muistan puolisen vuotta sitten kun luin erään kirjoitusta kuinka luotto pitkään parisuhteeseen on mennyt (taisi olla nm. hjälppiä tms.). Sitä lukiessa olin ihmeissäni kuka voi elää ja ajatella noin. Olisin kiinnostunut onko ihmisiä jotka ovat päättäneet että eivät halua antaa edes itselleen mahdollisuutta rakastua? Tai uskon siis että heitä on mutta mitä he ajattelevat? Satunnaisia suhteita mutta ketään ei päästetä ajatuksen tasolla lähelle.
Tässä sinkkuelämää jonkun aikaa eläneenä minulla on silmät avautunut todellisuudelle. Näen ympärilläni vain seksin kiilto silmissä olevia ihmisiä tai totaalisen rikkoutuneita ja luottamuksen menettäneitä, jotka hekin toimivat niin ettei muulla kuin omalla perseellä ole väliä. (Heiltä on jo empatian kyky heikentynyt)
Tämä todellisuus on yllättänyt! Eroni jälkeen sain tietää kaikki vehtaamiset suhteemme ajalta. myös "ystäväni" olivat rohkeasti vikitelleet entistä miestäni, kaksi heistä onnistunutkin. Nyt yksin jääneenä ex:n ystävät olisivat tulossa "kahville", hyvän ystäväni mies ei kainostele ehdotuksissaan, naapurin mieskin on jo turhan tuttavallinen, ystävieni ja sukulaisteni miehet pettävät, polttariporukoissa kuuluu sääntöön panna vieraita.. Kaikki mitä näen on pistänyt ajattelemaan mitenhän meinaan itse toimia. Miten tässä maailmassa pärjää kun kuitenkin toivoisi läheisyyttä?
Onko millään mitään väliä? On pelottavaa huomata jo nyt että minua ei edes satu enää vaikka minua kohdeltaisiin huonosti. En välitä vaikka tiedän että valehdellaan. Mikä on todennäköisyys että löytäisin kumppanin joka ei petä jonka kanssa olisimme kuin Bonnie ja Clyde :)? Tarkoitan muutenkin ihmistä joka olisi todellinen kumppani. Ei liukenisi paikalta vaikka tulisi sairautta, rahahuolia, epäonnea..
Vai onko niin että vain uskovaiset kykenevät pitkään liittoon, kun kokevat olevansa vastuussa suuremmalle taholle? Ainoat onnelliset pitkät liitot tiedän jossa ainakin jossain määrin uskotaan yläkerran herraan. Vaikka tähänkin on poikkeus lähipiirissä jossa pappi on tekemässä itsemurhaa kun vaimonsa on mielisairas (..mutta silti, ennemmin itsemurha kuin ero)..
Tällä hetkellä koen olevani "taite-kohdassa".. Säilytänkö arvokkuuteni, mutta ketä varten? "käytänkö" toisia niin että saan siitä itselleni mitä haluan? Irrotan itseni vastuusta. Vai päätäkö olla antamatta tilaisuutta rakkaudelle? (en siis yksinkertaisesti ole kenenkään kanssa niin että voisin tutustua häneen syvemmin) Vai rakastanko "feikaten" niin että todellisuudessa olen loukkausten yläpuolella? onnistuisikohan tuossa? Onko sillä mitään väliä miten elää sinkkuaikansa? Omien perjaatteideni vuoksi en ole varattujen leikkiin ryhtynyt vaikka siitä hyötyisinkin, ja toistaiseksi toimiani on ollut ohjaamassa myös empatia muita kohtaan.
Ehkä kaikkein suurin ongelma pohdintojeni taustalla on uskallanko koskaan heittäytyä parisuhteeseen jossa toisen osapuolen lähteminen aiheuttaisi minulle kriisin jossa joutuisin taas opettelemaan uuden elämän. Rakkaan menettäminen ei ole ihan niin pelottavaa sillä saanhan edelleen rakastaa vaikka hän ei minun kanssa haluaisikaan olla. Mikäli siis uskallan suhteeseen vielä ja rakastaa..
