Viha-rakkaus suhde äitiini

Sinähän toimit aivan hassusti, eihän sinua mikään voi pakottaa tekemään kaikkea tuota. Jätät vain tekemättä. Anna toisten inistä, miksi siitä välittäisit?

Kertomuksestasi voi lukea, että äitisi käyttää sinuun edelleen samaa valtaa, mitä on käyttänyt aina. Hänellä ei ole mitään syytä luopua vallankäytöstä, koska hän näkee sinun edelleen toimivan, kuten hän tahtoo.

Minun äitini on ollut myös täydellisyyttä tavoitteleva vallankäyttäjä. Minä olen hänen tyttärenään kulkenut hieman toisenlaisen tien kuin sinä, mutta sekään tie ei ole ollut lyhyt eikä helppo tie. Lopputulos on kuitenkin ollut se, että elän omaehtoista elämää ja päätökseni ovat minun omiani. Äitini on matkan varrella yrittänyt vaikuttaa minuun, kuvitellut, että elän hänen toiveittensa mukaista elämää. Esimerkkinä voin kertoa, että en koskaan erityisemmin halunnut perustaa perhettä (- enkä perustanut), ja äitini kuvitteli koko ajan, että perheen perustaminen olisi minulle täysin itsestään selvä valinta (- koska se oli hänelle).

Äitini täydellisyyden tavoittelussa näen hänen omaa ahdistustaan. Täydellisyyden tavoittelulla voi yrittää torjua tiettyjä ahdistavia asioita, jotka pyrkivät tietoisuuteen. Kun kaikki on "täydellistä", niin ahdistuskin pysyy poissa. Olet varmasti kokenut tässä suhteessa samoja tunteita kuin minä.

Jotenkin vaistonvaraisesti olen ehkä lapsesta asti pyristellyt kohti omaa itsenäistä elämää. En ole luontaisesti voinut hyväksyä sitä, että joku määrää asioistani, ja lisäksi vielä sysää omaa ahdistustaan päälleni. Ja jos antaa tällaisen tilanteen jatkua, niin se ei lopu koskaan. Perheenjäsenemme, vaikka meille omalla tavalla rakkaita ovatkin (pahimmassakin tapauksessa), eivät vapaaehtoisesti ala kunnioittaa yksityisyyttämme ja rajojamme, ellemme tee heille selväksi, missä ne menevät.

Olet oivaltanut paljon, kun toteat, että "nyt riittää". Ei ole koskaan liian myöhäistä alkaa elää omaa elämää, jota toiset ymmärtävät kunnioittaa. Minulla ja äidilläni on nykyään ihan hyvät, kaverilliset välit. Juttelemme paljon, yleisellä tasolla. Emme koskaan riitele mistään, koska emme astu toistemme reviireille.

Olen varma, että pystyt vielä muuttamaan tilannettasi parempaan suuntaan. Ja jos äitisi ei enää kykene muuttumaan, niin riittää, että sinä huomaat toimivasi eri tavalla hänen suhteensa. Tsemppiä!

Mulla on sam tilanne, koko ajan uhataan kuolemalla ja sairastumisella..kaksi siskoa koko ajan lähettelee tekstareita, että äiti kuolee kohta..en ole koskaan tykännyt ihnottavasta äidistä - mulla on oikeen kunnon marttyyri äiti - pakkoko tykätä ??

Kukaan EI saa sinua tekemään mitään ellet itse anna heidän sitä tehdä.

Aivan tarpeettomasti saat sydänsurua yrittämällä niin kovasti ja saamalla aina vain lokaa niskaan. Seuraavan kerran äitisi pyytäessä apuasi, hyvin tasaisella ja kohteliaalla (ilman syytoksiä tai katumuksen häivää!) äänellä kieltäydyt. Yksinkertaisesti vain sanot ettei sinulla ole enää aikaa. Hänen syyllistämis yrityksiin vain vastaat , "niin, niin. Hyvänen aika kuinka aika rientää, minun pitäisi jo olla muualla" ja sitten katkaiset puhelun tai poistut paikalta.

