Onko täällä kenelläkään kokemusta tyytymissuhteesta? Mä olen aina tiennyt, etten voisi muuta saada ja olen aina ajatellut, etten sitten halua suhdetta ollenkaan, mutta nyt olen alkanut muuttamaan mieltäni. Pelottaa vain, että miten asiat sujuu tyytymissuhteessa, miten arki, entä seksi? Oletteko kertoneet esimerkiksi kavereille totuuden vai esitättekö rakastunutta paria? Onko kukaan saanut tyytymissuhdetta kestämään? Olisiko parempi, että ottaisin sellainen miehen, josta kuitenkin minä olen kiinnostunut vai sellaisen josta en ole kiinnostunut? Mikä on ollut vaikeinta?
Tyytymissuhdetta harkitseva
FlutterBy
23785
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Aika paljon vaikuttaa se, että mistä asioista meinaat luopua kun tyydyt johonkin. Tunnepuolelta ja yhdessä viihtymis puolelta tai ihastumis asioista ei voi oikein tinkiä. Raha ja muu... Sillä ei oo sillai merkitystä, jos asennoituu oikein. Itse en ainakaan sietäis mitään tyytymissuhdetta. Mutta saapihan virheitä tehdä, kunhan kerrot sille vastineellekin, ettei kyse ole mistään elämän ihanimmasta kumppanista, vaan paras tällä hetkellä tarjolla olevista.
Niin juuri niistä tunnepuolen asioista luopuisin. En minäkään haluaisi tyytymissuhdetta, mutta kun vaihtoehto on olla yksin ja haluan lapsen. Voisin tietysti ottaa sellaisen miehen, josta edes minä tykkään, mutta se olisi kamalaa koko ajan pelätä, että milloin hän jättää, kun löytää sellaisen, josta oikeasti tykkää, helpompaa olisi ottaa sellainen, josta en itsekään välitä. Tarvitsisin neuvoja joltain, jolla on kokemusta...
Ei tartte kuule paljon edes vihjata kun joku tulee sulle siemenensä luovuttamaan. Miksi sitä miestä siihen kaipaat riitelemään? Otat sen miehen sitten kun se tulee kohdalle ja siihen asti kasvattelet sitä lasta yksin. Noh, jokainen tekee elämällään mitä haluaa.
"Voisin tietysti ottaa sellaisen miehen, josta edes minä tykkään"
miten ihmeessä ajattelit ottaa miehen joka ei edes pidä sinusta...?
Koska ei ole vaihtoehtoa, ihan siksi. Mä en ole sen tyyppinen, että miehillä olisi mun kaltaisia kohtaan mitään tunteita ja nyt on käsillä viimeiset hetket saada lapsi.
sama tilanne mulla. ja miehet on kuitenki kumppaneina niin äärimmäisen vaikeita :( tai sit oon erityisen vaativa. ihme jos ketään löytyy.
kyllä ihan toimiva. Nyt kun olen pari vuotta ollut suhteetta, niin jonkinlainen tyytymissuhde olisi taas ohjelmassa. Miehenä tämä ehkä onnistuu helpommin, kun ei ole sisäistä pakkoa valtavan tunteen olemassaoloon. Valitse joku sellainen mies, jonka kanssa pystyt ulkonäön puolesta hoitamaan sänkyhommat ja persoonan puolesta siedettävä.
Oletko sinä kertonut totuuden kumpanillesi vai miten? Entä esim. kavereille ja perheelle?
suhteissa jotain tunteita aina itselläni on. Sen vain saattaa nähdä jo etukäteen, että ei tästä mitään "once in a lifetime" -juttua tule. Niistä tunteista voi sitten keittää jotain sopivaa kokoon, eikä tarvitse totuudestakaan poiketa. Onhan monille naisillekin virallisesti se oma poikaystävä "se kaikkein komein", vaikka jokainen näkee, että objektiivisesti ottaen ei taatusti ole.
Kavereille ja perheelle ei tarvitse miesten niin paljon selvittää suhteen tunnepuolta. Vastailee jotain ympäripyöreää ja kivaa. Tyttöystävän isukille ja äityliinille sitten juttelee jotain mukavia, eivät ne ole käyneet mitään tiukkaamaan, kunhan oma perillinen näyttää vain tyytyväiseltä.