Tässä sinkkuelämää jonkun aikaa eläneenä minulla on silmät avautunut todellisuudelle. Näen ympärilläni vain seksin kiilto silmissä olevia ihmisiä tai totaalisen rikkoutuneita ja luottamuksen menettäneitä, jotka hekin toimivat niin ettei muulla kuin omalla perseellä ole väliä. (Heiltä on jo empatian kyky heikentynyt)
Tämä todellisuus on yllättänyt! Eroni jälkeen sain tietää kaikki vehtaamiset suhteemme ajalta. myös "ystäväni" olivat rohkeasti vikitelleet entistä miestäni, kaksi heistä onnistunutkin. Nyt yksin jääneenä ex:n ystävät olisivat tulossa "kahville", hyvän ystäväni mies ei kainostele ehdotuksissaan, naapurin mieskin on jo turhan tuttavallinen, ystävieni ja sukulaisteni miehet pettävät, polttariporukoissa kuuluu sääntöön panna vieraita.. Kaikki mitä näen on pistänyt ajattelemaan mitenhän meinaan itse toimia. Miten tässä maailmassa pärjää kun kuitenkin toivoisi läheisyyttä?
Onko millään mitään väliä? On pelottavaa huomata jo nyt että minua ei edes satu enää vaikka minua kohdeltaisiin huonosti. En välitä vaikka tiedän että valehdellaan. Mikä on todennäköisyys että löytäisin kumppanin joka ei petä jonka kanssa olisimme kuin Bonnie ja Clyde :)? Tarkoitan muutenkin ihmistä joka olisi todellinen kumppani. Ei liukenisi paikalta vaikka tulisi sairautta, rahahuolia, epäonnea..
Vai onko niin että vain uskovaiset kykenevät pitkään liittoon, kun kokevat olevansa vastuussa suuremmalle taholle? Ainoat onnelliset pitkät liitot tiedän jossa ainakin jossain määrin uskotaan yläkerran herraan. Vaikka tähänkin on poikkeus lähipiirissä jossa pappi on tekemässä itsemurhaa kun vaimonsa on mielisairas (..mutta silti, ennemmin itsemurha kuin ero)..
Tällä hetkellä koen olevani "taite-kohdassa".. Säilytänkö arvokkuuteni, mutta ketä varten? "käytänkö" toisia niin että saan siitä itselleni mitä haluan? Irrotan itseni vastuusta. Vai päätäkö olla antamatta tilaisuutta rakkaudelle? (en siis yksinkertaisesti ole kenenkään kanssa niin että voisin tutustua häneen syvemmin) Vai rakastanko "feikaten" niin että todellisuudessa olen loukkausten yläpuolella? onnistuisikohan tuossa? Onko sillä mitään väliä miten elää sinkkuaikansa? Omien perjaatteideni vuoksi en ole varattujen leikkiin ryhtynyt vaikka siitä hyötyisinkin, ja toistaiseksi toimiani on ollut ohjaamassa myös empatia muita kohtaan.
Ehkä kaikkein suurin ongelma pohdintojeni taustalla on uskallanko koskaan heittäytyä parisuhteeseen jossa toisen osapuolen lähteminen aiheuttaisi minulle kriisin jossa joutuisin taas opettelemaan uuden elämän. Rakkaan menettäminen ei ole ihan niin pelottavaa sillä saanhan edelleen rakastaa vaikka hän ei minun kanssa haluaisikaan olla. Mikäli siis uskallan suhteeseen vielä ja rakastaa..
Vastaukset 23
Vanhimmat
Vaikuttaa, että olet tömähtänyt tähän todellisuuteen, joka on kieltämättä rujo. Ehkä olet aikaisemmin onnistunut elämään pumpulissa ja vieläpä ruusunpunaiset lasit silmillä. Nyt on aikuistumisen aika.