Saattaa olla että sinun täytyy kieltäytyä useamman kerran ennenkuin viesti menee jakeluun, se aikanaan menee - usko pois.

Sen jälkeen on perheen muilla jäsenillä loistava tilaisuus auttaa vanhaa äitiä :)

Sama tilanne..koko ajan jotain vääntöä ja vaatimusta. En vain yksinkertaisesti rakasta tai tykkää äidistäni...siskot vaativat koko ajan käymään äidin luona. Koko lapsuus oli pelkkää valehtelua ja teeskentelyä...
Vuoden olin käymättä, eikä mun luonanikaan sukulaiset ovielloa soitelleet...molemmilta sisarilta alkoi tulla moittivia sähäreitä. Vituttaa nekin jeesustelijat. Toinen ttekasi pennun alaikäisenä ja toinen teetti salaa abortin ja nyt ollaan niin kunnollista ja mekein kuin uskovaista!
Onko sitä äitiä pakko rakastaa...??

ei helvata lopeta toi hyysäys.sähän et kohta enää jaksa henkisesti tollaista.sano sisarillesi suoraan että heidänkin pitää osansa tehdä ! nehän oppii liian helpolle kun sä teet kaiken.

Äitisi on sairastunut muistihäiriösairauteen, ja siinä ensimmäisinä oireina vihamielisyys, kiukuttelu ja juoksuttaminen. Kun itsew tajuaa ettei kaikki ole niinkuin ennen, sitä ei voi muille myöntää, vaan tylyttää toisia, ettei toiset pääsisi liian lähelle ja huomaa asioiden oikeaa tilaa. Sitä tulee myös kiuykkuiseksi kun ei enää kaikkea muista ja ymmärrä, ja on vaikea kertoa että tarvitsee apua. Kun toista komentelee ja syyllistää, ei tarvitse tunnustaa olevansa heikko.

Terv. Helvetillisen mummon ikeessä elävä sairaanhoitaja lapsenlapsi

Niin, ja kaikkea ei tarvitse ymmärtää ja sietää. Sano vaan tylysti että olet jaksamisesi äärirajoilla ja jos apua tarvitsevat, soitat mielelläsi heille ulkopuolista apua.

Mitäpä jos vaikka lopettaisit tuon hyysäämisen?

"Vanhemmilla on varaa hommata vaikka joka päivä avustaja--mutta eihän se äidille käy.
Minä joudan tätä virkaa hoitamaan. "

MINKÄ VITUN TAKIA NE HOMMAISIVAT AVUSTAJAN, KUN NIILLÄ ON SINUT????

Olet lattiamatto. Sano ettei tämä peli vetele. Jos taas ei ole kanttia, keksi joku sairaus ja erilaisia menoja ja ole kokoajan tavoittamattomissa.

Itselläni on hieman sama tilanne. Teen oman työni ja perheen hoitamisen jälkeen äitini huushollissa kaiken koska äiti on vammainen eikä pysty. Pesen äitiä ja pyykkään ja ulkoilutan ja rahtaan ruokaa hänelle. Silti, hän aina ylistää veljeäni joka ei tee yhtään mitään. Veljeni on hänelle kaikki kaikessa, vähän kuin miehen korvike kun isäkin on kuollut. Minä ainoa tytär olen se joka käytännössä hoidan äidin asiat mutta niitä ei pahemmin noteerata.

Nyt vaan olen väsynyt kertakaikkiaan tähän, sillä äitini käyttää ilkeällä tavalla valtaansa minuun edelleen vaikka olen jo nelikymppinen nainen. Hän saattaa olla ilkeä ja tiuskia ja vastata tökerösti, mutta jos minä olen väsynyt ja sanon jotain hänelle, saan kuulla että onpa hänellä ilkeä tytär ja ei hän olisi niin hyvin hoitanut jos olisi tiennyt millainen minusta tulee jne.

