Naimisissa ollaan oltu alle vuosi ja nyt muutetaan erilleen mut pysytään silti avioliitossa. Mä jään yksin omaan asuntooni ja mies muuttaa kaverinsa kanssa kimppakämppään. Seuraako tälläisesta mitään hyvää vai pitäisikö ottaa avioero samantien? Kuulemma erilleen asuminen voi tehdä hyvää.
Erileen muuton syynä on jatkuva riiteleminen ihan kaikesta. Suurin osa riidoista johtunee minusta. Siis siitä että sairastan aika vakavaa mielenterveydellistä sairautta ja muutenkin olen hankala ihminen. Eikä tieto siitä että menettää toisen luotaan luo yhtään parempaa ilmapiiriä suhteelle. Tällähetkellä olen sisälläni äärimmäisen epätoivoinen, loukkaantunut ja pettynyt. pettynyt olen etenkin itseeni.
Juu ja kommenttia tulee että olen itsesäälinarttupaska ja ansaitsenkin elää yksin.
Erileen muuton syynä on jatkuva riiteleminen ihan kaikesta. Suurin osa riidoista johtunee minusta. Siis siitä että sairastan aika vakavaa mielenterveydellistä sairautta ja muutenkin olen hankala ihminen. Eikä tieto siitä että menettää toisen luotaan luo yhtään parempaa ilmapiiriä suhteelle. Tällähetkellä olen sisälläni äärimmäisen epätoivoinen, loukkaantunut ja pettynyt. pettynyt olen etenkin itseeni.
Juu ja kommenttia tulee että olen itsesäälinarttupaska ja ansaitsenkin elää yksin.
Vastaukset 17
Vanhimmat
et ole paha ihminen. Teillä on nyt vaan seinä tullut vastaan, mutta tilanne voi vielä korjaantua. Ehkä se korjaantuu erilleen muuttamalla, tai sitten pariterapialla tai että sinä saat uudet lääkkeet tai menet itse terapiaan.
Jos sinä yksin olisit ongelma, niin helppoa se oliskin :) Kyllä teitä tarvitaan kaikista mielenterveysjutuista huolimatta kaksi tuohonkin liittoon. Ongelmana tuskin olet vain sinä, vaan se myös miten kumppani vastaa huutoon. Hän voisi siis opetella joustamaan, jos se ei sinulta onnistu. Yhteispeli pitää saada toimivaksi, eli kummankin pitää tulla vastaan. Luonteelleen ei paljon voi mitään, mutta sille voi miten asioihin suhtautuu.
Onkos se mies ottanut tarpeeksi selvää sun sairaudestasi? Jos hän ei sen luonnetta ymmärrä, niin ei hyvältä näytä. Toisaalta sinä et saa käyttää hyväksesi sairauttasi ja sallia itsellesi toisen kohtelua miten sattuu..
En osaa auttaa aloittajaa, ei ole kokemusta eikä tietoa. Mutta pari juttua edellisen vastaukseen liittyen.
"Ongelmana tuskin olet vain sinä, vaan se myös miten kumppani vastaa huutoon. Hän voisi siis opetella joustamaan, jos se ei sinulta onnistu."
Kumpikaan ei yksin ole ongelma koskaan, jos parisuhteessa menee huonosti (tai no, ehkä erityisen äärimmäisissä tapauksissa). Mutta silti voidaan väittää, ettei joustaminenkaan voi olla yksipuolista eikä sitä semmoisena saa vaatia. On siis liikaa vaadittu, että aloittajan kumppanin pitäisi opetella joustamaan, jos se aloittajalta ei onnistu (miksi se ei onnistuisi, jos aloittaja pyrkisi tekemään tarpeellisia asioita joustamisen eteen?). Joustamista tarvitaan parisuhteessa molemmin puolin, se ei koskaan ainakaan pidemmän päälle voi olla yksipuolista.
"Onkos se mies ottanut tarpeeksi selvää sun sairaudestasi? Jos hän ei sen luonnetta ymmärrä, niin ei hyvältä näytä."
Kommentti lähentelee mielestäni sitä, että puolison pitäisi toimia aloittajan tukijana ja hoitajana. Niin ei koskaan tasapuolisessa suhteessa voi olla. Toinen puoliso ei voi olla toisen terapeutti, missään merkityksessä. Olipa ongelma mikä hyvänsä (mielenterveysongelma, päihdeongelma...), niin terapeutit ja sairauden ymmärtäjät ja tukijat pitää löytää kodin ulkopuolelta. Puolison pitää parisuhteessa saada olla tasa-arvoisessa asemassa, eikä niin, että toisen sairauden vuoksi toinen joutuu "laittamaan itsensä syrjään". On itsestään selvää, että parisuhde kärsii, jos toisen edellytetään olevan toisen pitkäaikaissairauden terapeutti ja "ymmärtäjä".
En tiedä, onko aloittajan suhteessa näitä ongelmia, enkä ottanut siis siihen kantaa. Mutta kritisoin ekan vastaajan näkemystä, joka tavallaan sitouttaa mielenterveyspotilaan puolisoa terapeutin asemaan.
tarkempia tietoja on vaikea sanoa tilanteestanne mitään varmempaa mutta en aio valehdella, minusta tilanne näyttää pahalta.
Olette olleet aviossa vasta alle vuoden. Se on oikeasti todella, todella lyhyt aika siitä, kun lupasitte tukea toisianne myötä- ja vastoinkäymisissä. Minusta asiat ovat kyllä todella hullusti, jos tässä vaiheessa pitää kokeilla "hyvää tekevää" erilläänasumista.
Mikä on mielenterveysongelmasi tarkempi laatu? Masennusta on nykyään monilla, varsinkin nuorilla ja varsinkin naisilla. Useimmiten se liittyy liiallisiin vaatimuksiin ja odotuksiin sekä ympäristön että masentuneen itsensä taholta. Masennus ei ole mikään parantumaton sairaus, vakavanakaan. Sitä ei kuitenkaan mitenkään helpota, että sairastunut jätetään yksin märhetimään omaa epäonnistumistaan elämässä ja tuore aviomies lähtee kimppakämppäilemään kaverinsa kanssa. Ajatuskin on ihan mahdoton.