"Tämä todellisuus on yllättänyt! Eroni jälkeen sain tietää kaikki vehtaamiset suhteemme ajalta. myös "ystäväni" olivat rohkeasti vikitelleet entistä miestäni, kaksi heistä onnistunutkin. Nyt yksin jääneenä ex:n ystävät olisivat tulossa "kahville", hyvän ystäväni mies ei kainostele ehdotuksissaan, naapurin mieskin on jo turhan tuttavallinen, ystävieni ja sukulaisteni miehet pettävät, polttariporukoissa kuuluu sääntöön panna vieraita.. Kaikki mitä näen on pistänyt ajattelemaan mitenhän meinaan itse toimia. Miten tässä maailmassa pärjää kun kuitenkin toivoisi läheisyyttä?
Siis onko jollain naisella noin paljon saantia? Siis että ehdotuksia satelee ja treffikutsuja saa oikein väistellä?
Aivan uskomatonta. Jokainen tajuaa, ettei yksikään mies voisi omasta elämstään kirjoittaa tuollaista. Tai korkeintaan HYVIN HARVA.
On vaikea uskoa millaista elämä voi olla, kun saisi niin paljon kuin haluaa, vasemmalta ja oikealta. Siis kun itse olen 31-vuotias mies, jolla ei eläissään ole ollut tyttöystävää enkä eläissäni ole ollut naisen kanssa sängyssä.
No, kiva tietää että toisille saaminen voi olla noin helppoa.
Siinä taas yksi seksinnälkäinen jolla ei ole tunteista eikä rakkaudenkaipuusta mitään hajua. On surullista kuinka miesten ja naisten maailmat ovat niin kaukana toisistaan, ei ihme ettei enää parisuhteet kestä kun naisen ei ole pakko sellaisessa kituuttaa. Mies tahtoo seksiä ja jokaiselta ja kadehtii naista siitä että nainen pääsisi kelle tahansa panoalustaksi. Hyvää seksiä on niin vähän tarjolla(yleensä se on sitä rakkausseksiä, jos sitäkään nyt on..epäilyttää näitä miesten kirjoituksia lukiessa että ovat taitaneet viilata meitä linssiin jotta pääsevät pukille). Naisen on parempi yksin.
Miesten tavoittelemassa normaalitilanteessa kotona on vaimo, joka käy palkkatyössä, synnyttää ja hoitaa miehen jälkeläiset sekä kodin ja antaa seksiä. Vaimo myös tukee ja ymmärtää, antaa anteeksi mitä vain, eikä vaadi itselleen juuri mitään. Tämä kuvio sopii monille naisillekin, mutta miehen toinen puoli, jolta parisuhteessa elävät naiset haluavat sulkea silmänsä, on kuitenkin olemassa. Varattu mies kyttäilee aina irtoseksiä, vaikka kotona vallitsevat kuinka idylliset olot. Äijät haluavat pikkujouluihin, firman ryyppäjäisiin, työmatkoille, .. saadakseen mahdollisuuden yrittää vierasta. Viimeistään valtakunnan rajan yli päästyään he etsivät maksullista seksiä. He tutkailevat mahdollisia sinkkunaisia, kasvuikäisiä tyttöjä ja eroamassa olevia työpaikoilla, naapurustossa, sukujuhlissa, harrastuksissa, tuttavapiirissä, .. vain kopaistakseen irtoaisiko heiltä seksiä. Tämä on miehen ominaisuus, josta ollaan mielellään hys hys. Jotkut ehtivät varttua aikuisiksi naisiksi uskoen, että elämä on kuin rakkausromaaneissa esitetään. Ei mikään ihme, että todellisuus sitten roiskahtaa naamalle kuin märkä rätti. Ruusunpunaisesta todellisuuden kieltämisestä kumpuaa myös ikinaisellinen asenne, kun mies jää kiinni pettämisestä. Vaimo syyttää toista naista viekottelusta, koska ei kestä ajatusta, että puoliso on samanlainen pukki kuin muutkin miehet.
