en osaa keskustella!

Siinäpä businessidea jollekin "kumihuulelle", jolta juttu luistaa: Järjestää smalltalk-workshoppeja pientä korvausta vastaan. Toimisi ehkä nettipohjaisena pelinäkin: Näytöllä pari nihkeää animaatiohahmoa esim. notkumassa kuvitteellisen koulun käytävällä...oikeastaan animaationkin voi jättää pois, sillä ryhmä nuivia teinejä on aika staattinen ilmestys :D

Pitänee myös muistaa, että suurin osa kommunikaatiosta on non-verbaalista. Ohjaajan pitäisi hienovaraisesti osata huomauttaa mahd.tökeröyksistä sanattomassa viestinnässä, hiomatta kuitenkaan kaikkea persoonallisuutta pois. Tarkoitus ei kai ole tuottaa small-talk-robotteja vaan persoonallisen luontevaa juttelua.

Luonnonmenetelmälläkin tietty oppii ajan kanssa, jos on avoimella asenteella liikkeellä, kuten sinä.

Mäkin oon todella kökkö jutteleen vähänkin vieraammille ihmisille, iskee aina karmee itsekrittiikki päälle..
Sit parin läheisen ihmisenkaa homma skulaa ja voi olla normaalisti oma itsensä..
Itseluottamuksesta koko homma on kiinni,läheisenkaa on helppo jutella koska tietää et se ihminen on hyväksyny mut sellasena kun oon.

Henkilökohtaisesti, olen lähes lopettanut turhan small talkin käyttämisen. Ennen otin stressiä asiasta, mutta aika vähän enää. En vain yksinkertaisesti ole tehty puhumaan samassa määrin. Jos "niitä sosiaalisia" kuuntelee tarkemmin, ei se asian laatu mikään kummonen ole. Kyllä minäkin voisin niitä turhia toppikkeja keksiä loputtomiin, mutta mielummin panostan laatuun. Ei tule kyllä mieleenkään puhua omista arkiasioista toiselle. Miehenä se voi tosin olla helpompaa, ehkä naiselta odotetaan sosiaalisempaa käyttäytymistä. Ei tällä tavalla tosin kauheasti ystäviä tehdä niin, kuin todettu.

Jos kuitenkin haluat small talkia heittää, ei se vaadi muuta, kuin harjoitusta ja itsensä sosiaalisille tilanteille altistamista. Iän myötä ongelma häviää pikkuhiljaa, ellet ole täysi erakko.

Tarkoittamasi muut "pääsykoetyypitkään" eivät osaa "small-talkia", koska kyllä-ei-vastaukset eivät kuulu small-talkiin. Samoin "sedän uuden tyttöystävän lapsista kertominen" on sen perheen yksityisasioihin puuttumista, ei small-talkia.

Osaat small-talkin (TV-sarjat, musiikki) paremmin kuin pääsykoekilpailijasi.

Samoin minulla on kovin yksitoikkoista. Keskustelun aihetta on vaikea löytää omien harrastusten ulkopuolelta.

Juttelin baarissa yhden suht koht selvinpäin olevan ja mukavan naisen kanssa. Tai siis yritin jutella. Näki taas kuinka ei osaa keskustella laisinkaan. Sain aikaiseksi pientä keskustelua, mikä on minulle jo hyvä saavutus. Kuitenkin eron "normaaliin" huomasi, kun samasta porukasta oleva, huomattavasti minua sosiaalisempi tyyppi tuli samaan pöytään ja alkoi jutella samaiselle naiselle. Enkä tarkoita mitään lirkuttelua vaan ihan normaalia keskustelua.

Luonteva keskustelu on sellainen asia, jota täytyy harjotella päivittäin, muuten taidot ruostuvat.

"Miten voisi "opetella" keskutelemaan kunnolla??"

Hei,

Ihmiset usein mollaavat niitä, jotka haluavat oppimaan keskustelemaan paremmin. "Mikset opiskele istumaan", he sanovat, aivan kuin hyvät keskustelutaidot olisivat itsestäänselvyys. Kylmä tosiasia on kuitenkin, että pienten nyanssien oppiminen tekee sinusta paremman kommunikoijan kuin yhdestäkään ystävästäsi. Minulla on valitettavasti kiire tällä hetkellä, mutta lupaan kirjoittaa seuraavaksi viikoksi joitakin todella tehokkaita ohjeita keskustelun parantamiseksi.