Muista mielenterveydellisistä ongelmista minulla ei ole kokemusta, mutta tuskin riitely ja erilleenmuutto johtuu siitäkään, että olisit heti naimisiinmenonne jälkeen sairastunut vakavaan paranoidiin skitsofreniaan, vai?
Arvaanko oikein, että ajatus erilleen muuttamisesta oli miehesi? Sinä haluaisit kovasti uskoa, että onnistutte vielä korjaamaan suhteen ja palaisitte yhteen. Sinulla olisi halua ja tahtoa. Millä tavalla avioliiton korjaaminen onnistuu, jos toinen lähtee pois? Ei se onnistu sillä tavalla. Älä petä itseäsi. Miehesi lähtee, koska hän ei halua eikä jaksa korjata asioita. Todennäköisesti hän haaveilee vapaasta elämästä kavereiden kanssa, haluaa olla kuten oli ennen avioliittoa. Hän ei halua loukata sinua liikaa, ehkä hän tuntee myötätuntoa tai sitten ei vain jaksa/viitsi kantaa seurauksia siitä epätoivosta, jonka avioeroilmoitus sinussa herättäisi. Hän jättää sinut roikkumaan löysään hirteen, miettimään omaa epäonnistumistasi, kuinka muka pilasit suhteen omalla mahdottomuudellasi ja hankaluudellasi ja toivomaan että jos olet oikein-oikein kiltti etkä yhtään vaivaa häntä vaatimuksillasi ja pettymyksen tunteillasi, hän alkaa rakastaa sinua uudestaan ja palaa takaisin. Se on julmaa ja täysin vastuutonta. Selvää on, että sinä et voi näistä lähtökohdista rakentaa elämääsi ja mielenterveyttäsi uudelleen paremmalle pohjalle. Parempi olisi jos hän eroaisi sinusta suoraan ja rehellisesti, se kirpaisisi kerralla pahasti mutta pääsisit loppujenlopuksi nopeammin eteenpin.
Sinä etsit syytä itsestäsi, koska koet, että itseesi voit vaikuttaa ja jos teet itsestäsi paremman ihmisen, mies rakastaa sinua taas. Homma ei vain mene näin. Todennäköisesti suhteessanne on ollut jo pitkään, kenties jo alusta asti, epävarmuutta ja epäilystä. Onko miehesi muka ollut unelmayksilö, tehnyt kaiken oikein, ollut aina paikalla lohduttamassa, auttamassa ja tukemassa? Ja nyt sitten yhtäkkiä muuttaa pois koska sinä olet niin "mahdoton?" Enpä usko. Tällaisia miehiä on nähty ja naisia jotka jäävät turhaan syyllistämään itseään. Ei ole mikään ihme, jos tulee eripuraa ja riitaa, jos toinen tai molemmat osapuolet joutuvat kokemaan jatkuvaa epävarmuutta suhteessa. Teissä molemmissa on vikaa, olette molemmat toimineet väärin, molemmilla teillä on heikkoutenne. Mutta ei avioliitosta lähdetä alle vuoden jälkeen "tuulettumaan" jos asiat ovatkin menneet vähän eri tavalla kuin suunniteltiin. Se on puhdasta vastuuttomuutta ja myötätunnon ja välittämisen puutetta. Avioliitto merkitsee nimenomaan yhdessä yrittämistä, tukemista ja ymmärtämistä, myötätuntoa ja ennen kaikkea halua ja motivaatiota näihin. Mitä avioliitosta on jäljellä, jos näitä ei ole? Paperi?
Minusta sinun kannattaisi vielä istua miehesi kanssa alas ja kertoa mitä oikeasti ajattelet tilanteesta. Älä yritä myötäillä hänen sanomisiaan siinä pelossa että hän hermostuu ja paukauttaa jättävänsä sinut lopullisesti. Ethän voi kuitenkaan elämääsi rakentaa muulle kuin totuudelle ja siksi olisi hyvä että totuus tulisi esiin. Totuus ei myöskään muutu ajan kuluessa jos mies saa muutaman kuukauden hummailla vapaana kavereidensa kanssa pitkin yökerhoja jne. Ja jos hän kävisikin kokeilemassa vapaata elämää vaikkapa puolen vuoden ajan ja tulisi sitten jostain syystä takaisin sinun luoksesi häntä koipien välissä, pystyisitkö kuitenkaan luottamaan häneen ja siihen, että hän aikoo nyt lopullisesti jäädä luoksesi? Varmastikaan et. Aluksi voisit olla iloinen ja huojentunut mutta epävarmuus jäisi kalvamaan sinua entistä pahemmin. Tuntisit itsesi edelleen loukatuksi, petetyksi, jätetyksi, kaltoin kohdelluksi ja oireilisit näitä tunteita suhteessanne entistä pahemmin. Ei kukaan voi noin isoa asiaa vain nielaista ja unohtaa tuosta vain. Luottamus on särkynyt ja sen uudelleen rakentaminen vaatii joka tapauksessa paljon töitä, joihin kummankin pitäisi olla valmis ja täysin sitoutunut. Miehesi ei vain valitettavasti siltä kuulosta.
Sinun kannattaa kertoa etukäteen hyvälle ystävällesi, äidillesi, siskollesi tms. että aiot käydä miehesi kanssa vakavan keskustelun ja sopia, että hän on sinulle tukena, jos tarvetta tulee. Älä jää muutenkaan yksin, kerro tilanteesta terapiassa tai missä nyt sitten käytkin hoidossa.
Kirjoitukseni voi kuulostaa tylyltä ja ehdottomalta, mutta voin sanoa että minulla on kokemusta asiasta ja olen monissa vastoinkäymisissä oppinut, että asioita pitää katsoa rohkeasti silmiin. Muuten vetää mattoa alta omalta elämältään ja tulevaisuudeltaan. Kaikki, minkä jättää taakseen ja koittaa peitellä itseltään, pulpahtaa jossakin vaiheessa pintaan ja pilaa elämän uudestaan. Sen voin sanoa aivan varmasti. Siksi asiat kannattaa käsitellä rohkeasti ja ottaa sitten vaikka se pahinkin vastaan, vaikka joskus tuntuisi että ei millään pysty tai jaksa. Sillä tavalla on kuitenkin olemassa mahdollisuus ja tulevaisuus, vaikka menneisyydessä jotakin olisikin mennyt pieleen. Kaikilla niitä pieleen menneitä asioita on, niistä pitää vain oppia ja kasvaa.
