myöskään pura kiukkuani kovaäänisesti. Aina auttaa se että menee hiljaiseen paikkaan paikkaan pariksi tunniksi vain istumaan ja miettimään asioita. Onneksi minulla on hyvin pitkä pinna ja lapsenvahteja löytynyt.

Itsellä lapset 1,5v ja 3v. Minulla on sellaisia kausia/ajanjaksoja, jolloin hermo ollut tosi tiukilla ja välillä menee pitkään, useita viikkoja ettei ole yhtään "hermo kireällä". Nyt on taas rankka kausi takana...oon ollu paljon yksin lasten kanssa (mies joutuu nyt tekemään pitempää päivää) ja lapsilla ei aina sama rytmi edes kun toinen nukahtaa illalla klo 22 ja toinen vastaavasti herää klo 6 joten "omaa aikaa" ei jää yhtään :-(. Nuorimmaisen kanssa ei oo juuri menny hermot kun on vielä niin pieni, mutta tuo esikoinen koettelee nyt päivittäin tosi paljon...ongelma päikkäreille ja yöunille nukahtaminen kun häntä saa nukuttaa kauan ja rupeaa riehumaan ja sitten herättää kuopuksen. Oon sortunut huutamaan, muutaman kerran tukistamaankin kun tyttö on riehunut ja mikää ei oo auttanu. Tiedän, olen kauhea äiti mutta en jaksa tätä arkea aina ja mistään ei saa apua! Takana kolme vuotta huonosti nukuttuja öitä, joten välillä on tietysti hermot kireällä. Jokainen voi itse koittaa jaksaa paremmin tässä mun tilanteessa. Tiedän, että kaikkeni olen antanut ja parhaani yrittänyt. 95 % ajasta olen kuitenkin mielestäni hyvä äiti, mutta nyt oon välillä sortunut huutamaan / tukistamaan. Vaikka olen heti pyytänyt anteeksi ja halannut ja selittänyt, että äidin väsymyksestä johtuu, niin silti ihan sika pahamieli. En tiedä miten toimiai tuon esikoisen kanssa. Onneksi lähden kohta töihin, niin ehkä hermot kestää paremmin kun joku muukin hoitaa päivällä. Vaikka miten toitotetaan kotihoidon tärkeyttä, niin ei musta ole hyvä sekään jos äiti on ihan hermoheikko ja sortuu tukistamaan ja huutamaan. Silloin on parempi lähteä töihin.

No siitä vertaistuesta sen verran, että minä ainakin olen niitä epätäydellisiä äitejä, jotka joskus vain menettää hermonsa. Kakkosen koliikkivaivojen keskellä oli pää jo niin sekaisin, että karjaisin vähän liikaakin, mutta kyllä se esikoisen ilme palautti järjen tähän hommaan hyvin pian.

Mieleen tulee kymysys, että miksi sinä stressaat siitä syömisestä? Onko paino tai pituus lähtenyt laskuun tai jotain? Meillä tuo esikoinen on aina ollut tosi huonoruokainen, mutta kasvaa kuitenkin tasaisesti ja on iloinen ja tyytyväinen, joten äidin lautanen ei ole yhtäkuin lapsen lautanen ;) Ja nukkumisesta.... Olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka jaksaa nukuttaa lasta 1-2h. Tulee vain mieleen, että unirituaaleissa täytyy ollajotain pahasti vialla, jos niin kauan jaksaa värkätä asian kanssa. Mutta siihenkään on sen enempiä vaikea kommentoida, kun en asiaa tarkemmin tiedä.

Mutta lienee inhimillistä ja ihan suotavaakin, että lapsi voi näyttää tunteensa äidille ja myös äiti lapselle. Kunhan nyt ei mitään kurkkusuorana huutamisia. Ja kun ne hermot oikein paukahtaa nii kannattaa käydä vessassa ja lorottaa ne ajatuksen kanssa sinne vessanpönttöön nii ehtii rauhottua samalla :D

Heippa!
Minulla oon 2,5vuotias lapsi ja 11kuinen lapsi. Esikoiselle tulee räjähdettyä ihan päivittäin, huudan raivoan, joskus annan luunappeja ja tukkapöllyä, kun ei tottele. Esikoisella aivan uskomaton uhma! Hoidan lapsiani kotona,joten hermothan täällä on kireällä. Minusta suuttuminen on inhimillistä. Joskus tuntuu, että tekisi mieli heittää omat lapset seinään. Kuulostaa kauhealta, mutta se on vain ajatus. Rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta, mutta olen vain ihminen ja lyhytpinnainen sellainen. Olen terapiassa uskaltanut puhua "kielletyistä " tunteista ja myös läheisilleni, se helpottaa, eikä kukaan tuomitse. Lapsethan ovat välillä ihan perseestä , ja niin olen itsekin, mutta sellaista se elämä on. :D
Olen oppinut hillitsemään itseäni jonkin verran, koska olen hyväksynyt omat tunteeni ja lapseni uhman yms.
Koen myös olevani hyvä äiti lapsilleni riidoista huolimatta, ja niitähän tulee vielä tulevaisuudessa lisää (murrosikä jne.)
Sinäkin olet hyvä äiti ,ja kaikki me hermostumme joskus. Jotkut harvemmin ja jotkut useammin.

Vanha ketju mutta menkööt. Kokeilkaapa yksinhuoltajuutta,ettei ole sitä tuntiakaan vrk että vois lapset lykätä isälle. eikä silti hermot oo ollu koetuksella. Ehkä se johtuu siitä,että on vaan pakko jaksaa:) sitä niittää mitä kylvää,lapsi on vanhemman paras opettaja:) Olkaa piruvie tyytyväisiä,ja muistakaa ettei teitä koetella 24/7 läpi vuoden:) Tsemppiä