Minä kyllä kertoisin miehelle totuuden(tai tietäisihän se sen muutenkin), muuhun ei oma moraalini venyisi. Se vain, että naiset aina juttelee poikaystävistään ja mitä siinä sitten sanoisi...
Kokeiltu on, ei toimi itselläni. A. touhu alkoi tympiä pidemmän päälle B. tunsin syyllisyyttä esittäessäni miehelle rakastavaa pikkuvaimoa, koska niin hyvä mies oli ansainnut elämänkumppanin, joka todella häntä rakastaa. Erosimme tänä keväänä. Jotain hyvääkin siinä oli: jäimme hyviksi ystäviksi ilman mitään kaunaa.
Kaverillani vähän pidemmän kaavan mukaan vastaava: otti miehen, joka halusi "vain hänet". Koko ajan oli selvää, että mies rakastaa enemmän, kaverini oli laimeasti kiintynyt. Perustivat perheen, arki oli suht ok, seksi loppui tyystin muutama vuosi sitten. Erosivat talvella.
Enää en lähde kompromisseja tekemään ja tyytymään johonkin, joka on "melkein"... Rakensin elämäni eron jälkeen sillä mielellä, että olen yksin jatkossa, mutta elämä yllättää... Nyt, liki nelikymppisenä, olen elämäni ensimmäistä kertaa mielettömän rakastunut ja koen sellaista intohimoa, että oksat pois.
Madonnaa lainatakseni: "Don't go for the second best, baby"....
Mun kohdalla se olisi siis molemminpuolin tyytymissuhde tai ainakin miehen puolelta, jos minä onnistuisinkin saamaan jonkun josta aidosti tykkään. Tietysti paras olisi ihan oikea suhde, mutta sitä en voi saada, joten siksi nyt tätä harkitsen...
Alan olla vakaasti sitä mieltä, että parisuhde onnistuisi paljon paremmin ystäväperiaatteella. Eihän rakastumisen euforia kuitenkaan kestä lapsiperheen arkea montakaan vuotta. Tulee kaikenmaailman eritytymisvaiheita ja erilleenkasvamisia, jotka niin usein päättyvät eroon. Molemmat haluaisivat itsekkäästi alkuaikojen huuman takaisin, mutta ei se onnistu enää seitsemän vuoden jälkeen. Rakastuminen on kuin huumetta, se sumentaa kaiken ja saa aikaan epärealistisen onnellisuuden tunteen. Pitkässä juoksussa onnen muruset on kuitenkin revittävä varsin pienista ja arkisista asioista.
Ystävyysperiaatteella suhteesta voisi tulla paljon terveempi. Kyllä se rakkaus voi kasvaa ilman rakastumisvaihettakin.
Totta kyllä tuokin... Mietin vain sitä, että eikö ihan yhtä lailla tuollaisessa suhteessa mies lähde sen alkuhuuman perään, kun tavallisissakin suhteissa. Ja epäröin myös sitä, että miten pystyisin seksiin ihmisen kanssa, josta en ole aidosti kiinnostunut, jne.
Minä en muuttaisi mieltäni. ajaa ajanmyötä pettämään kun tapaat ihmisen jonka oikeesti haluat.
Ei sillä ole merkitystä, kun minulla ei taatusti ole mitään mahdollisuuksia niihin ihmisiin, joita oikeasti voisin haluta.
Hmmm...mieti nyt tarkkaan mimmonen ihminen olet että lapsellesi ei tule huonoa, riitaisaa kotia. Itselläkin alkoi kello tikittää. Päätin että seuraavalta miestuttavuudelta kysyn suostuisko lapsentekoon. Kohdalle osui sitten elämäni toinen suuri rakkaus ja kun 5kk seurustelun jälkeen ehdotin lapsentekoa hän suostui! Kohta on synnytys edessä. :-) Mies on kyllä niin ihana että kaikki naiset kimpussa ja hänellä on elämässä hulivili kausi meneillään. Suhteemme on kaiketi ohi tai ainakin siihen suuntaan menossa (liian villi mies huitelee missä sattuu), mutta mutta...olen silti tosi onnellinen että saan hänen lapsensa. Pärjään kyllä yksinkin ja mies antaa lapselle sen rakkauden minkä pystyy. Itse en vois olla 'vain lapsen takia' semmosessa suhteessa jossa en rakasta miestä. Siittäjäksi kelpuuttaisin ja tietenkin kohtelisin reilusti isyysjutuissa, mutta kotia en alkais leikkimään. Onni minua potkaisi kun sain sellaisen 'siittäjän' jota vieläpä rakastan.