Tsemppiä sinulle ja selvitä asia kunnolla miehesi kanssa.
Ei mt-potilaat ole aina syyttömiä tapahtumiin.
Kyllä mt-ongelmista kärsivän pitää huolehtia siitä, että hakeutuu hoitoon, käy siellä ja syö lääkkeet. Lisäksi AP ei kerro tarkemmin, mutta mt-ongelmiin voi liittyä paljon muutakin ikävää kuin pelkkä masennus, esimerkiksi pettämistä, väkivaltaa tai riehumista. Kenenkään ei tarvitse sietää tällaista, ei edes silloin kun käytöksen aiheuttaja on sairaus.
olekaan.
Kirjoitinkin näin:
"Teissä molemmissa on vikaa, olette molemmat toimineet väärin, molemmilla teillä on heikkoutenne. Mutta ei avioliitosta lähdetä alle vuoden jälkeen "tuulettumaan" jos asiat ovatkin menneet vähän eri tavalla kuin suunniteltiin."
Ap puhuu riitelemisestä. Käsitän riitelemisen lähinnä verbaaliseksi toiminnaksi. Väkivallasta ja riehumisesta ei ollut puhe eikä myöskään pettämisestä, johon en ap:n tekstin perusteella uskokaan. Olen nähnyt vastaavia tilanteita ja valtaosassa tapauksia aika olennainen ongelma on se, että kumppani laittaa mielellään oman vastuuttoman käytöksensä toisen masennuksen piikkiin. Jos toinen on sairas ja tarvitsee apua, onko se oikea kohta rikkoa avioliitto ja lähteä etsimään helpompaa elämää? Olennaista tässä on minusta se että avioliitto on kestänyt alle vuoden. Minulta löytyisi enemmän ymmärrystä, jos vaikeiden ongelmien, riidan ja tappelun kanssa olisi kamppailtu vaikkapa kymmenen vuotta ja kaikki keinot käytetty.
Jokainen tekee toki omat ratkaisunsa ja jos mies haluaa lähteä, hän tietysti lähtee. Reilumpaa olisi vain lähteä sitten kunnolla ja tehdä asiat selväksi eikä jättää toista turhaan toivoon ja löysään hirteen riutumaan. Tämä ei mielestäni ole aviolitton tarkoitus eikä avioliitolla ole tällaisen "roikuttamisen" jälkeen enää juuri tulevaisuutta, vaikka syitä lähtöön olisikin. Reilun ja rehellisen eron jälkeen mahdollisuuksia saattaisi vaikka ollakin. Kumpikaan ei olisi toisen "armopalojen" varassa ja kumpikin säilyttäisi omanarvontuntonsa ja itsekunnioituksensa. Uusi alku voisi olla mahdollinen puhtaalta pöydältä.
Tässä on nyt ongelmana sinulla (ja meillä muilla vastaajilla), että ap:n teksti on tosi vähäsanaista. Siksipä suurin osa tekstistäsi on vain sinun oletuksiasi. Ne voivat olla ihan oikeita eli saattaa tosiaan olla, että ap:n suhteessa miehen pitäisi ottaa enemmän vastuuta, kuten sanot. Mutta ap:n tekstistä sitä ei voi päätellä.
"Minulta löytyisi enemmän ymmärrystä, jos vaikeiden ongelmien, riidan ja tappelun kanssa olisi kamppailtu vaikkapa kymmenen vuotta ja kaikki keinot käytetty."
Ap. ei kerro suhteen pituutta, hän toteaa vain avioliiton kestäneen alle vuoden. Mutta heidän parisuhteensa saattaa olla paljonkin pidempi ja keinoja on saatettu käyttää yksiä jos toisiakin, vaikka ap. ei siitä erikseen mitään puhu.
"Ap puhuu riitelemisestä. Käsitän riitelemisen lähinnä verbaaliseksi toiminnaksi."
Tässäkin oikaiset ap:n tekstiä hiukan. Hän nimittäin sanoi "jatkuva riiteleminen ihan kaikesta. Suurin osa riidoista johtunee minusta. Siis siitä että sairastan aika vakavaa mielenterveydellistä sairautta ja muutenkin olen hankala ihminen.". Eli ensinnäkin riitely on pariskunnalla tavanomaista ja sen lisäksi ap. itsekin myöntää - mielenterveysongelmansa lisäksi - olevansa hankala ihminen. Riippumatta siitä, onko riitely heillä ollut vain verbaalista vai myös fyysistä, se on noilla ehdoin varmasti hyvin kuluttavaa. Molemmille osapuolille.
"Olen nähnyt vastaavia tilanteita..."
Tuskinpa sentään. Huomioithan, että ap. kertoi tilanteesta niin vähän, että on melko mahdoton sanoa, onko joku meistä sivullisista nähnyt vastaavia tilanteita vaiko ei. Ellei sitten katsota, että ylipäätään riitelevien pariskuntien tunteminen on vastaavan näkemistä.
"...valtaosassa tapauksia aika olennainen ongelma on se, että kumppani laittaa mielellään oman vastuuttoman käytöksensä toisen masennuksen piikkiin."
Tuo on jo tosi hurjaa tulkintaa. Jos nimittäin näistä näkemistäsi tapauksista (joista yhdenkään ei tarvitse olla verrannollinen ap:n tilanteen kanssa) laittaa yhtäläisyysmerkit ap:n tilanteeseen.
"Jos toinen on sairas ja tarvitsee apua, onko se oikea kohta rikkoa avioliitto ja lähteä etsimään helpompaa elämää?"
Edelleen, me emme tiedä, kuka on tehnyt liitossa mitäkin, mutta tulkintasi on rohkeaa.
"Reilumpaa olisi vain lähteä sitten kunnolla ja tehdä asiat selväksi eikä jättää toista turhaan toivoon ja löysään hirteen riutumaan."
Tuo sen sijaan voi olla totta. Mutta kun taaskaan emme tiedä, mikä on ap:n liitossa ollut kenenkin rooli, on paljon vaadittu, jos toisen osapuolen pitää jatkuvasti osata olla se fiksu, joka tekee pelkästään perusteltuja ja viimeisenpäälle pohdittuja ratkaisuja. Muistetaan kuitenkin, että ap:n puolisokin on elänyt tilanteessa, jossa riitely on ollut jatkuvaa ja se on ainakin osittain johtunut ap:n hankalasta luonteesta, ei pelkästään tämän mielenterveysongelmista. Ehkäpä puolisollekin pitää antaa oikeus olla epävarma, oikeus yrittää etäisyyttä ottamalla nähdä, onko suhteella kenties tulevaisuutta ja onko puolisolla siihen halua?