Olen myös valmis vetämään pienen "työpajan" Suomi24:n chatissa jos vain kiinnostusta löytyy.

Olen tässä ajan myötä huomannut itse, että puhetta tulee ja hommat sujuu kun ei kokoajan ajattele sitä minkälaisena toinen sinua pitää tai mitä hän sinusta ajattelee, tai miten hän saattaisi reagoida jos kysyn tätä tai tuota. Kaikkea perin juurin ajatellessa väsyt ja kaikki pitävät sinua tylsänä. Olkaa vain rohkeasti sitä mitä oikeasti olette, älkääkä ajatelko turhia=)!

Mäkään en oikein osaa keskustella. Olen tosi epävarma ja ujo, haluaisin olla rohkeampi.
Parin ystävän kanssa kyllä juttua riittää mutta näen heitä tosi harvoin. Poikaystävän kanssakin juttelen paljon, mutta jotenkin tuntuu etten pystyisi lähtemään hänen kanssaan esim ravintolaan tai ulkomaille kahdestaan, koska en keksisi puhuttavaa ja poikaystävälläni olisi tylsää??
Jotenkin mua vaivaannuttaa suunnattomasti varsinkin vähemmän tuntemieni ihmisten vastapäätä istuminen pöydässä, välttelen usein katseita enkä tiedä mitä sanoisin! Sen takia tykkään syödä töissäkin ruokatauolla yksin, ettei väkisin tarvitsisi keksiä jotain sanottavaa. Jotenkin mua ei ees kiinnosta jutella mun tämän hetkisille työkavereilleni, kaikki ovat jotain 4-kymppisiä vähintään.

Epävarmuuteni tekee musta ujon, vaikken haluaisi olla. Pelkään näyttää itseäni muille koska olen erilainen ihminen ja tuntuu etteivät he hyväksyisi minua.
En tykkää soitella oikein minnekkään paitsi poikaystävälleni, muut puhelut ahdistavat. En vain oikeasti keksi puhuttavaa!! En tykkää vierailla sukulaisissa tai veljieni luona yksin, koska suurin osa ajasta on hiljaisuutta! Mulla on todella tylsä elämä, voin vain kertoa siis mitä olen tehnyt töissä ja miten töissä menee. Muusta en juurikaan osaa keskustella. Paitsi tietysti jostain säästä, televisio-ohjelmista tms. Mutta en ymmärrä miten joillakin riittää keskustelua vaikka moneksi tunniksi!
En omalle äidillenikään soittele kovin usein ellei minulla ole jotain kysyttävää tai asiaa, mutta muuten en oikein keksi mitään puhumista.
Tarvitsen omaakin rauhaa enkä jaksaisi olla puhumassa jonkun kanssa koko ajan. Silti haluaisin ystäviä, joiden kanssa voisin olla rennosti, ja joita näkisin useammin kuin 1-3 kertaa vuodessa.
Veljeni varmaan luulevat etten pidä heistä ja siksi en pidä yhteyttä, vaikkei asia ole niin! Mua vaan ahdistaa mennä niitten luo koska olen tälläinen eikä juttua kovinkaan pitkäksi aikaa riittäisi.

Ihmisten kanssa, joita en niin usein näe tai joita en kunnolla tunne, keskustelu on vaikeaa koska välillä sekoilen vähän sanoissani ja punastelen. Tämä on todella ärsyttävää!! Täytän kohta 20v ja olen näin surkea ihmisenä. Haluaisin vain olla rohkea ja nauttia ystävien kanssa elämästäni täysillä.
Välillä mua ahdistaa olla jopa kämpilläni yksin, mutta toisaalta olen siihen jo tottunut...