Upeaa! Ottakaahan, naiset, tästä mallia, niin saadaan maailma kaikille paremmaksi! :-)
Niinpä... Olen miettinyt sitäkin, että onko minulla oikeutta saada lasta ollenkaan. Lapsen paras on kuitenkin tärkeämpää kuin se mitä minä haluan. Mutta musta tuo sun tilanne olisi paljon pahempi kuin se, että tekisin lapsen jonkun yhdentekevän kanssa. Olisi tosi raskasta olla aina vaan lapsen takia tekemisissä miehen kanssa, jota rakastaa, mutta joka ei välitä.
Mutta onnea sulle! :)
Ei se ole huonoin mahdollinen parisuhteen malli. Olin "tyytymissuhteessa" pitkään, 15 vuotta, ja saimme yhden lapsenkin. Arki sujui itse asiassa aivan loistavasti: kun ei ollut tunnepuolen intohimoa mukana, ei tarvinnut riidellä ollenkaan. Sovimme kaiken sovussa ja rauhassa, elämä oli valtavan tasaista. Kyllä seksi onnistuu, luonto hoitaa sen puolen, jos ei ole kamalan vaativainen. Pitää vain mennä lähelle ja aloittaa, halu syntyy matkan varrella. Emme kertoneet koskaan totuutta muille, pidimme sen omana tietonamme, mutta emme myöskään esittäneet rakastuneita.
Lopulta tuntui, että suhde oli elänyt riittävän pitkään ja erosimme, jälleen sovussa. Nyt kummallakin on rakkausliitto ja melko lailla myrskyisämpää kuin ennen!
Kiva kuulla, että jollakin on onnistunut. :)
Ei tyytymisessä mitään pahaa ole, sehän tarkoittaa että on TYYTYVÄINEN, siis tyytyy olemaan sen kanssa mitä on. Sehän on hieno ominaisuus, jos sitä osaa arvostaa. Rakastamaan oppii ajan kanssa, se kiihkeä kiima menee kyllä kaikilla ohi. Seksiä voi harrastaa, kunhan haluaa, seksihän on hauskaa. Kunhan valitset tyytymisesi kohteen sillai, että on ok tyyppi, ei alkoholisti tai väkivaltainen, tavallinen ihminen, joka on sen verran seksuaalisesti viehättävä, että riittää. Seksielämää vooi olla helpompi kehittää, kun on kyllä luottamus ok, ja ystävyyttä, eikä rakkauden ja romanttisuuden aiheuttamaa painetta ulkonäöstä, suorituksesta ym. vaan voi olla paineettomasti rehellinen. Teillä on paremmat mahdollisuudet hyvään seksiin, kun ei tarvitse jännittää.
Ei mitään tarvitse esittää: miksi pitäisi esittää rakastunutta? Mutta miksi pitäisi suoraan loukatakaan? Voihan tyytymissuhteenkin toista osapuolta silti kunnioittaa ja arvostaa: hänhän on ihminen joka suostuu kanssasi olemaan. Joten se on mitä on, sano, että olet tyytyväinen: silloin olet rehellinen. Aikaa myöten tulet huomaamaan, että voit vilpittömästi sanoa myös rakastavasi, perheeseensä nimittäin kiintyy.
Älä ota epärealistista tai liian komeaa, ne lähtee huitelemaan prinsessojen, satujen ja suurten lupausten perään, ne on yliarvostettuja! Mutta ota sen verran mielenkiintoinen tyyppi, että siinä riittää jotain kuitenkin, ei mitään ihan huonoa kannata ottaa. Ota siis tyytymisvaihtoehdoista paras!
Tyytyminen ei kylläkään tarkoita sitä että on tyytyväinen... Eikä kiintyminen todellakaan ole sama asia kuin rakastaminen! Ja naiselle seksi ei ole ihan noin yksinkertainen juttu, jos ei aidosti tykkää. Mutta ajatuksia sain tuostakin... :)