En väheksy mielenterveysongelmia, mutta ne eivät myöskään ole syy, jolla toinen osapuoli voidaan "nostaa epäilysten yläpuolelle". Siis tavallaan antaa niiden perusteella toiselle enemmän oikeuksia olla "mahdoton" tai "vastuuton", ja vaatia toiselta taas ylimitoitetusti sopeutumista ja vastuuta. Kuten jo aiemmin totesin, toimivan parisuhteen pitää olla pitkällä aikavälillä tasa-arvoinen ja tasapuolinen. Meillä jokaisella voi olla ajoittain ongelmia, pidempiaikaisiakin, jolloin parisuhteen toiselta osapuolelta vaaditaan enemmän. Mutta ongelmien taakse ei voi loputtomiin paeta (en sano, että aloittaja näin tekisi) eikä mielenterveysongelmiakaan - kuten ei muitakaan ongelmia - voida pitää automaattisena tekosyynä, joiden vuoksi toiselle osapuolelle voidaan sallia jatkuvasti enemmän tai huonompaa käytöstä. Sinun viestisi tuntuvat viittaavan siihen (samoin kuin alussa kommentoimani nimimerkki "mäå"n kommentti), että ap:n miehen tulee venyä enemmän. Vaikka me kirjoittajat emme tiedä kuin hyvin vajavaisen kuvan siitä, mitä ap:n parisuhteessa tähän mennessä on tapahtunut ja siitäkin vain yksipuolisen näkemyksen.
nyt sinulle vaikka tietenkään tämän ketjun tarkoitus ei ole sinun ja minun keskinäinen kädenvääntö. Teen epäilemättä rohkeita tulkintoja, sitä en kiellä. Olen lukevinani ap:n sanavalinnoista ja ilmaisuista epävarmuutta siitä, mikä oikeastaan on johtanut tähän käsillä olevaan tilanteeseen. Johtunee, epätoivoinen, loukkaantunut, pettynyt. Lisäksi päättelen, että kysymyksessä on nuori nainen, joka selvästi ja syystä on epävarma suhteestaan, avioliitostaan, itsestään ja miehestään.
Hän sanoo: "eikä tieto siitä että menettää toisen luotaan luo yhtään parempaa ilmapiiriä suhteelle." Tilanne ei siis ole se, että kaksi naimissa olevaa aikuista ihmistä keskustelisi ongelmistaan ja mahdollisuuksistaan jatkaa avioliittoa, millä ehdoin se tapahtuisi ja minkä pitäisi muuttua. Tilanne on pikemminkin se, että vaimo yrittää pahan olonsa keskellä kaikkensa pitääkseen "ilmapiirin" miellyttävänä jotta mies ei hylkäisi häntä. Eihän voida ajatella, että vastuullisessa avioliitossa tässä vaiheessa, jos ongelmat ovat näin pahoja, voisi enää olla kysymys ilmapiirin ylläpitämisestä. Ilmapiiri on lopullisesti pilalla, senhän pitäisi olla jo selvä molemmille osapuolille ja lusikka otettuna kauniiseen käteen, mitä tälle asialle tehdään, yritetäänkö yhdessä vai haudataanko tämä suhde yhdessä.
Minulla on kokemusta masennuksesta ja siihen liittyvistä ongelmista ja jos masentunut ihminen sanoo, että hän on hankala ihminen, sitä ei todellakaan voi tulkita niin että hän todella sitä aivan oman aidon persoonallisuutensa tasolla on. Masentunut kokee olevansa hankala ihminen. Hän kokee syyllisyyttä, ja häpeää siitä, että ei osaa eikä jaksa. Jos nuori masentunut ihminen, jonka suhde on juuri kariutunut kokee, että hän on syyllinen kaikkeen pahaan mitä on tapahtunut ja nimittää itseään hankalaksi ihmiseksi, en mitenkään voi ajatella, että häntä olisi sen perusteella käsiteltävä oikeasti hankalana ihmisenä. Ja mitä on hankala? Onko hankala sairas, masentunut, huonolla itsetunnolla varustettu, epäluuloinen, neuroottinen, mitä? Olen kuulevinani tuossa epämääräisessä "hankalassa" itseruoskintaa, jonka tarkoituksena voi pikemminkin olla tilanteen selittäminen niin päin, että mies kyllä olisi häntä rakastanut, jos hän vain olisi ollut oikeanlainen. On helpompi syyttää itseään, itseensä voi kuitenkin vielä jotenkin vaikuttaa tai kuvitella, että muokkaamalla itseään voi palauttaa toisen ihmisen kiinnostuksen, kunnioituksen ja rakkauden. Paljon lopullisempaa on myöntää, että miehen lähtö on miehen oma päätös eikä asiaa voi mitenkään puhua parhain päin.
Oli miten oli, ennen kaikkea haluaisin rohkaista ap:tä olemaan rehellinen ja selvittämään asiat kunnolla miehen kanssa, olipa lopputulos sitten mikä tahansa. Sinäkään et varmaan kaikesta näennäisestä puolueettomuudestasi huolimatta ajattele, että ap:lle on hyvä opetus elämästä jäädä roikkumaan yksin avioliiton raunioille ja miettimään, mitähän mies aikoo tehdä, jäädäkö vai lähteä lopullisesti. Se, joka ei ole mielenterveyden ongelmia nähnyt tai kokenut, suhtautuu niihin usein korostetun rationaalisesti. "Eihän se tarkoita sitä, että saa. Eihän se tarkoita, että toisen pitää kantaa enemmän vastuuta. Eihän se tarkoita, että saa olla mahdoton." Se ei tarkoita sitä, että automaattisesti saa ja on oikeus, mutta valitettavasti elämä ei ole niin yksioikoista. Sairaus ei kysy, kenelle se tulee ja milloin. Tuossa sanomassasi on aika paljon nuoruuden ehdottomuutta ja on ihan hyvä, että tiedostaa omat rajansa ja pitää kiinni oikeuksistaan. Ihmiset kuitenkin pariskuntina kohtaavat elämässä monenlaisia asioita ja vielä paljon pahempiakin. Joskus tulee sellainen tilanne, että ei ole mitään hyötyä ajatella onko toisella oikeus, saako hän piiloutua jne. On vain tehtävä se, mikä on tehtävä, ilman että lasketaan kuinka monta senttiä ja milliä kukakin on antanut periksi.