Illanvietot poikaystäväni luona joissa on hänen kavereitaan menevät yleensä näin: istun suurimman osan ajasta hiljaa tai vaihdan muutaman sanan jonkun kanssa. Humalankaan myötä en osaa keskustella, ehkä hieman enemmän muttei se siltikään tee minusta niin sosiaalista kuin normaalit ihmiset. Joskus poikaystäväni kaverit saattavat kysyä mitä mulle kuuluu, jos on hiljainen hetki vaikka. Tietysti vastaan ja koitan kertoa vähän muutakin kuin "ihan hyvää, itelles" mutta juttelu jää sit siihen. Lopulta turhaudun enkä jaksa enää edes yrittää koska vaikka miettisin pääni puhki aihetta mistä puhua, en sitä vain keksi, koska en halua että lause jatkuu teennäisesti vain yhdellä lauseella eteenpäin.
Poikaystäväni kaverit valitsevat aina juttuseurakseen mieluummin sosiaalisemmat ihmiset kuin tälläisen sulkeutuneen joka ei anna itsestään mitään. Ymmärrettäväähän se on.

Kaikissa sukulaisjuhlissa ym en myöskään kovin paljoa juttele kellekkään ellei multa kysytä jotain tai sitten jos on joku aihe josta keksin puhuttavaa, mutta yleensä sellaisille en edes puhu jotka tietävät minun olevan hiljainen eivätkä pidä minua rohkeana.

En halua koskaan olla asiakaspalvelija työssä, vaikka vaikeaa on kyllä sellaista ammattia saada jossa ei tarvitse olla kassalla tms. Tällä hetkellä oon kaupassa harjoittelemassa, sielläkin ahdistaa kun pitää esittää asiakkaille iloista ja mielistellä koko ajan.

Tuntuu että minne ikinä meenkin, mun katsetta vältellään! Se on ärsyttävää mutta kai sekin jotenkin johtuu siitä kun en paljoa puhu. En haluaisi että mulla ois koko ajan "hiljaisen ja kiltin" tytön maine, mutta hankala sitä on mennä muuttamaan kun en osaa keskustella mistään.

Jopa kauppaan lähtö ahdistaa, baareissa ei huvita enää edes käydä.

Harrastuksistani en usko että saan ystäviä, pilateksen aloitan ehkä tammikuussa...

Luonnollisen keskustelun vaikeus lienee suhteellisen yleinen vaiva kaikilla hieman ujommilla ihmisillä. Mulla on sama vaiva, ja olen kiinnittäny huomiota moniin kavereihin, jotka ovat luonteeltaan samanlaisia (he ovatkin aika lailla minun ainoita kavereita). Tuntemattomien seurassa keskustelun aloittaminen on väkisin väännettyä ja jutun jatkaminen on lähes mahdotonta. "Eikö oo muuten aika p*aska ilma?" "olipa veemäinen tentti" "jjooo, mun pitääkin lähteä käymään tuolla paikassa x" ja sen jälkeen liukenen tilanteesta helpottuneena. Nykyisin pidänkin mieluummin turpani kokonaan kiinni, kuin alan väkisin keksimään jutun juurta jostain paperiarkista tai vesisateesta. Kun ei osaa niin ei osaa.

Sosiaalisuus on yliarvostettua.

Kun seurailet toisten "keskustelua", huomaat että suurin osa jutusta on täyttä pinnallista paskaa tai median sanelemien "keskustelunaiheiden" jauhamista. Eilen media opasti keskustelemaan Talvivaarasta ja Hakkaraisesta, nyt linnan juhlista ja stubidosta, huomenna ties mistä.

Tyhjät tynnyrit kolisevat eniten, he vain toistavat uutisten sanomaa, maustaen sitä omilla mielipiteillään, jotka nekin on annettu valmiina eri vaihtoehtoina, joista valitaan se "oma". Hyvin harva ajattelee itse ja muodostaa mielipiteitään ilman median tarjoamia vaihtoehtoja. Tyhjät tynnyrit jauhavat muiden asioita ja puhuvat puhumisen vuoksi, koska eivät kestä hiljaisuutta.

Älykkäät ihmiset ovat tunnetusti vähemmän äänessä, elleivät sitten ole elämänviisautta vailla olevia tai luonnehäiriöisä, narsisteja, psykopaatteja, sosiopaatteja. Älykäs, tasapainoinen ihminen ei jauha koko ajan tyhjää tai omia ja muiden asioita.