Täytyy sanoa että aikalailla samanlaisena minä näen miehet. Kumpuaa omista kokemuksista jo lapsuuden sukulaismiehistä ja sitten aikuisena seurusteluissa joissa olen ollut usein se toinen nainen. Aina sitä toivoo että joku (mies/nainen) kertoisi tai näyttäisi jotain joka mullistaisi nämä 'kyyniset' (realistiset?) ajatukseni ja saisin valaistuksen että maailma onkin enemmän niin kuin yleiseti halutaan yhteiskunnassa esittää. Mutta eipä ole vielä niin käynyt. Yhteiskunnan antama mielikuva on minun nähdäkseni kulissia ja valhetta. Alan ihan tosissani uskomaan että yksiavioinen parisuhde on täysin sopimaton ihmiselle. Sen kun otamme totuutena niin ehkä olisi kaikkien parempi olla. Mies tietenkin menettäisi paljon (piian, lohduttajan, uskollisen vakiseksi partnerin), mutta tilalle saattais tulla jotain hienompaa. En tiedä mitä, mutta ehkä naisten todellinen vapautuminen toisikin molemmille sukupuolille hyviä asioita eikä lopultakaan olisi pois miehiltäkään.
huomasin ilmaisseeni asian tosi huonosti tuosta naisten vikittelystä. En todellakaan syytä toisia naisia siitä että silloinen mieheni heitä panikin. Sitä olen usein itsekkin ihmetellyt kun ihmiset niin monesti tekevät! En myöskään ole mustasukkuista tyyppiä koska ajattelen että jos mies on mennäkseen niin menee, ei käy mielessäkään rajoittaa tilanteita jossa voisi mahdollisesti pettää. Kait jotenkin vielä arvostan itseäni kun en sellaisen kanssa välitä ollakkaan joka ei lupaiksissaan pysy. Se tässä ihmetytti että näillä "ystävilläni" ei ollut mitään kunnioitusta edes minua kohtaan.
Mutta missä vika kun en osaa olla kenellekkään raivona!? Eks mieheni kanssa voin edelleen puhua mistä vaan vaikka muuttikin suoraan toisen naisen kanssa yhteen. "Ystävieni" kanssa kävin asian läpi ja edelleen heille morjestan. Surin kyllä silloin asioita silmät päästäni,mutta nyt olen jotenkin vaan hyväksymässä että tämä maailma on niin kiero..
Perhe on kai aina ollut järjestäytyneen yhteiskunnan perusyksikkö. Ennen miehet kirjaimellisesti kantoivat vastuun vaimonsa ja lastensa elättämisesti. Vastaavasti vaimo hoisi käytännön arjen ja hoivasi. Tämä vastavuoroisuus toimi yleensä hautaan saakka. Nykymaailmassa ydinperheet käyvät yhä harvinaisemmiksi. Ihmiset haluavat edelleen lisääntyä, mutta he haluavat myös lukemattomia muita asioita, eikä juuri mitään ajatella elinikäiseksi. Suhteet kestävät enimmilläänkin muutamia vuosia. Uuden vähänkään pidempiaikaisen kumppanin myötä tehdään helposti uudet lapset. Kun perhe-elämä näin pätkittyy ja tilkkuuntuu, lapsilla riittää sopeutumista. Voi hyvin kuvitella, että kun lapsesta saakka näkee "isien" ja "äitien" vaihtuvan tiuhaan tahtiin, käsitys perhe-elämästä ja ihmissuhteista poikkeaa perinteisestä. Ja tämä on tuiki yleistä. Oikeastaan voisi sanoa, että perhe ei enää aikoihin ole ollut pohja, jolla yhteisö rakentuu, vaan lapset tarvitsevat yhteiskunnan viranomaisilta paljon tukea saadakseen tasapainon, mikä ennen tuli kotoa.