Sinun kannattaa myös hyväksyä se, että täällä keskustelupalstalla emme ole mitään psykologeja emmekä suorita psykoanalyyseja ja tee diagnooseja. Keskustelemme ja jaamme mielipiteitämme ja kokemuksiamme ihan tavallisina ihmisinä, useimmat hyvää tarkoittaen, jotkut myös ilkeilyn tai pätemisen tarpeesta. Ap:llä toivottavasti on sairauteensa olemassa hyvä hoito ja keskusteluapu, jossa hän voi avautua asioistaan enemmän ja luottamuksellisemmin kuin täällä. Minun käy surku, kun nuori ihminen on joutunut umpikujaan, jossa hän ei näe ulospääsyä. Ap:n kirjoitus ei ole piittaamattoman, ilkeän, hankalan ja mahdottoman ihmisen kirjoitus vaan surullisen, pettyneen, neuvottoman, eksyneen nuoren ihmisen kirjoitus. Eikä siitä päästä mihinkään, että puolison lähtö yhteisestä kodista ei ole mikään pikku "muistutus hyvistä käytöstavoista" vaan se tulee lyömään ison loven pariskunnan keskinäiseen luottamukseen ja vaimon jo ennestäänkin kenties maassa olleeseen itsetuntoon. Siksi kehottaisin kaikista ongelmista huolimatta tarttumaan asiaan nyt, kun se on ajankohtainen, ja selvittämään sen kunnolla.
En tarkoittanut viestiäni (joka oli ensimmäinen vastaukseni sinulle) kädenväännöksi. Mutta ap. ei ole aloituksensa jälkeen ilmoittautunut, joten keskustelu on meidän muiden välistä, jos sitä on.
Olen edelleen sitä mieltä, että teet liian rohkeita tulkintoja. Ne voivat olla oikeita, mutta sitä emme tiedä. Syy, miksi puutuin viestiisi, oli siinä, että jos ensin teet omia tulkintojasi ja sen jälkeen - kuten myös teet - esität varsin voimakkaita kannanottoja, niin ne voivat mennä ihan hutiin. Aiemmassa viestissäsi esim. mainitsit "...kumppani laittaa mielellään oman vastuuttoman käytöksensä...". Mitään tällaista ei ap. kertonut, mutta yllättäen teit ap:n puolisosta vastuuttoman. Ja sen jälkeen teet johtopäätöksiä siitä. Tässä viestissä esim. "Tilanne ei siis ole se, että kaksi naimissa olevaa aikuista ihmistä keskustelisi ongelmistaan ja mahdollisuuksistaan jatkaa avioliittoa..." Ap. ei ole kertonut, mitä keinoja - jos mitään - pariskunta on käyttänyt. Onko puhuttu vai pelkästään riidelty ja jos on puhuttu, kuka on ollut milläkin kannalla. Joten tämä "... vaimo yrittää pahan olonsa keskellä kaikkensa pitääkseen "ilmapiirin" miellyttävänä jotta mies ei hylkäisi häntä" on jälleen oletuksesi, jolle ei ole perustetta ap:n viestissä. Päinvastoin, hän kuvasi itseään hankalaksi ihmiseksi. Sinä teet hänestä pahan olonsa keskellä kamppailevan marttyyrin. Totuus lienee siinä välissä.
"Sinäkään et varmaan kaikesta näennäisestä puolueettomuudestasi huolimatta ajattele, että ap:lle on hyvä opetus..."
Ensinnäkään en ole vain näennäisesti puolueeton, vaan ihan oikeasti (en tunne tapausta enkä voi tietää muuta kuin sen, mitä ap. on kirjoittanut, ja se on kovin vähän). Mutta olen kritisoinut tapaasi tehdä oletuksia, jotka voivat olla oikeita tai kerrassaan metsäänmenneitä. Toisekseen, ap:n tekstiin perustuva tulkintani ei tosiaankaan tarkoita, että hänen pitäisi saada jokin opetus. Se on sinulta tosi vahvaa tulkintaa - nyt minun ajatuksistani - eikä sovi yhteen alussa mainitsemasi kädenväännön välttämisen kanssa.
"Se, joka ei ole mielenterveyden ongelmia nähnyt ... suhtautuu niihin usein korostetun rationaalisesti. "Eihän se tarkoita sitä, että saa. Eihän se tarkoita, että ..." ... Tuossa sanomassasi on aika paljon nuoruuden ehdottomuutta ..."
Teit paljon oletuksia, joissa ei ole perää, ja lisäksi tulkitsit tekstiäni luvalla sanoen riidanhaluisesti (lainausmerkkeihin laittamasi osuus). Et tiedä mitään minusta tai kokemistani tai näkemistäni asioista. En aio niitä selventää, mutta totean, että vaikka sinä olisit nähnyt ja kokenut jotain yhdellä tavalla, se ei tarkoita, etteikö joku toinen ole voinut nähdä ja kokea samanlaisia asioita, ja suhtautua niihin eri tavalla. Sen voin keskustelun vuoksi korjata, että jos objektiivisena pysyminen on nuoruuden ehdottomuutta, niin toivottavasti joku sanoisi sen hiuspehkolleni, joka jo kerää harmaitaan... Minäkin oletan, että ap. on suhteellisen nuori, mutta se voi olla väärä arvaus kuten sinä teit minun ikääni koskien.
