Jotakuinkin näinä päivinä tulee pari vuotta täyteen erosta exän kanssa.. Exäni jätti minut, edelleenkään en syitä tiedä, ei pystytty asioita selvittämään.
Itse olen jo uudessa suhteessa ja siltikin kaipaan.. Pitäisi ehkä lopettaa tämä, olla itselleen rehellinen.. Että olisi sitten ennemmin yksin..
Niin se vaan on, että kun sielu toisen kaltaisensa löytää, ei sitä koskaan voi unohtaa..
Toivon exälleni kaikkea hyvää.. ehkä me vielä joskus käydään ne eroon johtaneet asiat läpi ja voidaan katsoa toisiamme silmiin.. ehkä joskus.. Vaikka tuskinpa sä mua enää edes ajattelet.. Kuka hullu nyt kahden vuoden jälkeen toista kaipaiskaan? :D
Itse olen jo uudessa suhteessa ja siltikin kaipaan.. Pitäisi ehkä lopettaa tämä, olla itselleen rehellinen.. Että olisi sitten ennemmin yksin..
Niin se vaan on, että kun sielu toisen kaltaisensa löytää, ei sitä koskaan voi unohtaa..
Toivon exälleni kaikkea hyvää.. ehkä me vielä joskus käydään ne eroon johtaneet asiat läpi ja voidaan katsoa toisiamme silmiin.. ehkä joskus.. Vaikka tuskinpa sä mua enää edes ajattelet.. Kuka hullu nyt kahden vuoden jälkeen toista kaipaiskaan? :D
Vastaukset 3
Vanhimmat
minun ja exäni erosta on kohta 2 vuotta ja edelleen kaipaan ja rakastan häntä..
Oletko varma, että rakastat juuri exääsi, etkä mielikuvaasi eksästä? Ihmisellä on tapana muistella vain hyviä puolia ja niin kaunistella asioita. Itse, kun eksiäni (lähinnä ihastuksenkohtia) kattelen, niin yleensä tulen tulokseen, ettei ne niin hyvännäköisiä olleet, puhumattakaan niiden henkilöpiirteistä, usein tylsiä tai kamalia ihmisiä.
kuka hullu, vaikka minä.. toisaalta joskus miettinyt, et jos oikeasti tuntee ja rakastaa, niin mitä siinä nyt pari vuotta mitään tekee.. Et kun joillakin se on se koko elämä eikä niillä tulis mieleenkään, et se siitä mihinkään loppus tai isotkaan hankaluuden sitä mikskään muuttais. Sit kun väkisin samaa koittaa lopettaa, niin ei onnistu. Kun se kuuluu niiden oikeiden tunteiden luonteeseen, et jos ne on oikeita, niin ei siinä tollaset erot paljon hetkauta tuntemista.
Mulla lähes sama asia. Sillä erotuksella, ettei musta ole yrityksistä huolimatta mihinkään toiseen suhteeseen. Olen varmaan koko elämäni yksin jos se siitä on kiinni. Et kun se ei lopu, et aina vertailis ihmisiä siihen johonkin tiettyyn. Ja aina olis sellanen olo, et no menettelee, mutta kun jotakin muuta kaipaisi. Ja vaikka olis millaista, niin takaraivossa pyörii, että tämä olis täydellistä, jos hän olis täällä.
Ja että kun on hyviä ihmisiä, mutta mielessä vain yksi. Jos tunteen tasolla aina eläis, ei siinä olis mitään epäselvää. Järki toisaalta sanoo, että ei hän ole mun elämässä enkä mä hänen. Ja siltikin hän on sitä vahvemmin kuin kukaan muu. Järjetöntä. Eikä voi toisaalta pettää itseensä eikä muitakaan. En mä pysty suhteeseen, koska mä en vaan yksinkertaisesti halua pystyä. Ja en halua, koska mä jotenkin haluan vaan ajatella että jos joskus vielä olis joku toinen.