Aikuisilla ei näytä olevan suurempia ongelmia, kunhan he saavat toteuttaa mielihalujaan. Yleensä riittää, että heillä on työtä eli rahaa ja mahdollisuus uuteen seksisuhteeseen entisen lopahtaessa. Voi tosiaankin sanoa, että maailma on muuttunut. Se muuttuu koko ajan, eikä aina parempaan suuntaan.
Jos ystävä vikittelee tai edes suostuu olemaan miehesi kanssa niin se on kyllä todella väärin. Itse en naisia yleensä syytä jos päätyvät toiseksi naiseksi (kuten itsekkin olen ollut) koska sehän on se mies joka pettää. Jos ei olisi tämän naisen kanssa pettämässä niin olis jonkun toisen. Samoilla linjoilla sun kanssa että ei niitä voi koko ajan vahtiakkaan niin parempi antaa mennä jos on mennäkseen. Mutta jos se nainen tuntee sut, niin sitten kyllä pitäisin häntä karseena tyyppinä. Koska silloin siinä on elementti sellaista että hän vertaa itseään johonkin tuntemaansa (eli sinuun) ja kokee ehkä paremmuutta. Jos taas ei miehen vakkari naista tunne niin silloin ei edes mielessä pahemmin käy että mimmonen hän mahtaa olla.
Kysyt miksi et ole kenellekkään raivona. Ehkäpä olet niin kypsä, avarakatseinen ja tasapainoinen ihminen. Tuli ainakin ekaks mieleen että sehän on tosi hyvä juttu sun oman elämäsi kannalta. Toisaalta jos tarkoitat että annat naisystäviesi kohdella sinua huonosti (vokotella miestäsi) niin siihen kyllä vetäisin rajan. Sellaiset 'kaverit' heittäisin huitsin hemmettiin.
Ennen vanhaan ihmiset kuolivat nuorempina. Parisuhde oli siis melko lyhyt silloinkin. Nyt kun elämme pidempään voimme monta kertaa saavuttaa sen kuuluisan 7 vuoden parisuhteessa jolloin homma alkaa hajoomaan käsiin.
"lapset tarvitsevat yhteiskunnan viranomaisilta paljon tukea saadakseen tasapainon, mikä ennen tuli kotoa."
Mitä tällä tarkoitat? En pysty sulattamaan asennettasi koska itse kasvoin yh-perheessä ja olen nähnyt paljon muitakin onnelisia yh- ja uusperheitä. Ne eivät ole tarvinneet yhteiskunnan tukea saadakseen tasapainon (tarkoitatko jotain terapiaa, vankilaa tms.?) Sen sijaan riitaisissa ydinperheissä ne ongelmatapaukset muhii. Kuvitteleppa kaksi pariskuntaa. Toinen päättää että jos riidat käy suuriksi niin silloin sovussa erotaan ja erillään rakastetaan ja huolehditaan lapsista. Toinen päättää että pidetään ovet vaan kiinni, huuto jatkumaan, kulissit pystyssä naapureille ja sukulaisille ja odotetaan milloin puukko alkaa heilumaan. Kumpi on terveempi lähestyminen samaan ongelmaan? Kummassa perheessä lapsi kasvaa tasapainoisemmaksi?
Ydinperhe on todella uus asia ja kuten sanoit maailmaa muuttuu. Se on jatkuvassa muutoksessa. Se että ydinperhe instituutio rapistuu ei ole mitenkään luonnotonta, pahaa tai outoa. Kautta aikain sukulaiset ja tutut ovat yhdessä kasvattaneet lapsia oli sitten isän ja äidin välinen seksisuhde mitä tahansa. Nykymaailma on vaan niin seksipainotteinen että se pukkaa esiin tässäkin muodossa että ikuista ydinperhettä fantasiaa aletaan ihannoimaan.