"...pariskuntina kohtaavat elämässä ... paljon pahempiakin. Joskus tulee sellainen tilanne, että ei ole mitään hyötyä ajatella onko toisella oikeus, saako hän piiloutua ... ilman että lasketaan kuinka monta senttiä ja milliä kukakin on antanut periksi"
Näinhän sanoin, että parisuhteessa tulee ylä- ja alamäkensä, myös pidempiaikaiset. Mutta se ei voi johtaa siihen, että toisen pitää venyä yli omien voimavarojensa - mielenterveysongelmakaan ei ole riittävä syy vaatia toiselta enemmän kuin mihin tämä kykenee. Emme tiedä ap:n puolisosta mitään, mutta lähtökohtasi on, että koska ap:lla on mielenterveysongelma, puolison pitää venyä. Ehkä puoliso on jo venynyt? Ehkä yli omien rajojensa? Edes mielenterveyspotilaan puolison ei tarvitse venyä yli voimiensa, koska puoliso ei koskaan voi olla toisen terapeutti (silloin kyseessä ei enää ole parisuhde vaan terapiasuhde). Ehkä ap:n puoliso ei ole venynyt lainkaan vaan heittää kaiken lekkeriksi, mutta sitä emme tiedä - sinä sen sijaan edellytät, että hänen pitää tehdä enemmän tai jotain muuta kuin on jo tehnyt.
"Sinun kannattaa myös hyväksyä se, että täällä keskustelupalstalla emme ole mitään psykologeja..."
Kiitos vinkistä ;-) mutta sinun viesteissäsi tätä diagnosointia ja ylitulkintaa mielestäni on esiintynyt. Samaa mieltä olen siinä, että ap:n oikea paikka asiansa selvittämiseen ei ole nettipalsta vaan keskustelu puolison kanssa, jos tämä vielä haluaa siihen tarjota mahdollisuuden, ja ensisijaisesti asianmukaisen hoidon hakeminen mielenterveysongelmaansa.
ja näen myös, että olemme lähteneet tähän keskusteluun eri suunnista. Huomaan, että olet käynyt kommentoimassa aiemmankin kirjoittajan mielipidettä eritellen ja kritisoiden hänen tulkintojaan. Koet epäilemättä tarvetta varmistaa, että kaikki menee "oikein" ja taiteen sääntöjen mukaisesti. Minä en kuitenkaan lähtiessäni kekusteluun mukaan ottanut välineekseni mitään tieteellisen tutkimuksen metodeita, kirjoitan omia ajatuksiani ja kokemuksiani ajattelematta että minun pitäisi jotenkin pomminvarmasti pystyä todistamaan oikeassa olemiseni.
Sinä saat pisteen ja ap epäilemättä ottaa onkeensa sen, minkä itse tietää ja näkee itseensä osuvaksi. Riitaa en missään tapauksessa ole yrittänyt haastaa ja sinun metodiikkaasi lainaten näkisin siinä väitteessäsi yrityksen pikemminkin vastavuoroisesti pureutua minun henkilööni sen sijaan, että pysyisit ilmeisen periaatteesi mukaisesti puhtaasti asialinjalla. On olemassa erilaisia näkökulmia tarkastella sitä, mitä on ja mitä tapahtuu. Rationaalinen ajattelu tietysti asettaa tarkastelulle raamit ja lähtökohdat, mutta todellisuus on kokemukseni mukaan yleensä niin monimutkainen ja -muotoinen, että tarkkoja sääntöjä ei voida aina noudattaa. Ihmisten keskinäisissä suhteissa on sijaa sellaisillekin postmodernin individualismin hyljeksimille hirviöille kuin armolle, anteeksiannolle ja jopa uhrautumiselle. Itse henkilökohtaisesti en usko siihen, että olisimme kaikki onnellisempia, jos kaikki vain pitäisivät aina ja kaikissa tilanteissa tiukasti kiinni oikeuksistaan.
Omia voimavarojaan ei toki pidä ylittää, mutta auttaminen, huolehtiminen ja rinnalla seisominen voivat olla myös suuria voimavaroja ihmisen elämässä. Ne myös kuuluvat parisuhteeseen ja avioliittoon. Mielenterveysonglemat ovat sairauksia siinä kuin mitkä tahansa muutkin sairaudet. Katsoisin myös, että jos ap:n mies myöhemmin sairastuisi syöpään, saisi aivoverenvuodon tai joutuisi onnettomuteen ja sitä myötä liikuntakyvyttömäksi, ap:n tehtävä puolisona olisi ennen kaikkea tukea häntä ja seistä hänen rinnallaan vaikeuksissa. Hänellä ei siinä olisikaan kenties vaikeuksia, kun hän muistaisi miehen hänelle suoman ymmärryksen ja huolenpidon silloin, kun hänellä oli vaikeaa. Näin näen, että ihmisten välisen suhteen pitäisi toimia ja tämä on ennen kaikkea arvokysymys. Jokainen määritelköön toki oman suhteensa ja vastuunoton siinä täysin vapaasti.
Johan meni vakavaksi meidän välisen keskustelun erittely. Olen kritisoinut myös nimimerkki "mäå"n kantoja, koska mielestäni hän teki samaa eli luki ja tulkitsi ap:n niukkasanaisesta viestistä jotain, mitä siinä ei ollut. Ja kuten sinäkin, tulkitsi aloitusta ap:n puolison vahingoksi, suhtautuen tähän hiukan tuomitsevasti.
"Koet epäilemättä tarvetta varmistaa, että kaikki menee "oikein" ja taiteen sääntöjen mukaisesti."
Tämän päättelit, mistä? Olen jo aika moneen otteeseen kertonut, miksi olen ketjussa edes mukana. Eli siksi, että minua jotenkin haittaa tämä kova olettaminen, siitä seuraava ap:n puolison syyllistäminen, ap:n "päästäminen kuin koira veräjästä" jne. Emme edelleenkään tiedä kovin paljon ap:n tilanteesta emmekä puolison näkökulmaa tietysti lainkaan. Mutta jos mainitsemaani ei lasketa, niin mistä päättelit "taiteen säännöt"?
"Sinä saat pisteen..."
Pisteen mistä?
"Riitaa en missään tapauksessa ole yrittänyt haastaa ja sinun metodiikkaasi ... yrityksen pikemminkin vastavuoroisesti pureutua minun henkilööni sen sijaan, että pysyisit ... puhtaasti asialinjalla."
Edellisessä viestissäsi esitit lainausmerkeissä väitelauseita siten, että ne saattoi tulkita minun "ajatuksikseni". Minusta se oli riidanhaluista, en yrittänyt pureutua henkilöösi. Minulla ei ole metodiikkaa, en ole opiskellut psykologiaa enkä retoriikkaa, joiden "metodit" ehkä ainoina tulisivat tässä keskustelussa kyseeseen. Yritän pysyä asialinjalla, mutta kun tavallaan "laitoit sanoja suuhuni", tulkitsin sen edellisessä viestissäsi riidanhaluiseksi.