Nyt olen täysin väsynyt äitiin ja hänen hyysääämiseensä. Otimme yhteen ja sanoimme ikävästi toisillemme. Tämä vaan on merkki siitä että pitää tulla muutos, on saatava ulkopuolista apua äidin hoitamiseen että hän voi asua kotonaan tai sitten laitospaikka.

ei katkaise tätä kierrettä kuin me kiltit tytöt itse. Ne äidit tai isät ei siitä muuksi muutu. Tilanne saattaa vaan kärjistyä entisestään, jos/kun mukaan tulee sairastelua. Vanhemmmiten ihminen on tapojensa orja entistä enemmän, vaikka ei olisi muistisairauttakaan.

Ilmeisesti äitisi kykenee itse tekemään jotain, vai kuka ne valmiit ruuat laittaa muille sisaruksille.? Et kai vaan sinä? Ja jyrkästi lopetat sen puunaamisen ennen heidän tuloaan. Jos järkeenkäypästi ajattelee, siivoaminenhan olisi tarpeen vasta niin suuren joukon jälkeen.

Kuinka paljon sisarukset tietävät äitisi ja isäsi tilanteesta? Mitä isäsi tuumii? Miten hän kuvailee äitisi käytöstä silloin kun he ovat kahdestaan? Tuntuu kyllä siltä, kuten jku vastaaja arvelee, että jotain dementiaan viitaavaa on kehittymässä. Tyypillistä käyttäytymistä alkuvaiheessa.

Miksi koet olevasi velvollinen heidän avustamiseensa tällä mittapuulla? Tee asiaan vaan kylmä stoppi. Kun ei kerta sinun apusi riitä, niin siihenhän tarvitaan sitten ammattilainen. Pelkäätkö välien vanhempiisi rikkoutuvan?
Minä olen sitä mieltä, että jokainen tekee lapsia tähän maailmaan lopulta omasta tahdostaan ja heidät on velvollisuus kasvattaa ja tukea aikuisuuteen, ilman, että siitä tehdään syyllisyyden tunnetta. Toiset vanhemmat tukevat enemmän ja toiset vähemmän, kukin tavallaan. Yhtäkään lasta ei saisi kuitenkaan laittaa siitä vastapalveluksen eteen. Tottakai vanhempiaan pitää kunnioittaa, mutta jos vanhemmat kohtelevat sinua huonosti, miksi sinun pitäisi sitä sietää.
Kylmän rauhallisesti vaan ilmoitat, että mielelläsi autat kun sinulla on aikaa omista velvollisuuksistasi. Jos alkaa naakatus, niin voi kylmästi todeta, että minun apuani ei varmaankaan tarvita, parempi heidän hommata joku joka miellyttää. HE eivät ole sinun esimiehiäsi! Muista se.

Mä en antanut pompottaa itseäni.

Vaikka muuttaisit asumaan äitisi luo ja lopettaisit työn teon ja lastesi hoidin niin se ei riittäisi. Tuo kuuluu vanhuuteen ja kuulostaa tutulta. Ainoastaan sinä laitat rajat. Toki varaudu siihen, että saat kuulla olevasi sydämetön lapsi jolle äiti on aina antanut kaikkensa tai jotakin muuta vastaavaa...