Hoitajat lastentarhoissa, opettajat, sos.viranomaiset kuin varmaan poliisikin tietää, että ongelmia on niin erilaissa perhevirityksissä kuin yksinhuotajilla. Ei ydinperhe mitään takaa, jos ei yksinhuoltajuuskaan. Ihan vanhemman/vanhempien elämänarvoista riippuu, millaiset eväät lapset saavat.
Paitsi, että miehet on elukoita, jotka nai ketä vain, jolta saa eli se huora joka varatun kanssa makaa on suurempi syyllinen. Naisten pitäisi olla solidaarisia toisiaan kohtaan.
"On pelottavaa huomata jo nyt että minua ei edes satu enää vaikka minua kohdeltaisiin huonosti. En välitä vaikka tiedän että valehdellaan."
Tämähän on positiivista, koska valehtelu ja huono kohtelu ei lopu.
"Ehkä kaikkein suurin ongelma pohdintojeni taustalla on uskallanko koskaan heittäytyä parisuhteeseen jossa toisen osapuolen lähteminen aiheuttaisi minulle kriisin jossa joutuisin taas opettelemaan uuden elämän. Rakkaan menettäminen ei ole ihan niin pelottavaa sillä saanhan edelleen rakastaa vaikka hän ei minun kanssa haluaisikaan olla. Mikäli siis uskallan suhteeseen vielä ja rakastaa.."
Itse ajattelen niin, että voihan sitä rakastaa lujaa, vaikka samalla ajatteleekin niin, että suhteet loppuvat tai väljähtyvät joka tapauksessa. Eli toisin sanoen käytännössä loppuvat.
"On pelottavaa huomata jo nyt että minua ei edes satu enää vaikka minua kohdeltaisiin huonosti. En välitä vaikka tiedän että valehdellaan."
On huolestuttavaa, jos ei huonot kokemukset eivät satu. Anna itsellesi aikaa toipua rauhassa ja kasvaa. Suojele itsesi epäluotettavilta ihmisiltä. Vaikka kokisit olevasi parisuhdeihminen, älä tyydy epäterveeseen suhteeseen vain siksi, että sinulla olisi joku. Jos poljet itseäsi, riittää muitakin polkijoita.
On vaikea suojella itseään epäluotettavilta ihmisiltä kun olen luottanut ja eivät ole olleet luottamuksen arvoisia. Toki en heidän kanssa ole tekemisissä jotka ovat luottamukseni menettäneet. Tai jos jossain yhteydessä olen niin tiedän millaisia ovat ja en välitä, en siis pelaa mitään luottamuksen varaan. Kysymys onkin siinä kun olisin parisuhde-ihminen mutta se on aina "kahden kauppa". En todellakaan anna itseäni poljettavaksi joten olisiko parempi sulkea silmänsä ja olla tekemättä mitään lupauksia kun eivät todennäköisesti kuitenkaan kestä. Entinen mieheni jopa ehdotti että voisimme jatkaa yhteistä elämää mutta hän ei lupaa etteikö pettäisi. Olisinkohan kestänyt? näitäkin varmasti on..
Paljon on avioliittoja, joissa petetään, mutta jollain tapaa molemmille on selvää, että ei erota. Suhde on ehkä tasaantunut kaveruudeksi, jota lujittavat yhteinen omaisuus, lapset, jopa lapsenlapset, miellyttävä sosiaalinen verkosto ja koko elämänhistoria. Tätä rakennelmaa ei haluta tuhota vain, koska toinen haluaa joskus suhteilla sivullisen kanssa. Toisesta se tuntuu ehkä vastenmieliseltä, mutta on helpompi kääntä katse suhteen tuomiin hyviin puoliin, kuin romuttaa kaikki. Jotkut eivät edes koe pettämistä kynnyskysymyksenä. Vasta avioero olisi heille loukkaus. Itse taas en voisi kuvitella eläväni moisessa teatterissa, vaan ehdottomasti mieluummin yksin. Meitä on moneksi.