Kun ihmisen mieli on tasapainoinen, hän kestää myös hiljaisuutta seurassakin. On kiva kuunnella ja keskustella ihmisen kanssa, kun hän puhuu intohimojensa ja kiinnostuksensa kohteista, eikä vain hölötä puhumisen vuoksi. Hyvässä seurassa ujompikin avautuu ja yleensäkin myös jäyhä ihminen saa sanaisan arkkunsa auki, kun mennään aiheeseen, josta hän on oikeasti kiinnostunut.

Älä siis sure. Osa meistä on introverttejä, enemmän sisään päin kääntyneitä, jotka kykenevät prosessoimaan myös tunteitaan avautumatta koko ajan kaikille. Suomalainen perusluonne on jäyhempi ja aidompi, hyvä niin. On vain säälittävää, kun meitä yritetään vastoin luontoamme muokata jenkkityylisiksi kiljujiksi tai etelän ihmisten tyylisiksi, teennäisiksi mitäänsanomattoman paskan puhujiksi.

Small talk on todellaki pientä, vaikeneminen on kultaa.

Olen 19v tyttö ja minullakin on tuo ihan sama juttu etten osaa keskustella luontevasti. Nyt työharjoittelussa kun kuunteleepi kaikkia asiakkaiden keskustelun avauksia säästä yms. on tosi vaikeaa vastata muuta kuin niinpä tai voi että. Myös poikakaverin perheen luona olo on vähän tukalaa koska ollaan kuitenkin seurusteltu kolmisen vuotta ja vieläkään en osaa olla hänen perheensä kanssa luontevasti =/. Poikakaverin sisarukset ovat kyllä 10-20 vuotta vanhempiakin enkä nää heitä kovin usein mutta aina olen tönkkö hiljainen palikka heidän seurassaan, vaikka he ovat tosi mukavia immeisiä. En haluaisi olla hiljainen ja jurolta näyttävä koska en oikeasti ole sellainen. Luultavasti johtuu aika pitkälti siitä ettei minulla koskaan ole ollut pahemmin ystäviä ja itsetuntoni hipoo nollaa. Ajaudun aina porukoiden ulkopuolelle ikäänkuin automaattisesti, ihankuin minussa olisi jokin leima tjn.

Itseäni on auttanut täältä kirjalistasta löytyvät kirjat:
http://jaanmurtajat.blogspot.com

Oonkin kirjottanu tähän ketjuun joulukuussa mutta kirjoitanpa nyt vielä =D. Elikkä siis nyt opiskelen lähihoitajaksi ja minun on ihan hirveän vaikea olla meidän luokkalaisten kanssa. He ovat puheliaita, kyselevät ja keskustelevat paljon sekä kommentoivet koko ajan jotain mitä ollaan tekemässä jollain harjoitustunnilla. En vaan itse osaa reagoida niihin tekoihin mitenkään siis esim. jos joku nyt tekee jonkun höpsön jutun niin hymyilen mutten ala kommentoimaan sitä mitenkään terävästi tai hohottamaan ääneen.

Sama on myös pari töissä, keskustelu menee sillein tökstöks tai sitten minä en osaa sanoa mitään. Sitten oon myös huomannut puhuvani tosi yksinkertaisista asioista jotka jälkeenpäin kuulostaa tosi tyhmiltä tokaisuita. Tunnen että on parempi olla hiljaa kuin että olisin kuolettavan tylsää seuraa.

Osaan kyllä jutella täysin tuntemattomien kanssa spontaaneissa tilanteissa. Tänäänkin juttelin itselleni täysin vieraan ihmisen kanssa pesutuvalla. Ei mitään vaikeuksia. Kyselin onko hän koskaan tehnyt siivoojan hommia ja auttelin häntä pesemään kaatuneet pesuaineet oikealla tavalla lattialta. Juttelin koko ajan ja kaikki oli mukavaa. Mutta vaikeus on siinä, että kun joudun lähtemään ravintolaan syömään mieheni tuttavien kanssa, joita en tunne ennestään. En osaa sanoa mitään ja olen totella ahdistunut. pakenen välillä vessaan istumaan, vaikka ei sinne oikeasti mitään asiaan olisi. Sama homma joulukonsetissa. Mieleni teki juosta karkuun. Mää en osaa sanoa yhtään mitää. Pääni lyö tyhjää. Tuntuu, että pitäisi osata sanoa jotain fiksumpaa, kun mun lörpöttelyt on vaan tavallisia.