Minulla on takana useita hyviä ja huonoja parisuhteita. Olin vuosia yksin, kun ajattelin, että haluan "sen oikean" parisuhteen tai en parisuhdetta laisinkaan. Olin itsenäinen nainen ja minulla oli paljon ystäviä. Sitten tapasin miehen, jonka ajattelin olevan se oikea. Muutimme yhteen, menimme kihloihin, mieheni osti meille talon ja saimme tytön- kaikki hyvin nopealla aikataululla. Mieheni rakastaa minua ja useimpina päivinä minäkin häntä. Nyt olen kuitenkin alkanut miettimään sitä, olenko onnellinen. Mieheni on nähkääs hyvin hankala luonne. Aluksi se oli kiehtovaa, mutta nyt jatkuva itsekeskeisyys, kohtuuton rahankäyttö, velkaantuminen, asioiden vääristely ja minun ylitsekäväleminen asiassa kuin asiassa on alkanut ärsyttää.
Miehelläni on kallis harrastus ja se saa taloutemme jatkuvasti epätasapainoon. Hän on toisaalta myöskin perheemme tukipilari määrätietoisine päätöksineen ja vakituisie töineen. Itse yritän vielä jotekin tasapainottaa elämääni "uudella" paikkakunnalla määräaikaisia töitä tehden. Minua ärsyttää, että joudun kokoajan joustamaan omista haaveistani miehen haaveiden takia. En esim. voinut jäädä lapsemme kanssa hoitovapaalle, koska hänen elämäntyylinsä (eli menot) ei sitä sallinut. Mieheni itse sanoi, että "tottakai teet niinkuin haluat", mutta käytännössä sille ei ollut mitään edellytyksiä.
Minua myös ärsyttää, ettei minulla ole oikein ystäviä, enkä meinaa millään sopeutua vieraaseen kaupunkiin, vaikka olemmekin asuneet täällä jo useamman vuoden. Mieheni haluaisi mennä naimisiin ja siirtää omaisuudestaan puolet minun nimiini. Minua sitoutuminen kuitenkin pelottaa, koska mieheni on niin arvaamaton. Minusta tuntuu, että hetkenä minä hyvänsä perheemme ajautuu taloudelliseen ahdinkoon. Se taas puolestaan tuntuu kohtuuttoman epäreilulta, koska itse olen hyvin tarkka raha-asioista, ja joudun kokoajan tasapainottamaan omilla tuloillani kaikkea tätä soopaa.
Joskus haaveilen pois muutosta ja siitä, että olisin taas itsenäinen ja saisin toteuttaa omia haaveitani. Toisaalta rakastan miestäni enkä aijo jättää häntä pienen tyttäremme takia (vai aionko?). Toisaalta ajatus siitä, että jatkaisin näin vuosikymmeniä tuntuu kestämättömältä. Olemme jutelleet mieheni kanssa asiasta, mutta noh, miten sen nyt muotoilisi... hän ei ole keskustelijatyyppiä ja lähinnä vain näyttää minulle ovea, mikäli heittäydyn oikein hankalaksi. Siksi minä vain joustan ja moitin itseäni siitä, että joskus itsenäinen nainen on heittäytynyt tällaiseksi vätykseksi. En vain oikein tiedä mitä tehdä. Pelkään, että mikäli tämä jatkuu lakkaan tyystin haaveilemasta omasta elämästäni ja elän vain miehelleni ja perheelle.
Miehelläni on kallis harrastus ja se saa taloutemme jatkuvasti epätasapainoon. Hän on toisaalta myöskin perheemme tukipilari määrätietoisine päätöksineen ja vakituisie töineen. Itse yritän vielä jotekin tasapainottaa elämääni "uudella" paikkakunnalla määräaikaisia töitä tehden. Minua ärsyttää, että joudun kokoajan joustamaan omista haaveistani miehen haaveiden takia. En esim. voinut jäädä lapsemme kanssa hoitovapaalle, koska hänen elämäntyylinsä (eli menot) ei sitä sallinut. Mieheni itse sanoi, että "tottakai teet niinkuin haluat", mutta käytännössä sille ei ollut mitään edellytyksiä.
Minua myös ärsyttää, ettei minulla ole oikein ystäviä, enkä meinaa millään sopeutua vieraaseen kaupunkiin, vaikka olemmekin asuneet täällä jo useamman vuoden. Mieheni haluaisi mennä naimisiin ja siirtää omaisuudestaan puolet minun nimiini. Minua sitoutuminen kuitenkin pelottaa, koska mieheni on niin arvaamaton. Minusta tuntuu, että hetkenä minä hyvänsä perheemme ajautuu taloudelliseen ahdinkoon. Se taas puolestaan tuntuu kohtuuttoman epäreilulta, koska itse olen hyvin tarkka raha-asioista, ja joudun kokoajan tasapainottamaan omilla tuloillani kaikkea tätä soopaa.