"Itse henkilökohtaisesti en usko siihen, että olisimme kaikki onnellisempia, jos kaikki vain pitäisivät aina ja kaikissa tilanteissa tiukasti kiinni oikeuksistaan."
En minäkään usko siihen, mutta tähän keskusteluun vain sinä olet tuonut oikeuksista kiinni pitämisen kuvaamassasi muodossa. Minä puhuin aiemmin siitä, että voi olla liikaa vaadittu ap:n puolisolta, että hänen pitäisi venyä (en tiedä, onko se liikaa vaadittu kyseiseltä ihmiseltä tai paljonko hän ehkä on jo venynyt). Mutta kun ap. on ollut alle vuoden aviossa, ja siitä ajasta ilmeisesti hyvä tovi on kulunut jatkuvaan riitelyyn "ihan kaikesta", niin on ihme, jos ap:n puolisonkin ei voitaisi katsoa jo jonkin verran venyneen. Harva pystyy jatkuvasti riitelemään kärsimättä siitä itsekin. Missä sinulla on "postmodernismin hyljeksimä armo" ap:n puolisoa kohtaan esittämiesi vaatimusten osalta?
"auttaminen, huolehtiminen ja rinnalla seisominen voivat olla myös suuria voimavaroja ihmisen elämässä"
Kyllä. Mutta toistaiseksi tietämämme perusteella on mahdoton sanoa, kumman tulisi muuttua ap:n tilanteessa enemmän, tämän vaiko puolison. Onhan olemassa sekin mahdollisuus, että he ovat valinneet itselleen täysin sopimattoman puolison ja molemmille paras ratkaisu olisi päästää toisensa menemään.
Minä olen puhunut siitä, että ap:n kuvaama tilanne (alle vuoden avioliitto, josta iso? osa on käytetty jatkuvaan riitelyyn), vaatii selvitäkseen paljon molemmilta osapuolilta. Se ei siis ap:n mielenterveysongelmasta huolimatta ole asia, joka pelkästään ap:n miehen tulee kyetä selvittämään vaimonsa rinnalla seistäkseen. Vuosi on pitkä aika jokaisen meistä elämässä. Jos iso osa siitä on käytetty riitelyyn (ja osa ehkä on johtunut toisen osapuolen hankalasta luonteesta), kuinka kauan voidaan kohtuudella vaatia, että toisen osapuolen tulee odottaa, että tilanne kenties muuttuu joskus parempaan suuntaan? Ap. ei sanonut, miten hän on hoitanut mielenterveysongelmaansa, tai yrittänyt saada "kuriin" itsessään hankalaksi ihmiseksi kuvaamaansa puolta. Entä onko pari yrittänyt saada muuta ulkopuolista apua esim. avioliittoneuvonnan kautta? Pitkäkestoinen riiteleminen lukkiuttaa tilanteen helposti pahasti, ettei kumpikaan yksinään pysty sitä muuttamaan. Riippumatta siitä, mitä vaatimuksia me ulkopuoliset asetamme sille, mitä parisuhteessa tulisi kestää ja kuinka tukevasti tulisi toisen rinnalla seistä. Pitää muistaa, että ap:n puolisollakin on oma ainutkertainen elämänsä (unohdetaan, mitä itsekukin ajattelee kuolemanjälkeisistä asioista). Kuinka pitkälle avioliitto ja sitä kohtaan osoittamamme "vaatimukset" voivat mennä, milloin on sairastuneen puolisolla lupa ajatella itseään? Kuten sanottu, en tiedä sen enempää kuin sinäkään, mikä on ap:n parisuhteen todellisuus. Mutta kritisoin edelleen melko raskasta yksipuoleista taakkaa, jota olet ap:n puolison harteille sälyttämässä omien oletustesi pohjalta.
No se mun mies ku olin riidan takia ystäväni luona yötä viikonlopun oli sillä aikaa hankkinut asunnon alleen ja pakannu kamansa. Me ollaan oltu n. 3 vuotta yhdessä ja se melkein vuosi naimisissa. On ollut myös väkivaltaa molemmin puolin ja mun mies väittää et mä olen tuhonnut sen mielenterveyden ja sanoi toivovansa mun kuolemaa. Kai mä sit olen niin paha ihminen etää sairastutan toisetkin. Oon sairastanu jo monta vuotta joten alusta asti on mun miehelle ollut selvää että en ole täysipäinen ja et joudun vähän väliä mielisairaalaan. Oon menny sairaalaan hakeen apua yleensä. Oon käynyt terapiassa yli kolme vuotta. Kolme vuotta on maksimi mitä Kela korvaa terapioista. Olen syönyt lääkkeitä kaikkia mahdollisia mutta oikeita ei tunnu löytyvän. Syön nytkin lääkkeitä jotka on hyvin vahvoja mut en tunne mitään vaikutusta päähäni niillä.
No mies läksi ny sit kavereiden kanssa asumaan johonkin hienoon lukaaliin. oikee ökytalo en ees ymmärrä millä rahalla ja sen pitäis auttaa muakin. Ei mul oo rahaa enkä kykene käymään töissä. Sossusta en saa rahaa kun mies käy töissä ja tienaa ns. liikaa.
Mä sit otin liikaa lääkkeitä. Joku kaveri oli soittanu poliisit olivat olleet kuulemma huolissaan ku musta ei kuulunu mitään. Poliisit sit haki mut kotoa sairaalaan ja sie tipoissa makasin. Miestä ei kiinnostanu tulla katsomaan meni mieluummin meidän yhteisten kavereiden kanssa juomaan. Yritin saada paikkaa mielisairaalasta mut sie ei kuulemma ole tilaa. Tarjosivat vaan jotain vitun keskusteluapua tunniksi kahden päivän päästä ja paskat menin. Miten ne kuvittelee et saan apua siitä että meen tapaan jotain naivia psykologia tunnin ajan kun oon niin itsetuhonen et voisin melkein juosta suoraan junan alle? Mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö eikä siis psykoosia. Mä osaan puhua liian järkevästi ja käyttäytyä liian asiallisesti. Monet lääkärit ja hoitajat ei tajua kuinka paha mun on olla. Niin helvetin paha olla että en enään jaksa. Sit on niitä ns. hyviä kausia sinänsä kun jaksaa ja voi hymyilläkkin.