Nykyisin onneksi osaan nauttia elämästä ja hyväksyä ihmissuhteiden epävarmuuden, eikä silti vaikuta siihen ettenkö pystyisi rakastamaan ja panostamaan suhteeseen täysillä. Elämään kuitenkin mahtuu kolmen vuoden ajanjakso jolloin ajattelin hyvin samankaltaisesti. Se johtui kuitenkin enemmän itsestäni kuin kenestäkään muusta ja siitä, että päätin nähdä pelkkää pahaa ympärilläni vahvistaakseni sen hetkistä olotilaani.
Miehet on elukoita, joilla ei ole mielessä mitään muuta kuin oma napa ja pillu. Sä voit rakastua ihan niin paljon kuin huvittaa ja antaa miehelle kaikkesi, mutta miehelle olet vain käyttöesine, kuten muutkin naiset, joita hän siinä sivussa käyttää. Musta on ihan hullua, että yhteiskunta edelleen haluaa ylläpitää jotain ihme käsitystä, että mieskin on ihminen ja tuntee ja blaa blaa blaa. Ja vitut! Musta tytöille pitäisi opettaa jo koulussa, että molemminpuolinen rakkaus ja uskollisuus ja muu on vain satua ja että mies on pelkkä eläin. Maailma olisi onnellisempi paikka.
P.S. mä putosin pilvistäni joskus viitisen vuotta sitten ja en edes puhu miehille, ellei ole ihan pakko.
miehen ja naisen maailma ja suhtautuminen asioihin- juttua. On selvää että naiset ja miehet kasvatetaan liian erilaisiksi, siitä ei seuraa mitään hyvää. pojat katselevat pornoa ja naisvartaloita arvostellen jo nuoresta, tytöt lukevat/katselevat romanttista hömppää jo nuoresta ja haaveilevat unelmien prinssistä joka ei koskaan satuta eikä tee pahaa ja hyväksyy naisen sellaisena kuin tämä on koska "rakkaus on suuri ja voittamaton"(kunnes mallikaunotar tai poketähti astuu biksuissaan kuvioihin, tietävät vanhemmat naiset..) tyttöjä opetetaan olemaan kilttejä, nöyriä ja kuuliaisia ja arvostamaan miehessä muuta kuin ulkonäköä, toisin kuin pojilla joille opetetaan että naisia saa ja tulee arvostella ja että naiet ovat aina linssin alla, miehet voi olla sellaisia kuin ovat kyllä se kaljamahaukkokin kelpaa jne. Shokkihan se on kun suhteeseen pitää alkaa, seksissäkin pojat vaatii ja tytöt suorittaa ihemissään milloin mitäkin vaatimuksia jotka on pokesta opittuja. SItten itketään kun rakkautta ja hellyyttä ei ollutkaan. Surullinen maailma. Ei rakkautta missään. Onneksi olen jo aikuinen, en varmaan kestäisi enää nykypäivän teinityttöjen paineita. Sinnä missä ennen jänniteltiin poikien pussailua nykyään pitäisi ottaa poskeen ihan tosta noin vaan.
"Musta tytöille pitäisi opettaa jo koulussa, että molemminpuolinen rakkaus ja uskollisuus ja muu on vain satua ja että mies on pelkkä eläin."
Kyllä se on nyt niin, että mies on älyllisempi kuin tunteiden varassa elävä nainen. Äly on juuri se suurin erottaja ihmisen ja eläinkunnan välillä. Nainen on siis lähempänä eläintä kuin mies. Etpä paljon tänne kirjoittelisi ilman miesten luomaa teknologiaa ja miesten luomaa kirjakieltä.