Joskus haaveilen pois muutosta ja siitä, että olisin taas itsenäinen ja saisin toteuttaa omia haaveitani. Toisaalta rakastan miestäni enkä aijo jättää häntä pienen tyttäremme takia (vai aionko?). Toisaalta ajatus siitä, että jatkaisin näin vuosikymmeniä tuntuu kestämättömältä. Olemme jutelleet mieheni kanssa asiasta, mutta noh, miten sen nyt muotoilisi... hän ei ole keskustelijatyyppiä ja lähinnä vain näyttää minulle ovea, mikäli heittäydyn oikein hankalaksi. Siksi minä vain joustan ja moitin itseäni siitä, että joskus itsenäinen nainen on heittäytynyt tällaiseksi vätykseksi. En vain oikein tiedä mitä tehdä. Pelkään, että mikäli tämä jatkuu lakkaan tyystin haaveilemasta omasta elämästäni ja elän vain miehelleni ja perheelle.
Vastaukset 4
Vanhimmat
tiedät että sulla on vain kaksi vaihtoehtoa ja valitse se minkä haluat mutta harkitse tarkoin.
Olen kokenut aikalailla samanlaisen parisuhteen. Mutta minä lähdin ennenkuin pääsimme siihen pisteeseen että alkaisimme tehdä lapsia, mennä naimisiin ja ottamaan asuntolainaa jne. ja olen erittäin onnellinen päätöksestäni. Mieheni kulutti minut henkisesti loppuun ja menetin otteen omaan elämääni ja itseeni. Jotenkin sitä vain vuosien varrella alistui ja tyytyi siihen millaista elämä oli. Kunnes kaikki kävi liian raskaaksi.
Sinulla tilanne toki on vaikeampi, koska mukana on myös lapsi. Mutta kehotan sinua miettimään tilannetta niin itsesi kuin lapsesi kannalta. Onko järkeä elää parisuhteessa jossa sinulla selvästikään ei ole kovin hyvä olla? Ja onko se hyväksi lapselle? Monet jatkavat onnetonta liittoa lasten vuoksi, mutta onko se lapsen kannalta parasta? Itse avioero-lapsena olen sitä mieltä että lapselle vanhempien ero voi olla myös se parempi vaihtoehto.
Mieti tarkkaan mitä teet. Haluatko jatkaa sen vuosikymmenien ajan jotakin, joka tuntuu jo nyt kurjalta.
Ongelmasi taitaa olla ensinnäkin miehesi rahankäyttö ja se että sinä joudut mutkan kautta rahoittamaan hänen kalliiin harrastuksensa ja toisaalta se että olet tavallaan vankina siellä uudessa kaupungissa ilman kavereita ja sellaista itsenäisyyttä kuin ennen? Nuo asiat on kuitenkin käytännössä ratkaistavissa jos teiltä molemmilta löytyy halua. Miehesi ei ole siis mikään rahankäytön mestari joten voit häntä taitavampana rahankäyttäjänä esittää hänelle laskelman mihin taloutenne nyt ajautuu jos esim jäät hoitovapaalle ja hän jatkaa samalla tavalla rahan kulutusta ja toisaalta ehdotuksen miten asian voisi ratkaista eli rahat saada riittämään niin että se tyydyttää teitä molempia. Hakeudu itsekin harrastuksiin, olosi helpottuu jos saat itsekin omia menoja ja ystäviä. Jos uusi kaupunki ei vaan tunnu omalta niin voithan ehdottaa miehellesi että muuttaisitte muualle. Jos miehesi kanssasi haluaa jatkaa niin eiköhän joustohaluja löydy, pitää tosin tehdä hänelle selväksi että sinä et jaksa muuten (mikä tarkoittaa käytännössä eroa). Ja sinnikkäästi kun ajat asiaa niin hän ymmärtää että olet tosissasi ja ellei suostu kuuntelemaan eikä yhtään tulemaan vastaan niin siinä tapauksessa ala harkita eroa. Mutta yritä ensin muuttaa asioita siinä määrin kuin mahdollista.
Aika tutulta kuulostaa tuo tilanteesi. Itselläni ainakin jonkin verran samanlainen tilanne tällä hetkellä, tosin lapsia meillä ei vielä ole. Mutta itsekin vieraalle paikkanunnalle muuttanut mieheni töiden /yrityksen perässä. Ja nyt mietinkin miten tästä eteenpäin. Yrittääkö selvitellä meidän ongelmia, tai sietää niitä. Vaiko lähteä pois.. Kovin tunnen oloni yksinäiseksi täällä vieraalla paikkakunnalla.. Missäs päin suomea te asutte?