Enään on sisällä tyhjyys ja viha itseensä. Että mä en ole koskaan kelpaava edes toisen kanssa asumaan saman katon alla. Mä en varmaan koskaan kykene edes lapsia saamaan. Kuka niitä edes haluis tälläsen kanssa. Mulla on enään sisällä tyhjyys ja oon päättäny antaa vaan kaiken mennä. Kaikki mun kaveritkin on mun miehen puolelle. facebookissa niiden täysi tuki on mun miehen puolella ja mun miestä kutsutaan joka paikkaan istumaan iltaa.
Mä istun yksin paskaisessa asunnossani ja kattelen köyttä.
Vanhemmilleni en uskalla puhua koska niiden mielestä mä olen koko ikäni ollu niin epäkelpo ihminen et vaan haukkuisivat pystyyn kun kuulevat tästä. Isoveli ei ole sanonu mitään. Ei oo kysyny mitään vaikka tietää tilanteen.
Mut kaikenkaikkiaan mä vihaan enään vain itseäni koska mä olen läpeensä paha. ja niin paska et jostain syystä vie sinnittelen. Mut tää elämä tulee oleen samaa paskaa alusta loppuun asti ja musta ei tälle yhteiskunnalle ja ihmisille hyötyä ole. Yks tuhkauurna maassa lisää ei kaada muiden ihmisten maailmaa. Enään en keksi muuta helpotusta kuin kuolema.
No totanoin..jos sinulla on mielenterveydellisiä ongelmia niin onhan se raskasta toiselle ymmärtää ja valitettavasti onko sinun mielestä reilua miehellesi elää ongelmiesi kanssa ja ymmärtää. Sinun pitää yrittää yksin parantaa itseäsi ennen kuin voit olla hyvä toiselle, jos et voi hyvin itsesi kanssa niin kukaan ei voi hyvin sun kanssa. Valitettavasti minun kokemuksesta erossa asuminen ei ole ikinä tuonu hyvää tulosta koska siihen pitää olla aika pahat olot että haluaa muuttaa erilleen ja kun on asunut erillään huomaa että on paljon helpompaa kun se ainainen sotiminen toisen kanssa. Sinä ehkä voit muuttua paremmaksi mutta miehesi ehkä ei siihen enää luota että se tapahtuisi ja miksi hänen pitäisikään jos olet hankala ihminen ja vielä sen lisäksi muita ongelmia. Ehkä sun pitäisi ottaa vähän time outtia ja oppia omista virheistäs.
Riitelemiseen tarvitaan AINA 2 ihmistä, mutta se että SYY riitoihin olisi VAIN yhdessä ihmisessä on täyttä paskaa!
Miehesi tahtoo selvästikin vain vapaaksi sinusta. Aika mainio syy vedota sinun 'mielenterveyteesi'. Entä jos olisit auto-onnettomuuden jäljiltä jalaton pyörätuolipotilas? Hyvä syy äijälle lähteä kun ei voisi kestää noin hirveen näköiseksi muuttunutta muijaa?
Se että pidät vain itseäsi hankalana, on typerää, ja johtunee siitä että miehesi hanakasti syyttää sua ärsytämisestä ku oot 'niin sairas'. Kuinkas usein mies itse ottaa esiin 'hankalia' aiheita sensijaan että ois positiivinen? Alkaako miehesi jokainen kommunikointi tyyliin 'älä nyt sitten suutu ku oot noin sairas mutta mun on ihan pakko sanoa...'
Totuuden sanominen on rakkautta vain silloin kun 'vaikeitakaan' asioita ei käytetä lyömäaseena toisen nitistämiseen. Rakkautta on myös pitää turpansa kiinni kun toisella on huono olla, eikä ole tarpeeksi voimissaan keskustellakseen 'hankalista asioista'. Useimmat miehet eivät vain halua antaa naiselle aikaa, eivät tilaa hengittää ja selvitä kriisistään.
Miehesi on nyt menossa etkä sille mitään voi. Älä tee samaa virhettä kuin minä; jää roikkumaan turhiin haaveisiin. Kunnioita itteäs ja ota ero sinkkuilemaan lähtevästä siipastasi. Voimia.
"Riitelemiseen tarvitaan AINA 2 ihmistä"
tuo nyt on kyllä poliittisesti korrektia PASKAA.
oletko koskaan seurustellut riidanhaluisen tai suoraan sanottuna mahdottoman ihmisen kanssa? silloin riitoja tulee AIVAN KAIKESTA!
Doddi avioero tuli ja en kadu. Enkä enään jaksa itseänikään asiasta jatkuvasti syyllistää. Nyt huomaan kun mietin meidän yhteistä taivalta et melkoista helvettiähän se jo alusta asti oli. Oli meillä rakkauttakin mutta miehen päihteidenkäyttö ja mun sairaus yhdessä teki arjesta ja juhlastakin helvetin. Jossainvaiheessa vaikka nuori pari oltiin ei enää suudeltu eikä kosketeltu, ei hellitty. En vaan pystyny koskemaan. Onneksi en jäänyt huonoon aviolittoon kituuttamaan ja katkeroitumaan vaan ehdin hypätä pois. ja luojan kiitos ei mitään lasta hankittu! Asuntokin jäi mulle niin ja sit vitusti velkoja mut pakko selvitä niistä jotenkin.
Kyl mä tottakai suren ja välillä on epätoivosiakin oloja. No mä olen kyl nyt tutustunut uuteen vähän nuorempaan mieheen kuin edelliseni ja tunteellisena ihmisenä syvästikkin ihastunut (tai impulsiivisena). Tiedän että nopeaa alkaa heti uuden kanssa suhteeseen mutta juu osaampahan olla nykyää varovaisempi ja aloittaa asiat kaikessa rauhasssa ja pikkuhiljaa. Niin ja tietenkin olen ottanut opikseni ja korjaan myös omia käyttäytymismallejani parisuhteessa. Katsotaan nyt mitä tulee vai tuleeko mitään ;).
Exäki heti paria uutta pyöritelly mukanaan. Ei vaikuta onnelliselta mutta mä en jaksa enää huolehtia hänen murheistaan. Rakkaus kuoli pois, kuihtui kasaan. Mutta katkeruueen en halua vajota.
Tsemppii vaan! Toivotaan parempaa suhdetta tuosta!