Ai miesten? Monikossa? Olitko sinä luomassa edes jompaa kumpaa? Enpä usko... Mutta mikäs siinä, jos sun ainoa saavutus elämässä on olla samaa sukupuolta kuin joku joskus elänyt älykäs mies. Minä naisena olen saavuttanut omassa elämässäni itsekin asioita, ei tarvitse ratsastaa toisten osaamisella. Tiesitkö muuten, että paitsi maailman älykkäimmät, myös maailman tyhmimmät ihmiset on miehiä? Eli keskiverto nainen on älykkäämpi kuin keskiverto mies, valitan. Ja kun sinä et selvästikään kuulu niiden kaikkein älykkäimpien miesten joukkoon, niin viestisi tulos on aika lailla plus miinus nolla.
Ja on muuten harmi, ettei teidän miesten äly estä teitä raiskaamasta ja kiduttamasta esimerkiksi lapsia. Mutta ihan älyllähän te senkin teette, kun eihän mies viettien varassa toimi...
Nainen on enempi eläin? Miksi miehet sitten on ihan pihalla alastomia naisia kytätessään tai muutenkin seksin perään ihan vauhkona? Tosi älykästä on housuissasi..
Millaisiin miehiin sinä olet halunnut tutustua kuin millaisia miehiä löytyy. Vastuu tietenkin on helpompi pudottaa omilta harteilta, niin ei tarvtise miettiä voisiko itse tehdä jotain toisin.:) Vain poikkeukselliset naiset katsovat edes kahta kertaa niitä miehiä, jotka vastaavat henkisiltä ominaisuuksiltaan sitä heidän unelmaansa. Siinä on mielenkiintoinen ristiriita, että elukoilla vientiä riittää moninkertaisesti vaikkei kukaan nainen heitä muka halua.
kiitos kaikille vastanneille! mielenkiintoisia ajatuksia jotka osaltaan nyt auttoivat minua pohdinnoissani. aloituksen tosin kirjoitin kuumeessa ja tulikin käytyä aika syvällä mielen sopukoissa. myös nuo perheeseen liittyvät kirjoitukset olivat hyviä. paljon totta. sekin ehkä minulla pitänyt vaalenpunaisia laseja tiukemmin silmillä kun vanhempieni parisuhde on käytännössä täydellinen. onnellisia, yli 40v naimisissa, heistä olisi monilla opittavaa. kuitenkin olen eron kannalla jos parisuhde on huono kuin että kulissit, joita paljon on ollut ja on nykyäänkin..
no.. kaikkea on tullut ajateltua ja ehkäpä nyt kuitenkin uskallan miesten kanssa vehdata kun onhan niissä jotain hyvääkin :) Mitään miehen varaan en kyllä laita. Ja oli maailma miten hullu hyvänsä en ajatellut persettäni naapurin miehen käyttöön.. oman pääni sisällä tahdon jotkut arvot kuitenkin säilyttää, enkä yleensäkkään ymmärrä mitä naiset siitä saavat kun jakavat kaikille innokkaille. todennäköisesti surkeaa toimintaa josta nautinnot kaukana.
parisuhdeasioihin tuli hyviä ajatuksia myös tuosta loistavasta ketjusta "Miesten ei pidä alistua ja nöyristellä naisille". Siinä tulee hyvin ilmi naisen ja miehen ajattelutapojen ero, kun nainen ajattelee parisuhdetta, ajattelee hän molemmin puolista kunniotusta, ei hyöty- tai omistussuhdetta niin kuin esimerkiksi autoon. Samassa mies ajattelee parisuhdetta autoon ja hyöty- ja omistussuhdetta naiseen. :)
Miehen asema tulee varmastikkin olemaan pelkkä bonus minulle, jotenkin voisin nyt ehkä ajatella että jos ei suhteen varaan mitään rakenneta eikä sen tulevaisuudelta ihmeitä odoteta saattaisi se vaikka kestääkkin. Ja jos ei kestä niin tulipahan sekin koettua.. Vaihtoehdot on kuitenkin vähissä kun iholle en monia halua ja yksin ei ole kiva nukkua niin kait se on joskus jotain rötjäkettä sohvalla katsottava :) no, niin paljon onneksi muutakin ajateltavaa etten tällä kuluta päätäni puhki. Elämä näyttää.