Klassinen tapaus on yksinäinen ja koulukiusattu poikalapsi jonka ainoa ihminen elämässään on oma äiti ja vaikka äiti olisi kuinka tyranni ja despootti, on hän se rakkain ja tärkein ihminen koska hän on ainoa ihminen joka pojalla on. Äiti kontroloi ja käskee, alistaa ja syyllistää mutta tietää mikä pojalle on parhaaksi koska muusta pojalla ei ole kokemusta. Tällainen äiti on myös yksinäinen ja käyttää lapsensa ahdinkoa hyväkseen vakuuttamalla tälle, että kaikki mitä äiti sanoo ja tekee on vain hyväksi. Pahinta tässä kuviossa on se, ettei äiti ole lainkaan kiinnostunut lapsensa tulevaisuudesta vaan haluaa pitää hänet ikuisesti luonaan ja hallinnassaan. Isot ongelmat tulevat murrosiässä jolloin alkaa luontainen kehitys pojasta mieheksi. Siinä on iso ja tärkeä rooli seksuaalisuudella. Tytöt ja sukupuolielämä alkaa kiinnostaa. Jos äiti häiritsee tätä kehitystä esim. tuomitsemalla ankarasti pornolehdet, masturboinnin ja tutustumisen vastakkaiseen sukupuoleen, tulee pojasta epävarma oman miehuuden ja identiteetin suhteen (tämä ei tarkoita että pojasta tulee homo). Pahimmassa tapauksessa pojalle kehittyy täysin sairas ja perverssi käsitys naisista ja seksistä. Tästä käy ääriesimerkkeinä kuuluisat raiskaajat ja sarjamurhaajat. Varmaa on kuitenkin se, että jossain vaiheessa pojasta nuoreksi mieheksi kasvanut henkilö huomaa elämänsä olevan täysin pilalla. Siinä missä muut elävät ihanaa ja vapaata nuoruutta johon kuuluu myös seurustelu tyttöjen kanssa, tämä henkilö itse kököttää yläkerran kammarissa odottaen että äiti huutaa ruoalle. Siinä kasvaa ääretön viha ja katkeruus menetetystä nuoruudesta ja tulevaisuudesta. Se viha kohdistuu henkilöön joka esti häntä elämästä. Samalla kuitenkin rakkaus säilyy sitä ainoaa elämässä olevaa ihmistä kohtaan joka on alusta saakka huolehtinut ja ohjannut.

Joo tunnistin itseni tosta edellisestä siinä määrin, että mun äiti on OIKEASTI provo ja despootti, jota oli oikeasti vaikea vastustaa nuorempana sattuneesta syystä. mä huomasin asian ja yritin siitä asiasta huolimatta elää normaalia nuoren elämää. Mun isä oli kanssa äärettömän omistushaluinen ja huomasinpa vain, että omi mut isän tytökseen. Seuraus; kamala vaikeus nuoruudessa yrittää edes jotenkin hahmottaa ympäröivää maailmaa. Hahmotusvaikeuksia ynnä muuta (kärsinpä niistä vieläkin). Häiriöherkkyys on vähän ns.heikentynyt. Että sellasta. Ja se seksi-asia. Mun miehet on tietysti sen huomanneet,että ei oo kaikki kunnossa. Ja mitä vanhemmaksi tulee,niin vaikeeks menee uuden kaa. eipä ollu aviomiehen kanssa helppoa ekana..sen tunnelman kans,en puhu nyt mistään neitsyys-jutuista. Esim meinas jäädä maailmakin valloittamatta,kun en sais kuulema matkustaa edes Euroopassa yksinäni (oon keski-ikäinen). pitikö tehdä lasikenkätyttö,pitikö? Jotenkin porukat on varmasti tahallaan asiassa. Toki onhan mulla kaikenlaista ollu,näkövammaakin (pullonpohjarillit),mutta silti. Mun äiti tekee kaikesta eteeristä,mihin koskee.

Tuo on ihan totta. Pitäisi nostaa saman tien kytkintä kun alkaa ahdistaa saman katon alla vanhempien kanssa. Ihmiset vain ovat erilaisia. Toiset ovat tarpeeksi vahvoja pitääkseen puolensa ja aloittaakseen oman elämän. Toiset taas manipuloitavissa uskomaan etteivät pärjää omillaan ja myös helposti syyllistettävissä vanhusten heitteillejättäjäksi.

Varmasti riippuu ihan siitä kuinka taitavasti sen osaa tehdä.
Itse olin teini-iässä sosiaalinen,hyvä koulussa jne. Eikä silti edes oma äitini uskonut, että oma veljeni hakkasi minua jatkuvasti.Parhaiten jäi mieleen,kun veli oli hakannut minut tajuttomaksi ja verta oli levinnyt oven ali eteiseen. Äitini raivostui minulle.Kun olin sairas ja sotkenut paikat.